Voimasanoja

Valokuvatorstai yllyttää bloggaajia voimannäyttöön. Tämä teksti ei ole voimakasta, mutta kirjoitetussa sanassa on voimaa.

Kolopuu meni

Pohjois-Karjalassa ystävän mökillä myrsky kaatoi tämän kelon, jonka latvassa tammikuun kirkkaina pakkaspäivinä tikka hakkasi jatkuvasti. Mökin paikka oli valittu tarkoituksella kelon kohdalta. Mistäpä olisi arvannut, että vain kuukauden päivät ehtivät uudet asukkaat sitä ikkunoistaan ihailla. Kelon känkkyräisiä oksia ja harmaata runkoa ei enää ole entisestään maisemaa kaunistamassa. Tänään puhuimme, että olisi se saanut satojen vuosien lisäksi vielä ainakin seuraavat parikymmentä vuotta siinä rantatöyräällä seisoa. Ikihonka oli säästynyt viime vuosisadan, ehkä edellisenkin yli, vaikka ympäriltä muut puut oli kaadettu, uudet lähteneet kasvamaan ja nekin oli jo kaadettu.

Ymmärrän harmituksen. Kun aikoinaan menimme katsomaan taloamme varmistuaksemme, että juuri se on oikea talo meille, odotin taikauskoisesti jotain merkkiä, joka vahvistaisi ostopäätöstämme. Kun ajoimme talon pihaan, katseeni kiinnittyi heti punalehtiseen nuoreen koivuun. Siinä se oli! Olin joskus ehkä vuotta aikaisemmin pyöritellyt taimikaupassa käsissäni punakoivun tainta, mutta luovuin ostoaikeista, kun en tiennyt mihin olisin sen istuttanut. Asuntoesittelyssä en ollut koivun erityislaatua huomannut, lehdet olivat ehtineet punertua sopivasti ennen käyntiämme sekä myyjien että meidän ostajien onneksi. Koin, että kauppaan jättämäni koivuntaimi oli jo täydessä kasvussa, oikealla paikalla meidän tulevassa pihassa. Olisimme varmaan hankkineet talon muutenkin, mutta punakoivu teki päätöksen helpommaksi.Nyt jos sille koivulle tapahtuisi jotain, olisi se iso asia jollain tunnetasolla, jota on vaikea muille selittää.

Vanhat puut tekevät maisemasta arvokkaan, mutta niiden alla asuessa joutuu jännittämään kovemmilla tuulilla. Talomme vanhojen pihapuiden tuulenkestävyys on tähän asti ollut riittävä, olen todistellut itselleni, että noin terveen näköiset puut, kyllä ne kestävät. Toivottavasti pihamme uuttukyyhky istuu latvasta lahonneen lehtikuusen yläoksilla vielä tulevinakin kesinä. Lehtikuusen kaatuminen saunaa kohti harmittaisi muitakin kuin kyyhkyä, onneksi ikihonka eikä muukaan puu kaatunut tuon ihanan mökin päälle.

Perhosensiipiä

Perhospuutarhassa

Aamulla vein auton korjaamolle ja suunnistin läheiseen Hagaparkiin aikomuksenani räpsiä kuvia harjoittelumielessä. Ulkona ei löytynyt mitään kivaa kuvattavaa, mutta onneksi keksin lähteä tutustumaan Perhostaloon. Koska olin kävellyt ulkoilmassa jo jonkin aikaa, kamerani oli ehtinyt jäähtyä melko kylmäksi. Perhospuutarhassa oli kosteaa ja lämmintä. Joku kokeneempi valokuvaaja olisi ymmärtänyt antaa kameran lämmetä ennen tropiikin lämpöön menemistä, minulle ei tullut moinen mieleen. Nyt sitten föönataan kameraa.

Sumun hälvettyä kameran linssistä perhosten pyydystelyyn meni huomaamatta aikaa tunnin verran. Salamavaloa ei saanut käyttää. Vaikeimmaksi haasteeksi osoittautui iso sininen perhonen, joka ei kertaakaan viipynyt paikallaan siivet levällään niin kauan, että olisin ehtinyt tarkentaa ja näpsäistä kuvan. Perhosten lisäksi saattoi katsella myös kaloja, lintuja ja kasveja, itämaisessa puutarhassa oli myös mielenkiintoisia patsaita.

Perhostalo vaikutti ihanteelliselta lapsiperheiden retkikohteelta. Kahvilassa olikin Tukholmalle tavanomainen lastenvaunuinvaasio. Näköjään isät ottavat isänsä mukaan retkeilemään, kun taas äideillä oli oma äiti apulapsenvahtina. Lapset jaksoivat kiinnostuneina kulkea kasvihuoneiden läpi, eivätkä isovanhempienkaan jalat väsyneet. Sammakoita ja heinäsirkkoja pienten silmät löysivät kasvillisuuden seasta aikuisia paremmin. Vaikka kahvilassa oli eväsnurkkaus ja pihalla grilli, niin kaikki tuntuivat hyödyntävän houkuttelevaa leivonnais- ja ruokavalikoimaa. Isovanhemmat näyttivät mielellään ostavan matkamuistokaupasta pehmoeläimiä ja muita hauskuuksia niitä ruinaaville lastenlapsille.

Muuten, helpoiten Perhostaloon ja Hagaparkiin pääsee bussilla numero 515 Odenplanilta, pysäkki Haga norra, josta sitten vain suuntaa viittojen mukaan oikealle puistoon päin. Aikataulut saa tarkistettu osoitteesta sl.se.

Elävissä kuvissa

Viime viikonloppuna lähdimme ajelemaan Greenvillestä (SC) kohti Savuisten vuorten kansallispuistoa, Cherokee-intiaanien maille, suurvallan syrjäkylille. Olin löytänyt opaskirjasta Twin Falls -nimiset putoukset, joita yritimme päästä katsomaan. Polkua putouksille emme löytäneet, onneksi harha-ajelusta huolimatta maisema antoi virikkeitä vilkkaaseen ajatuksenjuoksuun.

Vuorten rinteitä kiipeilevän aina vain kapenevan ja mutkittelevamman tien varrella oli useita hylättyjä taloja. Elokuvissa sellaisten talojen ikkunoissa kasvaa hämähäkin verkkoa, risaista verhoa raottaa erakoitunut, umpimielinen kierosilmäinen mielipuoli. Rikkonaisen ikkunaruudun läpi työntyy haulikonpiippu, laukaus kajahtaa kaikuen kallioisessa laaksossa. Kanat ryntäilevät kauhuissaan kaakattaen pitkin pihamaata. Ei-toivottu vieras kaasuttaa renkaat vinkuen pakoon.

Mitä syvemmälle vuoristoon valtatieltä poikkesimme, sitä resuisemmilta pihamaat näyttivät. Rähjäisin kaikista oli Bob´s Place, ruostuneita autoja, autonrenkaita, kanoja ja tuo valokuvatorstain Road Kill Grill. Uskalsimme pysähtyä ottamaan kiireesti pari valokuvaa. Mutta muuten tuli tarkistettua huolellisesti, minkälaisen talon pihatiellä kääntää autonsa.

Ylhäällä Pöytävuoren huippua reunusti savunvärinen pilvenriekale. Intiaanien legendan mukaan Suuri Henki käytti tasaista vuorenlakea pöytänään. Wigwamit ja savumerkit puuttuivat, mutta ne oli helppo kuvitella täydentämään maisemaa. Viimeinen mohikaani(1992) on filmattu samassa Appalakien vuoristossa hieman pohjoisemmassa. Seuraavana päivän katsoin hotellissa lännenelokuvaa, jossa metsäisessä maisemassa ratsastavan uudisasukkaan korvan ohi vingahtaen lentävä nuoli päätyy puun kylkeen. Elokuvan lopussa vietetään intiaanipäällikön hautajaisia, sen jälkeen seuraava sukupolvi opettelee elämään sovussa valloittajien kanssa. Tällä katsomiskerralla lännenfilmi tuntui aikaisempaa kotitekoisemmalta, melkein kuin Suomi-filmiltä.

