Venäjä näyttää saaneen ison palan sielustani, nyt menossa jo yhdeksän postaus neljän päivän reissusta Pietariin. Venäjän matkailu ei tällä hetkellä ole yhtä suosittua kuin 1990-luvun avautumisen aikaan, kun Viipurin matka oli vapaapäivänä varteenotettava vaihtoehto siivoukselle. Tällä kertaa uppoudun turistikohteiden koluamiseen syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin, ei ollut muuta ohjelmaa, ei työasioita, ei isoa seuruetta, vain kaksi joustavasti paikasta toiseen siirtyvää ja yhtä joustavasti matkan varrella pysähtyvää paljon matkaillutta retkeilijää.
Moni lähipiirissäni muistelee luokkaretkeä Leningradiin ainoana kokemuksenaan Pietarissa käynnistä. Uutiset Venäjän valtion touhuista saavat välillä unohtamaan, että Venäjällä tapahtuu paljon hienoja ja mielenkiintoisia asioita valtiosta ja sen johtajista huolimatta. Ehkä myös paljon tapahtuu johtajien ansiosta, ihmiset haluavat omalla toiminnallaan olla luomassa vaihtoehtoista tulevaisuutta Venäjälle.
Tänään avattiin Rion olympialaiset, 118 venäläistä urheilijaa jää saapumatta kisoihin laajamittaisen dopingin vuoksi. Sotshin olympialaisista jääneet tunnelmat maistuvat ja tuoksuvat mielessäni puoliksi palaneen hotelli Leningradin eltaantuneessa rasvassa paistetuilta tsyrnikeiltä. Tällä kertaa en Pietarin reissussa avannut hotellin televisiota, ehkä myös siksi mieleeni jäi niin positiivinen kuva venäjästä. Edellisillä reissuilla olen katsellut paikallisia kanavia pitääkseni itseni ajan tasalla, nyt luulen jo tietäväni missä mennään. Mutta Venäjä yllättää aina, toivottavasti pian pitkästä aikaa positiivisesti.
Boikoteista ja tuontikiellosta huolimatta kaupoista saa lähes kaikkea mitä ennenkin. Paljon aikaisempaa enemmän myynnissä oli kotimaisia venäläisiä hedelmiä ja vihanneksia, tosin venäläistä ruisleipää ei Fazerin pusseissa ollut. Kaupan kirsikat oli varmaan jonkun datshan pihapuusta, samaa chokladnaja-lajiketta kuin ikkunani alla. Valion Clean line -jugurttia epäilin väärennökseksi, toivotaan ettei niin ollut, hotellin aamiaisella ammotti suomalaisten juustojen mentävä aukko tarjoamisissa. Vaan eihän Valion juustoja saa Ruotsistakaan, vaikkei mitään boikottia ole julistettu eikä tuontikieltoa asetettu.
Riemastuttavinta Pietarissa olivat ihmiset. Vanha rouva, joka kieltäytyi puhumasta Venäjää, koska hän osasi englantia! Otimme taksin heti seuraavan kulman takaa, koska emme saaneet selvää vähäsanaisesta mutta vuolaasta opastuksesta. Baarin sporttiset shortsitytöt, jotka googlasivat kännykällään kurpitsan käännöksen ja toivat pöytään parasta kurpitsakeittoa ikinä. Paheksuvia katseita törmäileville turisteille, vain venäjällä ilmeet näytetään niin avoimesti. Millintarkkoja väistöjä hihankaan hipaisematta puolen metrin levyisellä jalkakäytävällä kanavan varrella.Vieläkin keski-ikäiset rouvat kiiruhtavat käsikynkkää teatteriin ja museon vahtimestarit istuvat ylvään ikävystyneinä hallitsemassa valtakuntaansa.
Venäjä on megalomaaninen spektaakkeli, Pietari on toinen päänäyttämö Moskovan rinnalla. Aikoinaan kun toin venäläisiä kollegoita vierailulle Suomeen, he aina välillä totesivat keskenään, että tämä tapahtuu ihan oikeasti, ei ole mikään näytös. Itäkarjalainen ystävä kävi sukulaisvierailulla 1990-luvulla, oli niin järkyttynyt siitä, että asiat Suomessa eivät olleet niin kuin hänelle oli aina kerrottu, että hän kävi vielä seuraavana vuonna tarkistamassa, että hänen muistikuvansa ovat oikeat. Sen jälkeen hän ei ole halunnut Suomeen tulla. Kaikesta huolimatta Venäjällä ei kannata epäillä kaikkea, mutta asioilla voi olla erilainen selitys kuin mikä ensin tulee mieleen. Ihmiset ovat siellä ihan samanlaisia kuin missä tahansa maailmalla, mutta heidän on vuosisatojen saatossa pitänyt joustaa enemmän kuin monien muiden pitääkseen maailmankuvansa kasassa. Sitä samaa joustavuutta ja ihmisten pelkoja hyväksikäyttäen heitä on myös hallittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti