Runoilija Anna Ahmatovan merkitys pietarilaisille ja hänen ristiriitainen elämänsä ovat olleet jollain tasolla tiedossani. Pietarin matkoillani Ahmatovan nimi on vilahdellut puheissa aivan kuin minun pitäisi tietää kuka hän on. Muutama vuosi sitten osuin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Musta purje, Valkea purje, josta Anita Konkka on kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjassaan ja samalla valottanut Ahmatovan persoonaa tavalla, joka kuvastaa syvällistä asiantuntemusta aiheesta.
Tähän Pietarin matkaan valmistauduin lukemalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovaa kirjaa Fontankan talossa. Talo on oikeastaan kuvassa näkyvä Sherementjevin palatsi, jossa Ahmatova asui jaetussa asunnossa "kommunalkajassa". Talo todisti ihmissuhdesoppaa, jonka veroista saa etsiä, edes Salatut elämät eivät vedä vertoja.
Ahmatova olisi voinut lähteä Venäjältä vallankumouksen jälkeen, mutta hän valitsi jäämisen. Uskollisuus omaa kotimaataan kohtaan voitti, vaikka hän lopulta joutui kokemaan poikansa joutumisen vankileirille.
Pohjoisia elegioita - 5. runo
Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
Oi kuinka monesta näytelmästä jäinkään pois,
väliverho nousi ilman minua ja laski;
kuinka monta ystävää jäi tuntematta,
kuinka monen kaupungin ääriviiva
olisikaan saanut vedet silmiini,
kun nyt tunnen yhden ainoan kaupungin
ja sen löydän unissani hapuillenkin;
kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta -
nyt ne ympäröivät minut kuin näkymätön kuoro,
joka kenties tukahduttaa minut...
----jatkuu---
Ahmatovan kotimuseossa en käynyt tälläkään matkalla, palatsin onnistuin kuvaamaan jokiristeilyllä. Pietari on onneksi lähellä, sinne pääsee junalla muutamassa tunnissa.
2 kommenttia:
Kiitos päivityksestä ja osanottoni suruusi! Elelemme myös tietynlaisten surujen kanssa täälläpäin, joskaan kukaan ei ole kuollut onneksi. Mutta monenmoisia murheita elämä eteen heittää, eikä kaikkiin aina voi varautuakaan. Vanhan ihmisen poismenoon kyllä ja tänäänkin olen aatellut, että kuinkahan vanha äitimuori kuumassa kämpässä kärventyy ja kuinka helteistä selviytyy ylipäätään.
Kiitos Venäjän päivityksestä! Venäläisessä kirjallisuudessa on jotakin meikäläisen huumorin kanssa samansukuista, joskin olen aika vähän sitä lukenut. Yhden Dostojevskin kai viimeksi ("Ruhtinaan kuolema" tms.) mutta enpä voi kehua suurella rintaäänellä Venäjän tuntemusta.
... ja jos oikein suora ja rehellinen ole, niin...
Mutta tunnen useita venäläisyydestä viehättyneitä ja ymmärrän, että kaikenlaisia hull... tarkoitan, että se mistä itse huonosti tietää (kuten minä Venäjästä) tarkoittaa sitä, ettei ole oikein äänestys- tai puheoikeuttakaan asiasta.
Kiitos paljon blogitekstistä! Mukava on nähdä, että kirjoittamisen ilo ja vire viehättää muitakin kuin meikäläistä. Anna palaa! Luetaan aina kun hälytin piippaa uudesta kirjoituksesta ja kommentoidaan kun ehditään.
Lähetän ajatuksissani valkoisia liljoja vaasiin äitisi haudalle.
t. Helga
Kiitos osanotosta, ja samoin osanotto sinun murheisiin myös, tämä äidin siirtyminen emännöimään tuonpuoleisiin on tosiaan elämänjärjestyksen mukainen tapahtuma, mutta elämä tarjoaa myös paljon hankalammin käsiteltäviä murheita. Liljasi muuttuvat matkalla vaalean roosanpunaisiksi, vien ne ihan oikeasti tuosta kukkapenkistä, kun lähden kastelemaan vastaistutettuja begonioita. Vointeja Sinun äidillesi!
Venäjä tuntuu aina vähän vieraalta ja pelottavalta rajan tällä puolen, kannaksella on ristiriitainen olo kun muistelee luovutettujen pitäjien nimiä, mutta kun hyppää taksiin Pietarin asemalla, niin kaupungin suuruus, kauneus ja rosoisuus
vievät mukanaan. Taas innostuin opiskelemaan lisää, mutta Dostojevskit on edelleen lukematta.
Olen käynyt itseäni piristämässä kirjoitustesi parissa, kiitos niistä! Jatketaan hyvin alkanutta harrastusta ;)
Hälsningar! Lea
Lähetä kommentti