Sunnuntaina matkasimme Ashevilleen, hippien ja taiteilijoiden kaupunkiin vuorten keskelle. Kaupungin ulkopuolella sijaitsee Yhdysvaltain suurin yksityisasunto Biltmore Estate, jonne emme kuitenkaan malttaneet jäädä katselemaan tiluksia. Mahtipontinen rakennus on toiminut monen elokuvan näyttämönä, mm. Hannibalin kohtauksia on kuvattu siellä. Kaupungilla Ashevillessä kävellessä vastaan käveli tutunnäköisiä elokuvan perustyyppejä, pyörätuolissa istuva pummi, roskiksia tonkiva haalarimies ja 1970-luvulle jämähtänyt harmaantunut hippi. Forrest Gumpin juoksukohtauksia on kuvattu samoilla Ashevillen seuduilla.

Kotiin palattuamme uutisissa kerrottiin, että Tukholman kaupunki tukee 2 miljoonalla kruunulla erästä elokuvaa, jotta se kuvattaisiin oikeassa Tukholmassa eikä Trollhättaniin lavastettaisi pahvitukholmaa. Viime viikon jälkeen ymmärrän hyvin elokuvien arvon matkailulle. Olisin halunnut matkallani mennä katsomaan Pohjois-Carolinan ainutta katettua siltaa, mielessäni Hiljaisten siltojen sillat Madisonissa. Samoin mieltä kiehtoi matkustaminen Outer Banks -rannikolle, mikä on elokuvan Viesti mereltä tapahtumapaikka. Jos vielä lähden USAan, katson jo etukäteen, mitä elokuvia matkakohteeni ympäristössä on kuvattu.

Mustaa huumoria

Valokuvatorstaissa haetaan humoristisia kuvia. Toivottavasti tämä tienvarsimainos on vitsiksi tarkoitettu.

Jetlaakissa

Shoeless Joe Jackson - sopupelejä jo vuodesta 1919

Blogeissa on viime päivinä keskusteltu ekoteoista, minä olen tehnyt sillä aikaa ekomokan. Kävin Amerikassa. Lentomatkoja, autoilua, kertakäyttöastioita, kuluttamista enemmän kuin näinä aikoina on luvallista. Yritän keventää omaatuntoa puolustelemalla, että olisivathan ne koneet nousseet ilmaan, vaikka minä olisin jäänyt mittailemaan näitä Tukholman katuja. Onneksi voin sovittaa rikokseni maksamalla 4,2 tonnin hiilidioksidipäästöistä vapaaehtoisen päästömaksun, kahden hengen edestakaiselle lennolle tulee lisämaksua noin 40 euroa.

Perillä Etelä-Carolinan Greenvillessä huomasimme koko valtakunnan mielenkiinnon kohdistuvan seutukuntaan lauantain esivaalien vuoksi. Eniten kuhinaa herätti republikaani Mike Huckabeen vierailu teknilliseen oppilaitokseen, pieneen kristilliseen kouluun, jonne ryntäsi myös maailman mediaväki CNN:stä alkaen. Entisen pastorin ultrakonservatiiviset arvot herättävät amerikkalaisissa yllättävän voimakasta vastakaikua, vaikka sielläkin todellisuus on jotain muuta kuin kehdosta hautaan miehen ja naisen välisen avioliiton kannattamassa ydinperheessä elämistä. Talous laahaa kaukana tavoiteluvuista ja sota jatkuu, siksi uskonnolliset liikkeet vetävät väkeä rukoushuoneisiinsa. Sunnuntaina kirkkojen parkkipaikat olivat järjestään täynnä ja ovi kävi, Suomessa ei samanlaista tungosta nähdä kuin jouluaattona.

