Mietimme joutoajallamme, olisiko meille sittenkin joku tehtävä, jota emme vain ole huomanneet. Jos katsomme ympärillemme, meille tarjotaan kaikkea yksityisen piiriin kuuluvaa. Sisusta, laita ruokaa, huolehdi itsestäsi, kudo, kuopsuta pihamaata, jumppaa ja juokse. Ihan kivoja juttuja, mutta ehtisihän noita tehdä vapaa-ajalla, jos olisi joku oikeakin työ. Hoitoala vielä vetäisi, mutta ei ekonomeille ja juristeille lähihoitajakoulutus tule ensimmäisenä mieleen. Kun sitä omaakin työtä osaisi tehdä.
Asiantuntijoiden urakehitys on hankalaa, kaikille ei riitä johtajanpaikkoja. Rekrytointikonsultit eivät etsi kokemusta ja asiantuntemusta vaan hyviä tyyppejä. On myös vaikea esiintyä hirveän nälkäisenä uraohjuksena, kun on tehnyt valintoja myös perheen parasta ajatellen. Pienellä laskutoimituksella selviää kumman puolison uran ehdoilla on kannattanut edetä, naisen euro on edelleen se mikä on.
Moni nainen on kehittänyt itselleen uutta tekemistä, jopa vaativaa ja henkisesti palkitsevaa. Mutta moni ottaisi mielellään vastaan myös työn vaativuutta vastaavan aseman ja palkan. Vaan työelämä tuntuu liukuvan aina vain kauemmas. Ei tarvitse kuin avata joku yhteiskuntaa ja talouselämää käsittelevä lehti, kun huomaa, että nainen ei kuulu joukkoon. Pari viikkoa sitten tein laskutoimituksen yhdestä lehdestä, isoja miesten naamoja joka toisella sivulla. Oli lehdessä kolme naistakin: turkismalli, matkailujutun kuvituksena toimiva lomailija ja vapaaehtoistyöhön Afrikkaan lähtevä nuori insinööri.
Opetustyöni saa miettimään, petämmekö nuo nuoret naiset, jotka kouluttautuvat liike-elämän vastuullisia tehtäviä varten. Joskus näyttää siltä kuin he olisivat jo valmiiksi alistuneita toimimaan miesten näkymättöminä assistentteina ja peittelemään osaamistaan. Naistenkin pitäisi saada saavuttaa pätemättömyytensä taso, mutta tuntuu kuin uraportaat alkaisivat viettää alaspäin jo paljon ennen sitä. Onko välissä joku lasikatto, kertokoon ken on sitä koskettanut.
