Pietarin valot ja varjot

Venäjä näyttää saaneen ison palan sielustani, nyt menossa jo yhdeksän postaus neljän päivän reissusta Pietariin. Venäjän matkailu ei tällä hetkellä ole yhtä suosittua kuin 1990-luvun avautumisen aikaan, kun Viipurin matka oli vapaapäivänä varteenotettava vaihtoehto siivoukselle. Tällä kertaa uppoudun turistikohteiden koluamiseen syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin, ei ollut muuta ohjelmaa, ei työasioita, ei isoa seuruetta, vain kaksi joustavasti paikasta toiseen siirtyvää ja yhtä joustavasti matkan varrella pysähtyvää paljon matkaillutta retkeilijää.

Moni lähipiirissäni muistelee luokkaretkeä Leningradiin ainoana kokemuksenaan Pietarissa käynnistä. Uutiset Venäjän valtion touhuista saavat välillä unohtamaan, että Venäjällä tapahtuu paljon hienoja ja mielenkiintoisia asioita valtiosta ja sen johtajista huolimatta. Ehkä myös paljon tapahtuu johtajien ansiosta, ihmiset haluavat omalla toiminnallaan olla luomassa vaihtoehtoista tulevaisuutta Venäjälle.

Tänään avattiin Rion olympialaiset, 118 venäläistä urheilijaa jää saapumatta kisoihin laajamittaisen dopingin vuoksi.  Sotshin olympialaisista jääneet tunnelmat maistuvat ja tuoksuvat mielessäni puoliksi palaneen hotelli Leningradin eltaantuneessa rasvassa paistetuilta tsyrnikeiltä. Tällä kertaa en Pietarin reissussa avannut hotellin televisiota, ehkä myös siksi mieleeni jäi niin positiivinen kuva venäjästä. Edellisillä reissuilla olen katsellut paikallisia kanavia pitääkseni itseni ajan tasalla, nyt luulen jo tietäväni missä mennään. Mutta Venäjä yllättää aina, toivottavasti pian pitkästä aikaa positiivisesti.

Boikoteista ja tuontikiellosta huolimatta kaupoista saa lähes kaikkea mitä ennenkin. Paljon aikaisempaa enemmän myynnissä oli kotimaisia venäläisiä hedelmiä ja vihanneksia, tosin venäläistä ruisleipää ei Fazerin pusseissa ollut. Kaupan kirsikat oli varmaan jonkun datshan pihapuusta, samaa chokladnaja-lajiketta kuin ikkunani alla. Valion Clean line -jugurttia epäilin väärennökseksi, toivotaan ettei niin ollut,  hotellin aamiaisella ammotti suomalaisten juustojen mentävä aukko tarjoamisissa. Vaan eihän Valion juustoja saa Ruotsistakaan, vaikkei mitään boikottia ole julistettu eikä tuontikieltoa asetettu.

Riemastuttavinta Pietarissa olivat ihmiset. Vanha rouva, joka kieltäytyi puhumasta Venäjää, koska hän osasi englantia! Otimme taksin heti seuraavan kulman takaa, koska emme saaneet selvää vähäsanaisesta mutta vuolaasta opastuksesta. Baarin sporttiset shortsitytöt, jotka googlasivat kännykällään kurpitsan käännöksen ja toivat pöytään parasta kurpitsakeittoa ikinä. Paheksuvia katseita törmäileville turisteille, vain venäjällä ilmeet näytetään niin avoimesti. Millintarkkoja väistöjä hihankaan hipaisematta puolen metrin levyisellä jalkakäytävällä kanavan varrella.Vieläkin keski-ikäiset rouvat kiiruhtavat käsikynkkää teatteriin ja museon vahtimestarit istuvat ylvään ikävystyneinä hallitsemassa valtakuntaansa.