Suunnittelin Huckabeen mainoskyltin pihistämistä tienvarresta vitsikkääksi tuliaiseksi perheen innokkaasti vaaleja seuraavalle nuorisolle, mutta ainut saatavilla oleva kyltti oli Hillaryn, rauhallisella omakotialueella kadun varressa. Jätin sen paikoilleen, koska sitä tarvitaan. Demokraattien esivaali Etelä-Carolinassa on vasta ensi viikonloppuna. Obama on vahvoilla omalla alueellaan etelävaltioissa, eikä Hillarylla ole mitään menetettävää, joten vaalikeskustelutkin olivat jo alhaisella tasolla. Obama vetosi toimintaansa köyhien hyväksi Chicagossa, kun Hillary kääri rahaa asianajajana. Alhaiseen vetoon Hillary vastasi nostamalla esille Obaman saaman vaalirahoituksen slum landlord'ilta, siis vuokranantajalta, joka kiskoo vuokria asumiskelvottomista läävistä. Edwards onnistui kääntämään tilanteen hyväkseen kauhistelemalla johtokaksikon keskustelun tasoa.

Paikalliset tuttavat kyselivät, seurataanko Ruotsissa ja Suomessa Yhdysvaltain vaaleja. Täällä Dagens Nyheteriä seuraamalla saa varmaan paremmin tietoa ehdokkaista ja vaaleista kuin Washington Postista. Tulin ehdottaneeksi, että kaikkien maailman asukkaiden pitäisi saada äänestää näissä vaaleissa. Pöytäseurani pyysi minua nimeämään oman ehdokkaani, niin hän käy sitten äänestämässä puolestani. Häkellyttävä tarjous. Pelkäsin keskustelun luisuvan liian kauas smalltalkista, joten en rohjennut kysyä, aikooko hän äänestää republikaanien vai demokraattien ehdokasta. Demokraatin valinta olisi ollut helppo. Vaikka Edwards on ehkä paras ehdokas, olisin naisten välisen solidaarisuuden osoituksena pyytänyt äänestämään Hillarya. Mutta republikaanin valinta, mistä ymmärtääkseni oli kyse, vaikutti heti mahdottomalta tehtävältä. Niin jäi sekin vaikutusmahdollisuus käyttämättä.

Vadelmaveneen jälkimaku

Joulukirjoista hauskin oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Siinä kouvolalainen Mikko Virtanen ryhtyy välttämättömiin toimenpiteisiin korjatakseen luojalle sattuneen erehdyksen: hänellä on suomalaisen ruumis mutta ruotsalaisen sielu. Suomalaisella armottomuudella, jopa väkivaltaa tarvittaessa hyväksi käyttäen hän hankkii itselleen ruotsalaisen ruumiin ollakseen kokonainen ihminen. Hänelle ruotsalaisuus on jotain vaaleanpunaista, makeaa ja hapotonta kuin vadelmaveneen maku kielellä.

Ainakin tällaiselle ruotsalaisuutta opiskelevalle kirja oli eheyttävä kokemus. Kutkuttavaa ironiaa ja pieniä jokapäiväisiä huomioita elämän eroista lahden molemmin puolin, esimerkkinä vaikka ruotsalaisten urheiluselostajien lyhytsanainen tapahtumien kommentointi. Täällä selostajat eivät huuda "härligt tre kronor, härligt", eivätkä kuulosta siltä kuin he hyppisivät tuoleillaan, toisin kuin kollegansa Suomessa. Kirja myös opettaa, miten täysin eri ilmauksia suomalaiset ja ruotsalaiset käyttävät samoissa tilanteissa - asia, joka tuntuu olevan mahdoton oppia. Kielitaito ruotsissa auttaa vain alkuun, täytyisi vielä oppia mistä asioista pitäisi puhua ja mitä pitäisi kertoa saadakseen viestinsä perille.

Kirjaa on kaavailtu elokuvaksi, mikä kuulostaa haastavalta projektilta, mutta joka voisi olla se odotettu ruotsinsuomalainen komedia. Ruotsinkielinen käännös on varmaan jo tekeillä, mutta epäilen kirjan uppoamista ruotsalaiseen lukijakuntaan. En usko, että kirjan satiirinen huumori tavoittaisi ruotsalaista huumorintajua, se saattaisi myös herättää jopa pahennusta, irvaillaanhan siinä kriisiterapioille ja kansankodille. Ruotsissa Vadelmavenepakolainen saattaa jopa vahvistaa suomalaisista vallalla olevia stereotypioita väkivaltaisina ja yksioikoisina, vai vaalinko minä vain omaa stereotypiaani ruotsalaisten naivista huumorintajusta?

Kierroksella

Viime päivinä olen ehtinyt taas tutkia muiden blogeja. Aika moni viime vuoden tuttu on hiljentänyt vauhtia tai siirtynyt jonnekin muualle, mutta uusia tekijöitäkin on tullut maisemiin tai vanhat blogit ovat saaneet tuulta alleen.

Ensinnä tuo pionipuska lähetetään Katriinalle omenapuun alle, siellä juodaan kakkukahveja laskurin pyörähdettyä 30 000 paremmalle puolelle. Onnittelut!

Tukholma.netin bloggaaja Arja, joka kannusti minua aloittamaan tämän harrastuksen, on taas mukana kuvioissa. Mainiota tekstiä, usein teemana ruotsinsuomalaisuus.

Teherania ja iranilaista elämänmenoa esitellään taitavasti GranGangan blogissa. Mukava osuma blogilistalta.

Ikkunaiineksen blogissa on kommenttiloota lähtenyt paisumaan, kiitos parin tosi-innokkaan keskustelijan. Juutuin sinne, kun hain mielipiteitä maanantai-illan Lacrimosasta. Taisi olla elokuva, josta joko pidettiin tai ei.

Sitten on paljon muita lukemisen arvoisia blogeja, uusi mukava tuttavuus on Bullerbyn Krisu, jonka linkkiä etsiessäni kohtasin päivän hauskan yllätyksen, sain nappulan:

Tuon kunniamerkin lähetän ohjeen mukaisesti 10 bloggaajalle, joiden blogit tuovat minulle onnellisuutta ja inspiraatiota ja saavat minut tuntemaan iloa blogimaailmasta. Nappulat lähtevät ylläolevien lisäksi Taviokuurnalle, Mrs. Morbidille, ja Genoveevalle, sinne kasvatusblogiin.

Kansakoulumuisto

Ensimmäisestä opinahjostani mieleeni ovat jääneet kansallisromanttisen huvilan ranskalaiset parvekkeet, vuolukiviuuni ja vedetön suihkulähde pihalla. Värssykirjoihin kirjoitettiin Honkaharjulla kukkivista kanervista ja paikka huokui historiaa vanhana herrasväen huvilana.

Uskon olevani viimeinen koulusta poistunut oppilas. Syksyllä 1971 olin kerran unohtanut äidinkielen kirjani pulpettiin, ja äitini vei minut autolla joitakin tunteja koulun päättymisen jälkeen hakemaan sen. Illalla katselimme kotimme ikkunasta liekkien punertamaa taivasta, ja mietimme missä palaa. Seuraavana aamuna odotimme koulukuljetusta, mutta meille tultiinkin sanomaan, että koulu on palanut. Kuinka tyytyväinen olinkaan kirjani pelastumisesta. Olisi ollut selittämistä, miksi minun kirjani paloi ja muilla se oli kotona.

Parin päivän päästä palosta koulutyötä jatkettiin vuosikausia tyhjillään olleen aiemmin lakkautetun koulun tiloissa kevätjuhlaan asti, tosin monen muistoissa tuo talvi on jäänyt mieleen enemmän seikkailuleirinä kuin koulunkäyntinä. Etenkin ne, joiden olisi pitänyt pyrkiä keskikouluun, putosivat pahemman kerran kelkasta. Opettajat olivat keskittyneitä johonkin muuhun kuin opettamiseen ja me lapset olimme villiintyneitä.

