Vaarallinen blogi

Näyttääkö maailma burkhan läpi tältä?

Tämä on niin turvallista, kirjoittaa blogia Ruotsissa. Sananvapaus on Ruotsissa niin laaja, ettei esimerkiksi erittäin vastenmielisiä äärioikeiston mielenilmaisuja millään tavalla voi rajoittaa. Kansallispäiväksi kesäkuun 6. päivä kannattaa ehdottomasti paeta maalle, kaupunkiin jäädessä voi joutua katsomaan uusnatseja. Tulimme tutustumaan nykyiseen kotiimme kesäkuun 6. päivänä kaksi vuotta sitten. Vastaamme käveli vaaleanruskeissa reisitaskuhousuissa ja mustissa paidoissa riviin järjestäytyneenä kuutisenkymmentä skiniä, joku suomalainenkin oli huolittu mukaan hihamerkistä päätellen. Vaihdoimme suuntaa, ettemme joutuisi näkemään heitä uudestaan. He saavat osoittaa mieltään, koska heillä on siihen oikeus. Lehdissä luki seuraavana päivänä ”Poliisi onnistui turvaamaan äärioikeiston mielenosoituksen”.

Jos uusnatsit saisivat haluamaansa valtaa, yrittäisivätkö he edes turvata tiettyjen ryhmien perusoikeuksia? Demokratian suurin uhka lienee se, että sen avulla voidaan demokraattisesti valita diktaattori valtaan. Venäjän viimeaikainen kehitys on yksi esimerkki demokratian haavoittuvuudesta.

Käytännön elämässä ihmisoikeudet voivat joutua ristiriitaan toistensa kanssa. Yksityiselämää ei saa loukata, joten sananvapautta ei saa käyttää tietojen levittämiseen toisen yksityiselämästä. Syrjinnän kielto rajoittaa myös sananvapauden käyttöä. Sananvapauden rajoittaminen toisten oikeuksien turvaamiseksi täytyy kuitenkin olla perusteltua ja mahdollisimman vähäistä.

Kun yhteiskunnan perustavana arvona on uskonto, voi sanankäyttäjän liikkumatila olla ahdas. Niin se oli vielä 1960-luvulla Suomessakin, Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnistä on lyhyt aika. Tämän viikon torstaina Egyptiläinen Karim Amer on tuomittu neljäksi vuodeksi vankilaan hänen kritisoituaan blogissaan Egyptin uskonnollisia viranomaisia. Syytekohdat olivat yleistä järjestystä vaarantavan ja maan mainetta vahingoittavan tiedon levittäminen, kiihottaminen vihaan Islamia kohtaan ja Tasavallan presidentin herjaaminen.

Google on mainio väline sananvapauden rajoittamiseen. Millä haulla kannattaisi etsiä Suomen tasavallan presidenttiin kohdistuvia herjoja? Epäilen, että muutama turvallisuusviranomainen Suomessakin käyttää työvälineenään Googlea. Joissain muissa maissa kuukkelointi johtaa sanakäyttäjien tuomitsemiseen vankilaan mielipiteidensä vuoksi.

IT-yritykset joutuvat myös suostumaan sensoreitten ehtoihin voidakseen toimia sananvapautta rajoittavissa maissa. Heillä täytyy olla suodattimia ja esto-ohjelmia, joilla estetään pääsy epäilyttävää aineistoa sisältäville sivuille. Kuinka pitkälle länsimaiset yritykset ovat valmiita menemään uusia markkina-alueita valloittaessaan? Päivän DN:ssä oli taas juttu Ruotsin asekaupasta, samat eettiset ongelmat eri muodoissaan näyttävät tulevat vastaan myös IT-alalla. Tietyiltä valtioilta on turha vaatia takeita, ettei materiaalia hyödynnetä kansalaisten sananvapauden rajoittamisessa, oli se sitten kovaa tai pehmeää tavaraa.

Iloa silmään

Meillä on kaikkea, puutettakin

Aamuyöstä herään siihen, kun postinkantaja yrittää tunkeutua Dagens Nyheterin mukana asuntoomme, tai siltä se ainakin kuulostaa. Miten voikin yhden lehden tunkeminen postiluukusta olla niin meluisaa ja kestää niin kauan. Mutta aamukahvipöydässä rikkinäisten yöunien aiheuttama vaiva palkitaan. Tabloid-mallinen lehti mahtuu pöydälle, sen voi jakaa osiin, meillä minä saan ensin kulttuurisivut, mies lukee uutis- sekä talous- ja urheilusivut, sitten vaihdamme. Ei aamua, ettei olisi jotain kiinnostavaa artikkelia. On se vain kiva, että maassa on kaksi isoa päivälehteä, jotka kilpailevat keskenään lukijoista.