Venäjä on megalomaaninen spektaakkeli, Pietari on toinen päänäyttämö Moskovan rinnalla. Aikoinaan kun toin venäläisiä kollegoita vierailulle Suomeen, he aina välillä totesivat keskenään, että tämä tapahtuu ihan oikeasti, ei ole mikään näytös. Itäkarjalainen ystävä kävi sukulaisvierailulla 1990-luvulla, oli niin järkyttynyt siitä, että asiat Suomessa eivät olleet niin kuin hänelle oli aina kerrottu, että hän kävi vielä seuraavana vuonna tarkistamassa, että hänen muistikuvansa ovat oikeat. Sen jälkeen hän ei ole halunnut Suomeen tulla. Kaikesta huolimatta Venäjällä ei kannata epäillä kaikkea,  mutta asioilla voi olla erilainen selitys kuin mikä ensin tulee mieleen. Ihmiset ovat siellä ihan samanlaisia kuin missä tahansa maailmalla, mutta heidän on vuosisatojen saatossa pitänyt joustaa enemmän kuin monien muiden pitääkseen maailmankuvansa kasassa. Sitä samaa joustavuutta ja ihmisten pelkoja hyväksikäyttäen heitä on myös hallittu.

Pietarin kirkot

Kirkkoihin tutustuminen Pietarissa on nykyisin lähes täysin eri laji kuin muutama vuosikymmen sitten ateistisessa Neuvostoliitossa. Aivan kuin jumalattomat vuosikymmenet olisivat jättäneet jälkensä nyt jo uudelleen pyhitettyihin kirkkoihin, kovin mielelläni en edelleenkään Pietarin kirkoissa käy. Kultaa, koristeita ja taideteoksia löytyy, mutta hiljaisuutta ja hartautta ei.

Iisakin kirkko on tietysti pitkäaikaisena, ainutlaatuisena rakennusprojektina mielenkiintoinen kohde, sen taideteokset ovat upeita ja graniittipylväät on kuljetettu Virolahdelta, mutta ei sielläkään suurta hengellisyyttä näillä antureilla aisti. Kirkon kupolista avautuu upea näkymä Pietarin kattojen yli, portaitten kipuaminen kannattaa.

Toinen kirkko, jossa olen käynyt sisällä on Pietari-Paavalin linnoituksessa sijaitseva pyhättö, jonne Romanovit haudattiin. Venäjän hallitsijaperheen kohtalo lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa oli julma. Matka talvipalatsista hautakirkkoon on lyhyt, niin myös ajallinen matka keisarillisesta loistosta maakuoppaan, josta jäännökset löydettiin vasta Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen.

Lapsuudestani muistan kirkonpenkissä vanhan mummon, joka nosti kätensä, kun pappi kysyi, onko täällä ketään, joka on nähnyt keisarin. Helsingissä käynyt keisari Aleksanteri III asui talvipalatsissa ja tuli murhatuksi, eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta. Yhteiskunnan hajotessa ihmisten viha kanavoitui silmittömiin väkivallantekoihin, joiden uhreiksi joutuivat myös hallitsijaperheen lapset.

Tämä samainen keisari, Aleksanteri III rakennutti kuvassa näkyvän kristuksen ylösnousemuksen katedraalin, jolla on myös nimi "kirkko veren päällä". Se on rakennettu paikalle, jossa keisari Aleksanteri II, siis hänen isänsä murhattiin vuonna 1881. Tuokin kirkko suljettiin 1930-luvulla, ja avattiin museona vuonna 1997,  väliajalla kirkko oli ehtinyt kärsiä pahoja vaurioita  kylmillään ollessaan. Ennen toista maailmansotaa kirkko oli jo päätetty purkaa, mutta sota esti purkusuunnitelmat, sen sijaan Leningradin piirityksen aikana sitä käytettiin ruumishuoneena.