Keväällä hankikelien aikaan koulutyön sijasta retkeilimme pitkin metsiä kuudesluokkalaisten poikien ohjauksessa. Luminen metsä ja kallioseinämien jääputoukset saivat seikkailut tuntumaan sadulta. Vieläkin on vaikea uskoa, että todella olimme lähes kaikki oppilaat keskenämme juoksentelemassa pitkin louhikkoisia kalliorinteitä kilometrien päässä koulusta. Kun televisiossa oli näytetty "Täällä pohjan tähden alla", purimme kokemuksen leikkimällä muutaman päivän kansalaissotaa aseinamme puutyövarastosta kähvelletyt ja hieman tuunatut laudankappaleet. Punaiset voittivat, muistan vieläkin kuinka "Akseli Koskela" tarjosi sotaväelleen Paxeja, valkoiset katselivat kateellisina vieressä.

Koska monet meistä eivät sen vuoden jälkeen enää päässeet kiinni lukemiseen ja laskemiseen, mutta olivat oppineet omatoimisiksi, ovat monet vanhan kotipaikkakuntani yrittäjistä tuon yrityshautomon kasvatteja. Bisnestä harjoiteltiin myymällä naapurustolle joulukortteja. Niitä ei tarvinnut tehdä itse, vaan postilaatikoista kerättiin kirjekuoret , jotka sisälsivät "Taidetta ilman käsiä" -kortteja. Koulun johtokunnan puuttuminen asiaan haittasi liiketoimintaa. Keväällä koko koulupiiri lakkautettiin, kevätjuhlan ohjelma oli oppilaiden itse suunnittelema ja harjoittelema, opettajat eivät siihenkään puuttuneet. Muistan, että lauloimme "Arvon mekin ansaitsemme".

Matkan varrella siihen palaneeseen kouluun on Adan talo, jonka kauneutta ihailimme jo silloin. Adaa en muista koskaan nähneeni, mutta mielessäni kuvittelen hänet 90-vuotiaaksi ikäneidoksi. Puutarhan omenapuut houkuttivat, ja varmaan reippaammat kävivät omppuvarkaissa. Vastapäätä taloa asui koulukavereiden perhe vanhassa linja-autossa sen jälkeen kun heidän kotinsa oli palanut. Viime viikonloppuna matkalla mökkiä katsomaan piti tarkastaa, onko Adan talo edelleen yhtä kaunis kuin mielikuvissa.

Itsehoidon opastusta

Sairaalan ovi nyt

Mareld-kirjakaupasta Vasastanista löytyy kaikkea mielenkiintoista psykologiaan liittyvää, tällä hetkellä pöydällä on kaksi työnohjausta käsittelevää opusta, molemmat liittyvät hyvinvointipalvelujen tuottamiseen muuttuvassa ympäristössä. Lukemisen lomassa satuin katsomaan Inhimillistä tekijää, aiheena eläminen vakavan, etenevän sairauden kanssa. Keskustelijoina olivat Iiro Viinanen, joka omien sanojensa mukaan ei harrasta parkinsonin sairauttaan, ja toisena Satu Salonen, joka on pari kirjaakin kirjoittanut sairautensa ympäriltä.

Sairauden hyväksymisessä on monenlaisia vaiheita. Siitä huolimatta oli järkyttävää kuulla Iiro Viinasen sanovan, ettei hän alistu muiden hoidettavaksi, hän tempaisee letkut irti. Jäin miettimään, miten vähän arvoa on ihmisen hengellä hänen mielessään, aivan kuin ainut merkittävä tekijä olisi ruumiillinen toimintakyky. Sitä paitsi, jos se letkujen itse irrottaminen on niin yksinkertaista sekä fyysisesti että henkisesti, miksi niin monet jäävät makaamaan vuosikausiksi muiden hoidettaviksi? Samalla ei voinut olla pohtimatta poliitikkojen arvomaailmaa ja hyvinvointipalvelujen tuottamisen viimeaikaista kehitystä.