Tänä aamuna lehdestä jäi mieleen juttu, että henkilönumerot uhkaavat loppua, siksi maahanmuuttajille joudutaan jatkossa antamaan numeroita, jotka eivät perustu syntymäaikaan. Tulevaisuudessa henkilötunnus voi siis olla vaikka 19750232-2424. Tietenkin nuo numerot annetaan sitten juuri maahan tulleille maahanmuuttajille, joiden papereita tutkitaan vähän väliä. Vähäisellä kielitaidolla pitäisi sitten vielä selittää, että ei, en yritäkään väittää että kuukaudessa olisi niin monta päivää. Täällä kansankodissa on herätty myös toiseen tulevaisuuden uhkaan. Pian joku auto saa rekisterinumerokseen ZZZ-999, ja mitäs sitten tehdään?

Tänään lehdessä kirjoitettiin myös lapsiperheiden köyhtymisestä jatkona eiliseen laajaan artikkeliin. Yksinhuoltajuus ja maahanmuuttajataustaisuus ovat molemmat köyhyyden indikaattoreita täälläkin. Ilman tukijärjestelmää melkein 30 % väestöstä olisi määriteltävissä suhteellisesti köyhiin kuuluvaksi. Se on paljon.

Lämpimäisiä

Ruisleipänationalismia

Sukuni naiset siellä Saimaan rantamilla ovat osanneet tehdä hyvää ruisleipää. Ruisleivän teko täytti koko talon, tuvan uuni hehkui lämpöä ulko-ovelle saakka, arinalla mustuvien jauhojen käry melkein kirvelsi silmiä ja tuoreen leivän tuoksu houkutti leikkaamaan paksuja paloja leivästä, jota kovakuorisena ja sisältä pehmeänä oli miltei mahdoton leikata.

Olen seurannut leivän leipomista taikinajuuren teosta leivinlaudan puhdistamiseen lapsuudessani satoja kertoja, silti en ole uskonut kykyihini saada aikaiseksi oikean makuista leipää. Täällä Tukholmassa leivänleipomistaitoni kuitenkin kuoriutui kotelostaan. Ensin pyysin äitiäni tuomaan Suomesta leipäjuurta, joka nyt on sitten kulkeutunut mummoni kotitalosta oman kotitaloni ja äitini eläkeläisasunnon kautta tänne lahden taakse. Jauhoja en hakenut aitasta, vaan Fridhemsplanilla sijaitsevasta laajavalikoimaisesta elintarvikekaupasta. Ostin parhaita Krav-jauhoja; ei leipäviljaa kotitilallanikaan keinolannoitteilla lannoitettu, vaikka luomutuotteista ei vielä edes tiedetty.

Muistan neljänkymmenen litran tiinussa olleen taikinan vaivaamisen raskauden, siksi laitoin pienen leipäjuuren muhimaan monitoimikoneeseen. Taikinan kupliminen ja hajumuistista tuttu hapan tuoksu muutaman tunnin kuluttua juuren sekoittamisesta antoi uskoa onnistumiseen. Seuraavana aamuna alustin taikinan, ja kun se alkoi pyrkiä ulos astiastaan, oli aika aloittaa leipien pyörittely. Ensimmäisellä kerralla taikina vain tarttui alustaan, leivistä tuli ruttuisia ja oudonmuotoisia. Muistelin mummon kädenliikkeitä, taikinan pyörittelyn eri vaiheita, ja jo toisella leivontakerralla leivät muotoutuivat aluksi päältä matalan kartion muotoisiksi ja kohotessaan juuri oikean leivän tavoin pinnalta repeileviksi pyöreiksi limpuiksi. Koska en uskonut uunini paisto-ominaisuuksia maalaistuvan leivinuunin veroisiksi, taputtelin leivät helpommin paistuviksi litteiksi reikäleiviksi.

Lopulta paistuvan ruisleivän tuoksu täytti asuntomme. Savolais-ruotsalaista ruisleipää mutustellessani ihmettelen ihmisen – siis itseni – epärationaalisuutta. Olen asunut koko aikuisikäni paria nuoruusvuotta lukuun ottamatta Suomessa, joissain kodeissani on ollut jopa leivinuuni. Silti leivon ensimmäistä kertaa ruisleipää asuessani kerrostaloasunnossa Tukholman keskustassa, keittiöni on ahdas ja epäkäytännöllinen, ja perheenikin on jo pienentynyt lapsen muutettua Suomeen lukiota käymään.

