Itsehoidon opastusta

Sairaalan ovi nyt

Mareld-kirjakaupasta Vasastanista löytyy kaikkea mielenkiintoista psykologiaan liittyvää, tällä hetkellä pöydällä on kaksi työnohjausta käsittelevää opusta, molemmat liittyvät hyvinvointipalvelujen tuottamiseen muuttuvassa ympäristössä. Lukemisen lomassa satuin katsomaan Inhimillistä tekijää, aiheena eläminen vakavan, etenevän sairauden kanssa. Keskustelijoina olivat Iiro Viinanen, joka omien sanojensa mukaan ei harrasta parkinsonin sairauttaan, ja toisena Satu Salonen, joka on pari kirjaakin kirjoittanut sairautensa ympäriltä.

Sairauden hyväksymisessä on monenlaisia vaiheita. Siitä huolimatta oli järkyttävää kuulla Iiro Viinasen sanovan, ettei hän alistu muiden hoidettavaksi, hän tempaisee letkut irti. Jäin miettimään, miten vähän arvoa on ihmisen hengellä hänen mielessään, aivan kuin ainut merkittävä tekijä olisi ruumiillinen toimintakyky. Sitä paitsi, jos se letkujen itse irrottaminen on niin yksinkertaista sekä fyysisesti että henkisesti, miksi niin monet jäävät makaamaan vuosikausiksi muiden hoidettaviksi? Samalla ei voinut olla pohtimatta poliitikkojen arvomaailmaa ja hyvinvointipalvelujen tuottamisen viimeaikaista kehitystä.

Pääsin työnohjaajana seuraamaan läheltä psykiatrisen sairaalan siirtymistä 2000-luvulle ja osaksi erikoissairaanhoidon verkostoa. Organisaatioita lakkautettiin, yhdistettiin ja siirrettiin sekä fyysisesti että hallinnollisesti. Siinä oli työntekijöillä perässä pysyttelemistä. Samalla kun työpaikka ja -yhteisö vaihtui, piti oppia uusi tapa toimia, aina vain vähemmillä voimavaroilla hoidettiin aina vain sairaampia potilaita. Terveemmät potilaat siirrettiin avohoidon puolelle. Jossain näkymättömissä väijyi poliittinen päätöksentekokoneisto, joka siirteli nappuloita ja sai työntekijät tuntemaan itsensä nappuloiksi. Uudistukset saivat aikaan paljon hyvää, ja luulen että moni on nykytilanteeseen tyytyväinen, mutta aikamoisen mankelin läpi saivat työntekijät käydä. Eivätkä ne asiakkaatkaan muuttuneet samassa tahdissa järjestelmän kanssa, laitos- ja avohoidon rajoja ja muotoja haetaan edelleen.

Monessa työpaikassa koetaan epävarmuutta ymmärtävätkö työpaikan organisaatiosta, resursseista ja erilaisista laatukriteereistä päättävät oikeasti, mitä työ sisältää, minkälaisia asiakkaita kohdataan, mitkä heidän tarpeensa ovat. On vaikea mitata laadullisia ja välillisiä vaikutuksia, siksi on helppo keskittyä sellaisiin vaikutuksiin, jotka voi mitata numeroilla. Hyvinvointipalvelujen tuloksia on mitattu jo pitkään, mittareita sen sijaan vasta kehitellään kattamaan kaikki työn kaikki ulottuvuudet. Vielä hankalammaksi yhtälö menee, jos asiakastyöntekijät ja toiminnasta päättävät arvostavat aivan eri asioita työn menestyksellisyyden mittareina.

Epäilen, ettei vanhojen ja sairaiden kokemaa ahdistusta ja turvattomuutta ole vielä saatu muunnettua numeroiksi, tai sitten koko asia vain vaietaan liian herkkänä aiheena. Sen täytyy mittaamattoman suurta, kun jopa entisen valtiovarainministerin ja vakuutusyhtiön johtajan täytyy suunnitella letkujen repimistä, ihan itse, ilman kenenkään apua. Tietysti kyse on ihmisen luonteesta ja selviytymisstrategioista sairauden kanssa, mutta silti se on pelottava ajatusmalli ja epäluottamuksen osoitus terveydenhoitojärjestelmää kohtaan.