Pääsin työnohjaajana seuraamaan läheltä psykiatrisen sairaalan siirtymistä 2000-luvulle ja osaksi erikoissairaanhoidon verkostoa. Organisaatioita lakkautettiin, yhdistettiin ja siirrettiin sekä fyysisesti että hallinnollisesti. Siinä oli työntekijöillä perässä pysyttelemistä. Samalla kun työpaikka ja -yhteisö vaihtui, piti oppia uusi tapa toimia, aina vain vähemmillä voimavaroilla hoidettiin aina vain sairaampia potilaita. Terveemmät potilaat siirrettiin avohoidon puolelle. Jossain näkymättömissä väijyi poliittinen päätöksentekokoneisto, joka siirteli nappuloita ja sai työntekijät tuntemaan itsensä nappuloiksi. Uudistukset saivat aikaan paljon hyvää, ja luulen että moni on nykytilanteeseen tyytyväinen, mutta aikamoisen mankelin läpi saivat työntekijät käydä. Eivätkä ne asiakkaatkaan muuttuneet samassa tahdissa järjestelmän kanssa, laitos- ja avohoidon rajoja ja muotoja haetaan edelleen.

Monessa työpaikassa koetaan epävarmuutta ymmärtävätkö työpaikan organisaatiosta, resursseista ja erilaisista laatukriteereistä päättävät oikeasti, mitä työ sisältää, minkälaisia asiakkaita kohdataan, mitkä heidän tarpeensa ovat. On vaikea mitata laadullisia ja välillisiä vaikutuksia, siksi on helppo keskittyä sellaisiin vaikutuksiin, jotka voi mitata numeroilla. Hyvinvointipalvelujen tuloksia on mitattu jo pitkään, mittareita sen sijaan vasta kehitellään kattamaan kaikki työn kaikki ulottuvuudet. Vielä hankalammaksi yhtälö menee, jos asiakastyöntekijät ja toiminnasta päättävät arvostavat aivan eri asioita työn menestyksellisyyden mittareina.

Epäilen, ettei vanhojen ja sairaiden kokemaa ahdistusta ja turvattomuutta ole vielä saatu muunnettua numeroiksi, tai sitten koko asia vain vaietaan liian herkkänä aiheena. Sen täytyy mittaamattoman suurta, kun jopa entisen valtiovarainministerin ja vakuutusyhtiön johtajan täytyy suunnitella letkujen repimistä, ihan itse, ilman kenenkään apua. Tietysti kyse on ihmisen luonteesta ja selviytymisstrategioista sairauden kanssa, mutta silti se on pelottava ajatusmalli ja epäluottamuksen osoitus terveydenhoitojärjestelmää kohtaan.

Susirajalta pimeään Tukholmaan

Joululoman annista jää pysyvästi mieleen suloisen aikuistuvien nuorten kanssa vietetyn uusperhejouluaaton lisäksi ainakin matka Pohjois-Karjalaan, Suomi-neidon jenkkakahvan tienoille, sinne missä sudet ja karhut viihtyvät. Parin yön visiittiäni leimasivat kipakka pakkanen, jäätyneet järvenselät ja auringon monisävyinen valo. Milloin taivas oli heleän vaaleansininen tai -punainen, milloin taas taivaanranta hehkui oranssinpunaisena tulimerenä tai kalpeankeltainen voimakas valo paistoi kuulaanvaalealla taivaalla.

Vuosi vaihtui tutulla kokoonpanolla perinteisin menoin. Nuoriso räiski taas ilotulitteita paheksuttavan paljon, asia jonka suhteen olen ollut vähintäänkin salliva, jos en suorastaan yllyttävä kasvattaja. Uuden vuoden tinoja analysoitiin, mietittiin viime vuoden antia, ja ihmeteltiin vuosien kulumista niin nopeasti. Ilmassa tuntui leijuvan monenlaisia muutoksia, lasten kasvettua isoiksi myös vanhemmat ovat hakemassa uusia sisältöjä ja puitteita elämälleen.

Valoisien lomapäivien jälkeen Tukholma tuntuu entistä pimeämmältä. Eilen sankka sumu verhosi kaupungin, tänään on taas nollakeliä ja vesisadetta. Yritän ottaa haltuuni koti(rouva)elämää laittamalla ruisleipäjuuren happanemaan. Oikeat työt jäivät viime vuoteen. Tämä vuosi on täysin avoin, edesssä on tosin pari mielenkiintoista matkaa. Mitä muuta tekisi?