Suomen ja tuttujen makujen kaipuu sekä toiminnan tarve selittävät sen, miksi leivon nyt, mutta miksi en aikaisemmin ole edes yrittänyt? Olenko siirtymässä ikäni vuoksi uuteen rooliin? Olihan vanhan emännän velvollisuus hoitaa leivän leipominen, nuoremmista sai enemmän hyötyä ulkotöissä. Vai onko tämä vain ulkosuomalaisuutta?

Tytön parhaista ystävistä

Kun nuorena vastavihittynä rouvana esittelin vihkisormustani työpaikan naisille, kansliasihteeri Maija neuvoi harjaamaan timantit viikoittain pehmeällä fairyvedessä kastellulla hammasharjalla. Näin timantit pysyvät puhtaina. Mutta kaikkia timantteja ei saa puhtaiksi pesemälläkään, vaan niihin syöpynyt ihmisveri tekee niistä käyttökelvottomat. Sen opin eilen elokuvissa.

Timantteja kaivetaan yleensä käsin alueilta, joihin pääesiintymästä lohjenneet timantit ovat kulkeutuneet veden mukana. Timanttien seulominen joenpohjasta muistuttaa Lapin kullanhuuhdontaa, hiekasta erotellaan tiheällä seulalla timantteja samalla tyyliin kuin kultahippuja vaskoolissa. Monissa Afrikan maissa raakatimanttien myynnillä rahoitetaan konflikteja, lisäksi timanttiesiintymillä on usein epäinhimilliset työolosuhteet ja monet ovat siellä pakkotyössä.

Kun Neuvostoliiton hajottua Yhdysvalloillakaan ei ollut enää mielenkiintoa pitää liittolaisiaan Afrikassa omassa intressipiirissään, syntynyt valtatyhjiö ajoi maan sisäiset etniset ja poliittiset ryhmittymät taistelemaan keskenään vallasta ja maan rikkaista luonnonvaroista. Kuten timanteista. Se osapuoli, joka sai timanttiesiintymät haltuunsa, pystyi ostamaan aseita ja syöttämään sotilaita. Joskus joku onnistui myös lähtemään pakoon sekasortoisesta maasta löydettyään timantin ja myytyään sen timanttikauppiaille. Olla timanttikauppias Kinshasassa merkitsee jotain samaa kuin öljysheikki Lähi-idässä, loistoautoja, luksuselämää ja aseistettuja turvamiehiä.

Eilen näkemäni elokuva Blood Diamond kertoo Sierra-Leonen sisällissodasta, kapinallisjärjestö RUF:ista, lapsisotilaista, asekaupasta, pakolaisista ja timanteista. Moni kohtaus tuntui tutulta pakolaisten kertomista kokemuksista. Leonardo DiCaprio oli ehkä hieman liian pehmeä ja sulavasti taistelukentillä etenevä ollakseen oikea ihminen, mutta hän oli elokuvan roisto ja sankari, ja siinä hyvä. Kaaoksen, verenvuodatuksen ja raakuuden näyttämönä silmiä hivelivät Afrikan auringossa hehkuvat maisemat. (Kuva postauksen alussa on Etelä-Afrikasta, jossain siellä on kuvattu myös osa elokuvasta.)

Elokuvan monikäänteisen tarinan taustalla kulkee myös kertomus Kimberleyn prosessista. Kimberleyssä Etelä-Afrikassa päästiin vuonna 2002 sopimukseen timanttikaupan itsesäätelymekanismista, joka valvoo timanttikauppaa ja ehkäisee kaupankäyntiä konfliktitimanteilla. Sen tuloksena on kehitetty todistus, jolla dokumentoidaan timantin tie löytöpaikasta kultasepänliikkeeseen. Järjestelmä ei ole täysin aukoton, esimerkiksi Ghanassa annetut alkuperätodistukset voivat sisältää vääriä tietoja, ja timantit ovat todistuksesta huolimatta Länsi-Afrikan konfliktialueilta. Tärkeintä on kuitenkin, että timantin ostaja voi vaatia kultasepänliikkeessä selvityksen timantin alkuperästä. Tästä lähtien minulle ei riitä pelkkä timantti, sen mukana pitää olla myös Kimberleyn prosessin mukainen todistus, että kyseessä ei ole veritimantti. Haluan olla varma, ettei sormuksessani kiiltelevästä jalokivestä saaduilla rahoilla ole ostettu kalashnikoveja, joilla lapset ampuvat huumehöyryissään toisia lapsia.

