Pietarin valot ja varjot

Venäjä näyttää saaneen ison palan sielustani, nyt menossa jo yhdeksän postaus neljän päivän reissusta Pietariin. Venäjän matkailu ei tällä hetkellä ole yhtä suosittua kuin 1990-luvun avautumisen aikaan, kun Viipurin matka oli vapaapäivänä varteenotettava vaihtoehto siivoukselle. Tällä kertaa uppoudun turistikohteiden koluamiseen syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin, ei ollut muuta ohjelmaa, ei työasioita, ei isoa seuruetta, vain kaksi joustavasti paikasta toiseen siirtyvää ja yhtä joustavasti matkan varrella pysähtyvää paljon matkaillutta retkeilijää.

Moni lähipiirissäni muistelee luokkaretkeä Leningradiin ainoana kokemuksenaan Pietarissa käynnistä. Uutiset Venäjän valtion touhuista saavat välillä unohtamaan, että Venäjällä tapahtuu paljon hienoja ja mielenkiintoisia asioita valtiosta ja sen johtajista huolimatta. Ehkä myös paljon tapahtuu johtajien ansiosta, ihmiset haluavat omalla toiminnallaan olla luomassa vaihtoehtoista tulevaisuutta Venäjälle.

Tänään avattiin Rion olympialaiset, 118 venäläistä urheilijaa jää saapumatta kisoihin laajamittaisen dopingin vuoksi.  Sotshin olympialaisista jääneet tunnelmat maistuvat ja tuoksuvat mielessäni puoliksi palaneen hotelli Leningradin eltaantuneessa rasvassa paistetuilta tsyrnikeiltä. Tällä kertaa en Pietarin reissussa avannut hotellin televisiota, ehkä myös siksi mieleeni jäi niin positiivinen kuva venäjästä. Edellisillä reissuilla olen katsellut paikallisia kanavia pitääkseni itseni ajan tasalla, nyt luulen jo tietäväni missä mennään. Mutta Venäjä yllättää aina, toivottavasti pian pitkästä aikaa positiivisesti.

Boikoteista ja tuontikiellosta huolimatta kaupoista saa lähes kaikkea mitä ennenkin. Paljon aikaisempaa enemmän myynnissä oli kotimaisia venäläisiä hedelmiä ja vihanneksia, tosin venäläistä ruisleipää ei Fazerin pusseissa ollut. Kaupan kirsikat oli varmaan jonkun datshan pihapuusta, samaa chokladnaja-lajiketta kuin ikkunani alla. Valion Clean line -jugurttia epäilin väärennökseksi, toivotaan ettei niin ollut,  hotellin aamiaisella ammotti suomalaisten juustojen mentävä aukko tarjoamisissa. Vaan eihän Valion juustoja saa Ruotsistakaan, vaikkei mitään boikottia ole julistettu eikä tuontikieltoa asetettu.

Riemastuttavinta Pietarissa olivat ihmiset. Vanha rouva, joka kieltäytyi puhumasta Venäjää, koska hän osasi englantia! Otimme taksin heti seuraavan kulman takaa, koska emme saaneet selvää vähäsanaisesta mutta vuolaasta opastuksesta. Baarin sporttiset shortsitytöt, jotka googlasivat kännykällään kurpitsan käännöksen ja toivat pöytään parasta kurpitsakeittoa ikinä. Paheksuvia katseita törmäileville turisteille, vain venäjällä ilmeet näytetään niin avoimesti. Millintarkkoja väistöjä hihankaan hipaisematta puolen metrin levyisellä jalkakäytävällä kanavan varrella.Vieläkin keski-ikäiset rouvat kiiruhtavat käsikynkkää teatteriin ja museon vahtimestarit istuvat ylvään ikävystyneinä hallitsemassa valtakuntaansa.

Venäjä on megalomaaninen spektaakkeli, Pietari on toinen päänäyttämö Moskovan rinnalla. Aikoinaan kun toin venäläisiä kollegoita vierailulle Suomeen, he aina välillä totesivat keskenään, että tämä tapahtuu ihan oikeasti, ei ole mikään näytös. Itäkarjalainen ystävä kävi sukulaisvierailulla 1990-luvulla, oli niin järkyttynyt siitä, että asiat Suomessa eivät olleet niin kuin hänelle oli aina kerrottu, että hän kävi vielä seuraavana vuonna tarkistamassa, että hänen muistikuvansa ovat oikeat. Sen jälkeen hän ei ole halunnut Suomeen tulla. Kaikesta huolimatta Venäjällä ei kannata epäillä kaikkea,  mutta asioilla voi olla erilainen selitys kuin mikä ensin tulee mieleen. Ihmiset ovat siellä ihan samanlaisia kuin missä tahansa maailmalla, mutta heidän on vuosisatojen saatossa pitänyt joustaa enemmän kuin monien muiden pitääkseen maailmankuvansa kasassa. Sitä samaa joustavuutta ja ihmisten pelkoja hyväksikäyttäen heitä on myös hallittu.

Pietarin kirkot

Kirkkoihin tutustuminen Pietarissa on nykyisin lähes täysin eri laji kuin muutama vuosikymmen sitten ateistisessa Neuvostoliitossa. Aivan kuin jumalattomat vuosikymmenet olisivat jättäneet jälkensä nyt jo uudelleen pyhitettyihin kirkkoihin, kovin mielelläni en edelleenkään Pietarin kirkoissa käy. Kultaa, koristeita ja taideteoksia löytyy, mutta hiljaisuutta ja hartautta ei.

Iisakin kirkko on tietysti pitkäaikaisena, ainutlaatuisena rakennusprojektina mielenkiintoinen kohde, sen taideteokset ovat upeita ja graniittipylväät on kuljetettu Virolahdelta, mutta ei sielläkään suurta hengellisyyttä näillä antureilla aisti. Kirkon kupolista avautuu upea näkymä Pietarin kattojen yli, portaitten kipuaminen kannattaa.

Toinen kirkko, jossa olen käynyt sisällä on Pietari-Paavalin linnoituksessa sijaitseva pyhättö, jonne Romanovit haudattiin. Venäjän hallitsijaperheen kohtalo lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa oli julma. Matka talvipalatsista hautakirkkoon on lyhyt, niin myös ajallinen matka keisarillisesta loistosta maakuoppaan, josta jäännökset löydettiin vasta Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen.

Lapsuudestani muistan kirkonpenkissä vanhan mummon, joka nosti kätensä, kun pappi kysyi, onko täällä ketään, joka on nähnyt keisarin. Helsingissä käynyt keisari Aleksanteri III asui talvipalatsissa ja tuli murhatuksi, eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta. Yhteiskunnan hajotessa ihmisten viha kanavoitui silmittömiin väkivallantekoihin, joiden uhreiksi joutuivat myös hallitsijaperheen lapset.

Tämä samainen keisari, Aleksanteri III rakennutti kuvassa näkyvän kristuksen ylösnousemuksen katedraalin, jolla on myös nimi "kirkko veren päällä". Se on rakennettu paikalle, jossa keisari Aleksanteri II, siis hänen isänsä murhattiin vuonna 1881. Tuokin kirkko suljettiin 1930-luvulla, ja avattiin museona vuonna 1997,  väliajalla kirkko oli ehtinyt kärsiä pahoja vaurioita  kylmillään ollessaan. Ennen toista maailmansotaa kirkko oli jo päätetty purkaa, mutta sota esti purkusuunnitelmat, sen sijaan Leningradin piirityksen aikana sitä käytettiin ruumishuoneena.

Ehkä seuraavalla kerralla käyn katsomassa, miltä kirkko veren päällä näyttää sisältä. Sunnuntaiaamuna sen koristeellista ulkokuorta ihaili monta turistiryhmää. Huivipäiset turistirouvat tekivät ristinmerkkiä, ehkä pyhyys on palannut.

