Kirje

Ruotsissa on tällä viikolla herännyt suuri rasismikeskustelu vähän samaan tapaan kuin tammikuussa Umayya Abu-Hannan kirjoitus viritti suomalaiset miettimään minkälaisia me olemme, ketä tämä koskee ja mitä voimme tehdä. Kun Suomessa käytiin keskustelu n-sanan viljelystä, Ruotsissa on otettu esille hieman vaikeammin paljastetteva asenteellisuus.

Kaikki alkoi REVA-projektista, jossa rajapoliisi tehostetusti etsi laittomasti maassa oleskelevia ulkomaalaisia tunnelbanan liputta matkustavien joukosta. Ihmisiä alkoi kuitenkin ärsyttää, kun yhdeksän kymmenestä laittomasti oleskelevaksi epäillystä olikin ihan laillisesti maassa, koko elämänsä Ruotsissa asuneiden piti todistella oleskeluoikeuttaan, ja syynä oli poliisin suorittama etninen profilointi. Ihmisistä tehtiin epäilyksenalaisia ulkonäön perusteella, ja heiltä alettiin vaatia passin esittämistä. Samalla vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset saivat jatkaa matkaansa tarkastusmaksulapun saatuaan.

Oikeusministeri Beatrica Ask meni sitten sanomaan, että "Det finns tidigare dömda som uppfattar att de alltid är ifrågasatta, fast det syns ju inte på någon att man har begått ett brott."- On olemassa aikaisemmin tuomittuja jotka kokevat olevansa aina epäiltyjä, vaikkei se näy muille että on tehnyt rikoksen. Kirjailija Jonas Hassen Khemirille puhe aikaisemmin tuomituista antoi sytykkeen kirjoittaa oikeusministerille avoimen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että tule sinä minun nahkoihini, ja minä otan sinun nahkasi kantaaksesi. Kirjeestä, joka alkaa sanoin "Bästa Beatrice" on tullut Fb-hitti, twitterissä sadat muut ei-perinteisen ruotsalaisen ulkonäön omaavat ovat kirjoittaneet omista vastaavista kokemuksistaan kuin mistä Khemiri kertoo. Joutumisesta pysäytyteksi lentokentän jonossa, istumisesta poliisiauton takapenkillä kun henkilöllisyyttä tarkastetaan pelkästään sen vuoksi, ettei ulkonäkö vastaa kuviteltua ruotsalaista perustyyppiä.

Mielenkiintoisesti Beatrice Ask ei tunnu olevan kovin perehtynyt etnisen profiloinnin käyttöön poliisitoimessa, vastaukset Khemirin kirjeeseen ovat melko asiantuntemattomia. Kuitenkin Ruotsikin on ollut mukana tekemässä ohjeistusta poliisille, milloin etninen profilointi on sallittua, milloin ei. Juuri tuollainen Khemirin artikkelissa kuvattu ihmisten  haarukoiminen pelkästään tai pääasiallisesti ulkonäön perusteella julkisilla paikoilla on sekä vastoin syrjinnän kieltoa että annettuja suosituksia.

Ruotsissa ei ole vielä tuotu keskusteluun, ainakaan kovin näkyvästi, sen enempää kiitollisuuskorttia kuin "jos on asiat kunnossa, ei ole mitään salattavaa" -argumenttia. Aiheellisesti on alettu miettiä, miten ihmiseen vaikuttaa, kun siitä huolimatta, että hän on jopa kolmannen polven uusruotsalainen, hänelle jatkuvasti huomautetaan monenlaisin tavoin, ettet ulkonäkösi puolesta voi olla yksi meistä. Laittomasti maassa oleskelevista keskustelu on siirtynyt niihin, joiden oikeuksia etninen profilointi loukkaa, eli täysin oikeuksin maassa oleskeleviin ja Ruotsin kansalaisiin, joiden maassa oleskeluoikeus ei näy ihonväristä.

Kuningaskunnan salaisuus

Naapurissa liehui eilen Ruotsin lippu puolitangossa. Ruotsi suruliputti Prinsessa Lilianin  kuoleman johdosta. Walesilaisen kaivosmiehen tytär saa kuninkaalliset hautajaiset ja Euroopan kuningashuoneiden edustajia odotetaan hautajaisvieraiksi.

Eilisen lehti kertasi jo nuoremmille sukupolville tuntemattoman tarinan Lilianin asemasta Ruotsissa. Kun hän ja Prinssi Bertil alkoivat seurustella, pian sen jälkeen nykyisen kuninkaan isä kuoli äkillisesti. Prinssi Bertil jäi kruununperimysjärjestyksessä ainoaksi omasta sukupolvestaan, kun hänen muut veljensä olivat luopuneet asemastaan avioiduttuaan aatelittomien kanssa. Varmistaakseen kruunun säilymisen Bernadotten suvulla Prinssi Bertil uhrasi oman onnensa eikä isänsä määräyksestä avioitunut Lilianin kanssa. Pariskunta kuitenkin eli yhdessä, heidän suhteensa oli Ruotsin julkinen salaisuus yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja  he avioituivat vasta prinsessan ollessa 61-vuotias nykyisen kuninkaan astuttua valtaistuimelle.

Yleensä en kovin paljoa seuraa kuninkaallisten tekemisiä eivätkä heidä kihlansa, häänsä ja ristiäisensä herätä erityistä kiinnostusta. Nyt kuitenkin Prinsessa Lilianin kuolema tuli sattumalta lähelle. Olimme lauantaina lounaalla, kun kuningaspari tuli samaan ravintolaan syömään. Ajattelin mielestäni vitsikkäästi, että kun jatkuvasti syö viiriäisenmunia tyrnikastikkeessa ja tryffelikuorrutettua karitsanselystä ruokajuomana chateau de richeliue vuodelta 1998, niin pakostikin joskus tekee mieli tavallista kotiruokaa.