Perhosen siivenisku

Olen tottunut olemaan yhteydessä yhteisööni monta kertaa päivässä. Haluan tietää miten verkkokeskustelu etenee viimeisten omien kommenttieni jälkeen, onko se herättänyt ajatuksia muissa, miten minut on ymmärretty. Aktiivinen keskustelu muutamalla palstalla tekee täysin nettiriippuvaiseksi, mutta myös netti-innostuneeksi. Internetissä monet ilmiöt syntyvät ja kuolevat ennen kuin painoteollisuus on saanut koneensa käynnistettyä, toisaalta Internet pakottaa perinteisen median käsittelemään asioita, joihin se ei muuten ryhtyisi. Internetin voima ja heikkous on siinä, ettei sitä aineistoa ole toimitettu. Kirjoittavien, videotaidetta ja musiikkia tekevien osallistuminen ei edellytä sitä, että he ovat saaneet teoksensa toimittajien, televisio- ja levy-yhtiöiden seulan läpi. Riittää, että he itse hyväksyvät teoksensa levitettäväksi.

Internetin avulla voi vaikuttaa. Viime keväänä pohdimme naisten keskustelupalstalla iltapäivälehtien lööppejä, kuinka emme voi käydä kaupassa joutumatta törkymainonnan kohteeksi. Innostuimme kirjoittelemaan aiheesta iltapäivälehtien toimituksiin ja eri keskustelupalstoille. Yhtäkkiä lumipalloefekti toteutui, järjestöt esittivät julkilausumia, viranomaiset reagoivat, lehtiyhtiöt joutuivat tulemaan mukaan keskusteluun, ja nyt huomaamme, että erityisesti kamalimmat lapsia koskevat lööpit ovat hävinneet. Perheenäitien kapina syntyi kotitietokoneen äärellä, ruuanlaiton, pyykinpesun ja siivouksen lomassa.

Tällä hetkellä eläkeläiset hankkivat kiivaasti laajakaistayhteyksiä, seinäkellon sijasta 80-vuotislahjaksi annetaan kannettava tietokone. Lastenlapsiaan ikävöivä mummo lupaa hankkia käyttöönsä skypen, jotta pääsee ihastelemaan jälkikasvuaan tietokoneensa näytöltä. Ihmettelen vain, milloin laitevalmistajat alkavat tutkia käytettävyyttä ikäihmisten kannalta. Asentaessani televisiooni digiboxin jouduin tekemään 15 erilaista piuhojen kytkentää. Kuudella liitännällä asennettu laajakaistamme toimii tai ei toimi miten sattuu. Asiakaspalveluun on aina yli puolen tunnin jono – opin juuri, että asiakaspalvelun tehtävä on pitää asiakkaat loitolla – ja vuosi sitten tilaamamme asentaja ei ole tänäänkään soittanut ovikelloa. Toivottavasti laajakaistayhteytemme toimittaja ei aio laajentaa toimintaansa luotettavuutta edellyttävien palvelujen tuottamiseen, olisi kohtalokasta tilata heiltä hengityskone tai lennonvalvontajärjestelmä.

Kiinnostun uusista asioista helposti. Viimeksi minusta tuli vahingossa lintubongari. Huomasin etsiväni maastosta, vedestä, taivaalta lintuja, merkitseväni muistiin niiden väritystä, nokan pituutta ja pyrstön leveyttä. Sitä ennen linnut olivat minulle taustaäänten lähde ja maiseman liikkuvia pikkuosia. Ei mitään väliä, oliko niillä kaareva vai suora nokka, lyhyt vai leveä pyrstö tai harmaat vai ruskeat jalat.

Eilisen illan etsin lintukirjoista näkemieni lintujen kuvia ja nimiä. Listasin 35 lajia, sieppoja, västäräkkejä, leppälintuja, vikloja, haikaroita, tikkoja, jopa kuningaskorppikotkan ja sen valkorintaisen kuningaskalastajan. Nyt haluaisin ostaa omat kiikarit ja suunnittelen linturetkiä. En oikeastaan tunnista edelleenkään lintuja, mutta tiedän vähän siitä, miten lintuja bongaillaan. Tiedän myös, että jos omistan aikaani ja energiaani lintuharrastukselle, eteeni voi aueta aivan uusi lintuvaltakunta, jota en ennen tiennyt olevan olemassakaan.

Linnut eivät koskaan vaivanneet minua. En ajatellut, että sitten kun minulla on aikaa, alan harrastamaan lintuja. Blogin aloittaminen on ollut mielessäni jo pitkään, olen suunnitellut tätä siitä lähtien, kun muutimme pois Suomesta. Olen lukenut viime aikoina kymmeniä blogeja, vain Kemppinen jaksaa kiinnostaa päivästä toiseen. Kuitenkin toivon, että blogini avaisi uuden ikkunan maailmaan.