Pietarin herkut

Pietarissa voi syödä hyvin halvalla ja kalliisti. Hämyisen baarin huomaamattoman sisäänkäynnin takana voi olla ihan kelpo lounaspaikka, vastaavasti kaupungin parhaalla paikalla voi ruokaa odottaessaan joutua todistamaan epämääräistä alamaailman meininkiä.

Kolmen päivän ja yön matkallamme emme onnistuneet löytämään varsinaista venäläistä ruokaa muualta kuin hotellin aamiaiselta.Tsyrnikit eivät tälläkään kertaa voittaneet minua puolelleen, vaan jo seuraavana aamuna laistin hotellin aamiaisen ja siirryin kulmauksessa Moikan pohjoisrannalla ja Nevskin länsipuolella Taleon Imperial hotellin vieressä sijaitsevaan kahvilaan. Sieltä sai reilun pressokannullisen kahvia ja croissantteja kotihillon kanssa,  ja niin päivä Pietarissa sai arvoisensa alun.

Italialainen turistiravintola lähellä venäläistä museota tarjosi paljon mietittävää. Ilmiselvästi joissain aineissa sotkuisesti syövä tyttörukka ja alaikäisiltä näyttävät liian kiireiset tarjoilijat jättivät ikävän jälkimaun, niin ikävän, etten edes muista mitä ruokaa söin. Meidät siirettiin kyllä pyytämättä kauemmaksi tyttörievusta, jonka vielä näin palaavan jostain vaatteet päällään epämääräisesti roikkuen  aikaisin sunnuntaiaamuna.

Matkalla Isakin kirkosta Eremitaasille käväisimme Nevan rantakadun baarissa, jossa oli tarjolla Business Lunch kolmensadan ruplan hintaan. Mukavat tarjoilijat ja hyvä kolmen ruokalajin ateria, videoilla pyörivät venäläiset tämän hetken hitit, iltaisin meno on varmaan jotain muuta. Hinta-laatusuhde oli erinomainen, ja ympäristö nuorekkaan venäläinen. Sinne voisi viedä vaikka kokonaisen matkaseurueen edulliselle lounaalle.

Hotellimme lähistöllä sijaitsi korealaista katuruokaa tarjoava ravintola Kim&Chi. Kertakaikkisen miellyttävä ympäristö, keskellä iso yhteispöytä ja ympärillä neljän ja kahden hengen pöytiä. Nuoria seurueita, tosin yksi babushkakin oli päässyt nuoren perheen kanssa syömään korealaista. Hyvän aterian kruunasivat kultakalavohvelit, ja paikasta lähtiessä jäi tunne kuin olisi käynyt syömässä jossain muussa maailman metropolissa.

Matkalla Iisakin kirkolta Marinski-teatterille Dekabristov kadulla on monia hyviä kahviloita ja ravintoloita, pysähdyimme ainoina asiakkaina armenialaiseen Nairaan myöhäiselle lounaalle. Söin ruukussa uunissa tehdyn lihaisan pyttipannun, ystäväni taas oli tilannut keittoa. Vaikutti vahvasti siltä, että lihakimpaleen lihat oli pilkottu minun annokseeni, ja luu taas upotettu keittoon ystäväni kaluttavaksi. Molemmat ruoat maistuivat kuitenkin hyviltä ja antoivat puhtia jatkaa matkaa kohti Marinskin lippukassaa.

Marinski-illan jälkeen koimme Pietarin ravintolamaailman pohjanoteerauksen. Jäimme itsepäisesti ravintolaan, johon meitä ei ilmiselvästi haluttu asiakkaiksi. Jo ennen kuin ehdimme tilata ruoan olimme todenneet ravintolan todellisen toimialan olevan muualla kuin ruoan myymisessä. Tilasin kuvassa olevan perunaletun nopean ruokailun toivossa, ystävän tilaama pangasius vaati kuitenkin sen verran pitkän odotusajan, että ehdimme oppia Pietarin alamaailmasta yhtä sun toista.  Ruoka oli yllättävän hyvää, mutta jäimme epäilemään mistä lähiseudun ravintolasta ja millä ehdoin pangasius oli lunastettu.