Ehkä seuraavalla kerralla käyn katsomassa, miltä kirkko veren päällä näyttää sisältä. Sunnuntaiaamuna sen koristeellista ulkokuorta ihaili monta turistiryhmää. Huivipäiset turistirouvat tekivät ristinmerkkiä, ehkä pyhyys on palannut.

Pietarin herkut

Pietarissa voi syödä hyvin halvalla ja kalliisti. Hämyisen baarin huomaamattoman sisäänkäynnin takana voi olla ihan kelpo lounaspaikka, vastaavasti kaupungin parhaalla paikalla voi ruokaa odottaessaan joutua todistamaan epämääräistä alamaailman meininkiä.

Kolmen päivän ja yön matkallamme emme onnistuneet löytämään varsinaista venäläistä ruokaa muualta kuin hotellin aamiaiselta.Tsyrnikit eivät tälläkään kertaa voittaneet minua puolelleen, vaan jo seuraavana aamuna laistin hotellin aamiaisen ja siirryin kulmauksessa Moikan pohjoisrannalla ja Nevskin länsipuolella Taleon Imperial hotellin vieressä sijaitsevaan kahvilaan. Sieltä sai reilun pressokannullisen kahvia ja croissantteja kotihillon kanssa,  ja niin päivä Pietarissa sai arvoisensa alun.

Italialainen turistiravintola lähellä venäläistä museota tarjosi paljon mietittävää. Ilmiselvästi joissain aineissa sotkuisesti syövä tyttörukka ja alaikäisiltä näyttävät liian kiireiset tarjoilijat jättivät ikävän jälkimaun, niin ikävän, etten edes muista mitä ruokaa söin. Meidät siirettiin kyllä pyytämättä kauemmaksi tyttörievusta, jonka vielä näin palaavan jostain vaatteet päällään epämääräisesti roikkuen  aikaisin sunnuntaiaamuna.

Matkalla Isakin kirkosta Eremitaasille käväisimme Nevan rantakadun baarissa, jossa oli tarjolla Business Lunch kolmensadan ruplan hintaan. Mukavat tarjoilijat ja hyvä kolmen ruokalajin ateria, videoilla pyörivät venäläiset tämän hetken hitit, iltaisin meno on varmaan jotain muuta. Hinta-laatusuhde oli erinomainen, ja ympäristö nuorekkaan venäläinen. Sinne voisi viedä vaikka kokonaisen matkaseurueen edulliselle lounaalle.

Hotellimme lähistöllä sijaitsi korealaista katuruokaa tarjoava ravintola Kim&Chi. Kertakaikkisen miellyttävä ympäristö, keskellä iso yhteispöytä ja ympärillä neljän ja kahden hengen pöytiä. Nuoria seurueita, tosin yksi babushkakin oli päässyt nuoren perheen kanssa syömään korealaista. Hyvän aterian kruunasivat kultakalavohvelit, ja paikasta lähtiessä jäi tunne kuin olisi käynyt syömässä jossain muussa maailman metropolissa.

Matkalla Iisakin kirkolta Marinski-teatterille Dekabristov kadulla on monia hyviä kahviloita ja ravintoloita, pysähdyimme ainoina asiakkaina armenialaiseen Nairaan myöhäiselle lounaalle. Söin ruukussa uunissa tehdyn lihaisan pyttipannun, ystäväni taas oli tilannut keittoa. Vaikutti vahvasti siltä, että lihakimpaleen lihat oli pilkottu minun annokseeni, ja luu taas upotettu keittoon ystäväni kaluttavaksi. Molemmat ruoat maistuivat kuitenkin hyviltä ja antoivat puhtia jatkaa matkaa kohti Marinskin lippukassaa.