Mutta syy lohturuoan nauttimiseen olikin paljon normaalimpi. Oli tullut aika. Nuorisolle oli lähetetty viesti, että bailaaminen seis, nyt on tultava kotiin ensimmäisellä yksityiskoneella. Ajatukset risteilivät yhteisissä muistoissa, kuolinvuoteella ja tulevissa hautajaisjärjestelyissä. Monenlaista miettimistä, miten ensi viikon  valtiovierailu, entä vaikuttaako tämä nyt hääjärjestelyihin? Kun ei vielä silloin voinut tietää, kuinka kauan viimeinen vaihe kestää, paras ainakin syödä tukevasti. Toisaalta tätä oli odotettukin, pitkälle edennyttä alzheimerin tautia sairastaneen kuolema on kuin kadottaisi avaimen oveen, jota ei muutenkaan enää saisi auki. Silti se tulee yllätyksenä.

Niin prinsessa kuin meidän muidenkin elämä näyttäytyy kokonaisena vasta sen päätyttyä. Samalla kun Ruotsi suree se kysyy itseltään, miksi tämän herttaisenoloisen ihmisen piti kieltää itseltään normaali perhe-elämä, lapset, miehensä rinnalla edustaminen? Avioituminen eläkeiän kynnyksellä, lukuisat edustustilaisuudet ja kuninkaalliset hautajaiset eivät palauta elämän parasta aikaa prinsessallekaan.
 

Naisrauhan palautus

Kuukausi sitten retkeilimme Petrassa Jordaniassa. Matkalla vuosisatoja unohduksissa olleelle kallioon hakatulle luostarille kohtasimme turistien kanssa kauppaa tekeviä beduiininaisia. Olin jo läkähdyksissäni, kun ylemmällä kallionkielekkeellä seissyt kuvan Hanan kajautti minulle pyynnön ottaa vesiasiastian matkaani. Hänen kallioseinämien vahvistama äänensä oli niin vaikuttava, että kiltisti otin veden kantaakseni. Laskeutuessamme luostarilta saimme palkkioksi annokset beduiiniteetä. Samalla tuli vaihdettua kuulumiset. Bisnes on alamaissa, ei lainkaan kauppaa pariin päivään. Naisten välinen ystävyys syntyi hetkessä. Hanan olisi halunnut minulta jonkun muiston itsestäni, pelkkä ostoksista annettu raha ei riittänyt. Siinä hetkessä en keksinyt retkireppuni sisällöstä mitään luovutettavaa, vasta hotellilla tajusin, että hänellä olisi varmaan ollut käyttöä uudelle hiusharjalleni.

 "Miten mukavia ne beduiininaiset olivatkaan, kun heidän kanssaan jutteli", kommentti kuului myöhemmin retkibussissa myös kanssamatkustajilta. Hananin ja hänen kollegoidensa työskentelyolosuhteissa ei ole kehumista. Nuori tyttö joutuu kiipeämään päivittäin raskaan työmatkan kalliokielekkeelle, jossa vain teltan kangas suojaa auringolta ja kylmältä. Tietysti hän saattaa myös asua kallioluolissa, välttyy työmatkalta ja lämpötilaerot ovat pienempiä, muuta hyvää en yhden luola-asunnon nähtyäni niissä keksi.

Spontaani naisten välistä ystävyyttä syntyy jatkuvasti sekä reaali- että virtuaalimaailmassa.  Ilman nettiä en tuntisi ystävyyttä tosielämässä tuiki tuntemattomien blogiystävien ja palstakavereiden kanssa. Toki netissä myös naiset purkavat kiukkuaan, mutta netin tympeydet voin ohittaa, enhän edes tunne koko ihmistä. Tosielämässä ei voi samalla tavalla siirtyä seuraavalle sivulle. Kaikki eivät kuitenkaan surffaa eteenpäin laannuttaakseen nettiraivonsa.

Tietotekniikan kehitys tuntuu synnyttäneen oman vihan lajin, naisvihan. Ruotsissa on jo Birger Jarlin aikaan julistettu naisrauha, kvinnofrid, mutta nyt täällä on nostanut päätään kvinnohat. Vai onko se aina ollut olemassa, nyt vain kaikilla on mahdollisuus purkaa nettiin patoumansa?

Joku selitti naisvihaa vastareaktioksi naisten aseman kehitykselle. Suffragetteja vihattiin, feministiliikkeen pioneereja vihattiin, nyt vihataan naisia jos he ovat eri mieltä jostain. Jos naisen työ ei miellytä, voi moittia sen ja heittää sitten vielä päälle naisvihaa huokuvan solvauksen. Politiikkaan, talouselämään tai mediaan osallistunut nainen ei ainoastaan joudu puolustamaan mielipiteitään, hän joutuu myös kestämään naiseuteensa kohdistuvat tölväykset. Netin lisäksi osa niistä tapahtuu tosielämässä, usein vaivihkaa ja huumorin valepuvussa.

Nettiviha ja tosielämäviha eivät ole toisistaan irrallisia ilmiöitä, viha kuin viha. Tarvitaan uutta naisrauhaa, ajattelua, jossa naista saa kyllä kritisoida mutta ei huoritella. 

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Ps. Paljon hauskempi ja osuvampi naistenpäivän postaus löytyy täältä.