Marinski-illan jälkeen koimme Pietarin ravintolamaailman pohjanoteerauksen. Jäimme itsepäisesti ravintolaan, johon meitä ei ilmiselvästi haluttu asiakkaiksi. Jo ennen kuin ehdimme tilata ruoan olimme todenneet ravintolan todellisen toimialan olevan muualla kuin ruoan myymisessä. Tilasin kuvassa olevan perunaletun nopean ruokailun toivossa, ystävän tilaama pangasius vaati kuitenkin sen verran pitkän odotusajan, että ehdimme oppia Pietarin alamaailmasta yhtä sun toista.  Ruoka oli yllättävän hyvää, mutta jäimme epäilemään mistä lähiseudun ravintolasta ja millä ehdoin pangasius oli lunastettu.

Minun Pietarini - Venäläinen museo

Venäläinen museo ei ehkä ole yhtä itsestään selvä käyntikohde Pietarissa kuin Eremitaasi, mutta helpommin hallittavissa oleva kokonaisuus. Se on maailman suurin venäläisen taiteen kokoelma, johon kuuluu on paljon upeita töitä, jotka pysäyttävät ja jättävät lähtemättömän vaikutuksen.


Itä-Euroopan museoissa hakeudun helposti ikonitaiteen pariin. Olen kiinnostunut Pyhä Yrjön taistelua lohikäärmettä vastaan kuvaavista ikoneista ihan sen vuoksi, että minulla on kotona useampia versioita aiheesta. Etukäteen jo tiesin, että venäläisessä museossa on esillä merkittäviä ikoneita siitä aiheesta. Jumalan äiti -ikoneja on monilta eri aikaukausilta, on myös pyhän kolminaisuuden ja monien muiden raamatun aiheiden kuvituksia. Uskonnon merkitys taiteen kuvastossa herättää ajatuksen, onko kristinuskon perusteiden tunteminen jo yleissivistyksen kannalta välttämätöntä. Tämän hetken venäläisistä suurin osa on käynyt koulun ateistisessa Neuvostoliitossa, ja nyt he parveilevat museossa ihailemassa raamatun teksteihin perustuvia töitä.


Vaeltajat taas on venäläisen 1800-luvun taiteen koulukunta, ja johon kuuluvien taiteilijoiden monet teokset kuvasivat yksinkertaisia maalaismaisemia ja tavallista kansaa työnsä parissa. Venäläiset taiteilijat Ivan Shishkin ja Isaak Levitan ovat sen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia. Heidän töitään Venäläisessä museossa oli kattava kokoelma, joten sain taas kerran jäädä rauhassa ihailemaan vaikuttavimpia tauluja. Levitanin kuutamomaisemaa "hiljaisuutta" katselin niin hartaasti, että lopulta museon vahtimestari osoitti minulle tuolinsa, joka olikin juuri asetettu niin, että kuun valo pilkahti kuin oikean pilven takaa.


Myös Ilja Repinin Volgan lautturit on Venäläisen museon kokoelmissa, siitä lienee useampia versioita maailmalla. Vesitiet olivat tärkeitä kuljetusväyliä 1800-luvun Venäjällä, rakennustarvikkeita kuljetettiin jokia ja kanavia pitkin., Raskaiden lastien vetäminen lautoilla vastavirtaan vaati raakaa työtä. Volgan lauttureiden vetourakka näyttää ehkä jopa todellisuutta suuremmalta, kuulemma vetäjiä oli yleensä huomattavasti enemmän kuin kuvaan mahtuneet yhdeksän. Lautat olivat kertakäyttöisiä, monet sen ajan talot on rakennettu lastin määränpäässä puretuista lautoista. Volgan lautturit on aikanaan ollut yhteiskunnallisesti vaikuttava taideteos, joka on herättänyt katsojat ajattelemaan työläisten asemaa ja herättänyt pahennusta maansa mustamaalauksena.


Venäläisen taiteen museossa on myös aivan uusia teoksia, näyttelyt vaihtuvat ja maalauksia lähetetään usein myös maailman taidemuseoihin nähtäväksi. Tällä kertaa Aivazovskin töitä ei ollut kuin muutama kankaan alta paljastettu piirros nähtävänä, vahtimestarit ilmoittivat kokoelman lähteneen Moskovaan. Seuraavan kerran Aivazovskin työt tulevat Pietariin vasta joulukuussa 2016. Vihjeeksi Pietariin menijälle kerrottakoon, että Venäläisen taiteen museo on torstaisin auki iltayhdeksään asti, Eremitaasi on taas keskiviikkona ja perjantaina yhdeksään asti auki.

Minun Pietarini - Eremitaasi

Eremitaasin taidemuseo sijaitsee upeissa keisarillisen talvipalatsin rakennuksissa, ja siellä on mahdollisuus nähdä suurten taiteilijoiden merkittäviä teoksia, on Rodinia, Rembrandt, Da Vincia taitaa olla jopa Michelangeloa. Taidekokoelma on iso, lisäksi historialliset palatsit sekä keisarilliset aarteet ja museon muut kokoelmat muodostavat niin mittavan kokonaisuuden, että kävijän on pakko valita mihin keskittyä vierailullaan. Kaikkien osastojen kiertämiseen menee kokonainen päivä, mutta lyhyelläkin vierailulla ehtii kokea mieliinpainuvia taide-elämyksiä.

Eremitaasiin on avattu uusi osasto toiselle puolelle aukiota entisen pääesikunnan tiloihin, joihin on siirretty jo impressionistien töitä. Mutta ainakin heinäkuussa 2016 uusissa tiloissa oli vielä paljon tyhjiä huoneita. Silti sinne kannattaa mennä. Mahtipontisen rakennuksen alakerrassa on kerrassaan mainio kahvila, neljännessä kerroksessa taas voi päivittää taidetuntemustaan Picasson, Monet´n, Matissen ja monien muiden suurten nimien töitä ihaillessa.

Edelleen tärkeimmät Eremitaasin teokset ovat palatseissa. Suunnistamiseen palatsien käytävillä voi ottaa avukseen audioguiden ja kartan, niin ei jää kiertämään kehää sokkeloisissa palatseissa.  Ainakin Rembrandtin Tuhlaajapojan paluu jää lähtemättömästi mieleen, taiteilijan viimeisimpiä töitä oleva suurikokoinen maalaus on täynnä tunnetta. Jäin (taas) taulun ääreen ihailemaan mestarin taitoa, samalla seurasin kuinka innokkaasti, suorastaan tunnustuksellisesti, venäläinen opas siteerasi raamattua ryhmälleen. Näin ajat muuttuvat.

Palatsien huoneet ovat myös kierroksen arvoisia. Kaiken kultapäällysteisen keskellä joutuu pohtimaan ihmisten järjettömyyttä. Miten ihmeessä ylellisyyksiin itsensä upottavat hallitsijat eivät voi ymmärtää, ettei nälkäinen ja orjuutettu kansa voi loputtomiin suostua kohtaloonsa? Palatsien upeat koristelut ovat ainutlaatuisia ajan kuvia, mutta vain muutamissa taideteoksissa on nähtävissä palanen toista puolta. Suuri osa palatseissa näkyvää taidetta on kirkollisiin aiheisiin perustuvaa, madonna-asetelmien eri variaatioihin kyllästyy ennen kuin pääsee takaisin ulko-ovelle.

Eremitaasiin mennään sisälle Palatsiaukion puolelta, siis ei Nevan puolelta. Automaateista saa nopeasti liput, takit on vietävä naulakkovahdeille ja sitten kannattaa hahmotella reitti itselleen tärkeisiin kohteisiin. Kaikkea ei ehdi sulatella yhden päivän aikana, museon antiin kannattaa perehtyä jo etukäteen ja suunnistaa valikoiden omia kiinnostuksen kohteitaan kohti.

Minun Pietarini - lisää siltoja

Saimaan ja monen muun vesistön vedet virtaavat Pietarin halki Nevassa, jonka suistomaalle kaupunki on rakennettu Pietari suuren käskystä kolmesataa vuotta sitten. Nevan lisäksi kaupungin läpi virtaa monia kanavia, siksi siltojakin on kunnioitettava määrä. Kanavat ja sillat auttavat kaupungissa suunnistamista. Valokuvaajalle ne tarjoavat hienoja kuvakulmia ikuistaa veteen heijastuvia rakennuksia vuoden- ja vuorokaudenaikojen sekä ilmanalojen mukaan vaihtuvissa valaistuksissa.

Nevan ylittävät sillat avataan kesällä yöllä puoli kahden aikaan ja suljetaan viideltä aamulla. Siis jos hotelli sijaitsee Vasilin saarella, ei kannata jäädä Nevski Prospektin vilinään aamutunneille asti. Nevan avatuista silloista ovat monet yökukkujat ja aamuvirkut ottaneet upeita kuvia.

Leijonasilta

Pankkisilta

Panteleimonin silta

Troitskin silta

Anishkovin silta

Lomonosovin silta

Minun Pietarini - Sillat

Pietarissa ei tarvitse mennä erityisesti katsomaan nähtävyyksiä. sillä vain pitämällä silmänsä auki kaupungilla liikkuessaan näkee jatkuvasti taideteoksia ja yksityiskohtia. Suosikkejani ovat sillat, aidat ja portit.

Pietarin siltoihin kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että niiden avulla on helppo suunnistaa. Silloissa on mieleenpainuvia koristeita ja niitä vartioivat usein vaijereita kannattelevat eläinhahmot. Siltojen kaiteissa on taideteoksiksi luettavia veistoksia, valaisinpylväiden yksityiskohdat ovat tunnettujen taiteilijoiden suunnittelemia.

Helpoin keino ottaa haltuunsa Pietarin siltojen moninaisuus on lähteä kanavaristeilylle. Asuimme nyt lähellä Moika-kanavaa. Opastettujen risteilyjen hinta vaihteli 500 ja 700 ruplan välillä, alennusta sai jo sillä perusteella, ettei ymmärtänyt venäjänkielistä opastusta.

Nousimme jokilaivaan Punaiselta sillalta, reitti kulki ensin Moikaa pitkin Nevalle, sitten Fontankalle, josta käännyttiin Krytukovin kanaalille ja sieltä taas Moikalle. Hyvän kartan avulla on helppo hahmottaa missä milloinkin on, ja jo etukäteen voi  katsoa tärkeimmät kohteet matkan varrelta.

Varmasti sellaisiakin jokiristeilyjä on, joilla on englanninkielinen opastus, me jonkin verran venäjää osaavat emme edes etsineet sellaista. Opastuksen seasta tunnisti tuttuja nimiä, mutta muuten en ymmärtänyt selostuksia historian vaiheista, mikä ei välttämättä ole pahaksi Venäjällä liikuttaessa, sen verran erilaisia tulkintoja historiasta siellä kuulee.

Oma suosikkini Pietarin silloista on Anishkovin silta, jonka kauan luulin olevan nimeltään Hevossilta, Konnyi Most. Sitä vartioivat  neljä Pjotr Klodtin hevosenkesyttäjäpatsasta, joissa mies taltuttaa villiintynyttä ratsua.

Silta vie Nevsky Prospektia pitkin Fontanka-kanavan yli. Keskeisen sijainnin vuoksi Anishkovin sillasta on tullut tärkeä maamerkki Pietarissa. Seuraavaa matkaa ajatellen voisi olla viisasta sijoittautua lähelle Anishkovin siltaa, aivan sen läheisyydessä sijaitsee Fabergé-museo, eikä Anna Ahmatovan kotimuseokaan Fontankan talossa kaukana ole.

Kirjoittamattomat runot

Runoilija Anna Ahmatovan merkitys pietarilaisille ja hänen ristiriitainen elämänsä ovat olleet jollain tasolla tiedossani. Pietarin matkoillani Ahmatovan nimi on vilahdellut puheissa aivan kuin minun pitäisi tietää kuka hän on. Muutama vuosi sitten osuin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Musta purje, Valkea purje, josta Anita Konkka on kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjassaan ja samalla valottanut Ahmatovan persoonaa tavalla, joka kuvastaa syvällistä asiantuntemusta aiheesta.

Tähän Pietarin matkaan valmistauduin lukemalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovaa kirjaa Fontankan talossa. Talo on oikeastaan kuvassa näkyvä Sherementjevin palatsi, jossa Ahmatova asui jaetussa asunnossa "kommunalkajassa".  Talo todisti ihmissuhdesoppaa,  jonka veroista saa etsiä, edes Salatut elämät eivät vedä vertoja.

Ahmatova olisi voinut lähteä Venäjältä vallankumouksen jälkeen, mutta hän valitsi jäämisen. Uskollisuus omaa kotimaataan kohtaan voitti, vaikka hän lopulta joutui kokemaan poikansa joutumisen vankileirille.

Pohjoisia elegioita - 5. runo

Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
Oi kuinka monesta näytelmästä jäinkään pois,
väliverho nousi ilman minua ja laski;
kuinka monta ystävää jäi tuntematta,
kuinka monen kaupungin ääriviiva
olisikaan saanut vedet silmiini,
kun nyt tunnen yhden ainoan kaupungin
ja sen löydän unissani hapuillenkin;
kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta -
nyt ne ympäröivät minut kuin näkymätön kuoro,
joka kenties tukahduttaa minut...
 ----jatkuu---

Ahmatovan kotimuseossa en käynyt tälläkään matkalla, palatsin onnistuin kuvaamaan jokiristeilyllä. Pietari on onneksi lähellä, sinne pääsee junalla muutamassa tunnissa.

Pietarin udussa

Vain matkailu herättää niin suuren kirjoittamisen tarpeen, että blogia on yritettävä saada eloon ennen kuin kooma syvenee lopullisesti. Olen tänä keväänä pyöritellyt mielessäni saattohoidon sanastoa, kun blogini ainut uskollisin lukija, äitini, on sirtynyt vanhan kotipitäjänsä hautuumaan multiin. Kaiken vaikean ja lopullisen keskellä yritän kuitenkin muistella eniten elämän hyviä hetkiä.

Pietarin matka heinäkuussa korvasi jo traditioksi vakiintuneen Pariisin työvisiitin, joka tänä vuonna olisi ollut samaan aikaan hautajaisten kanssa. Pietari vastaa Pariisia monessa suhteessa, Eremitaasi korvaa Louvren, Neva on kuin Seine ja valo näyttäytyy molempien kaupunkien yllä pastellien väreissä.

Valokuvauksellisia kohteita Pietarissa riittää rajattomasti. Kun heinäkuun utu sävytti kaiken kuvattavan maidonvalkoisen sävyiseksi, kuvat näyttävät kameran näytöllä toivottoman puuroisilta. Onneksi on olemassa kuvankäsittely.  Tosin se ei tee oikeutta kaupungin oikeille väreille.

Oikeasti Pietarissa näytti yllä olevan kuvan väriseltä. Talojen värit eivät heijastuneet kanaalin pintaan, vaan vesi hohti harmaata. Neljän päivän matkan aikana vain viimeisenä aamuna ehdin kamerani kanssa niin aikaisin liikkeelle, että sain otettua tuon alemman kuvan, jota ei tarvinnut korjata.

Pietari heinäkuussa oli turistien kansoittama, mutta silti sekaan mahtui. Mihinkään paikkaan ei tarvinnut jonottaa, kaupoissa ja ravintoloissa palveltiin pääsääntöisesti iloisella mielellä. Pietari tuntui turvalliselta ja epäpoliittiselta, nuorten ja kauniiden kansoittamalta.