Ruisleipänationalismia

Sukuni naiset siellä Saimaan rantamilla ovat osanneet tehdä hyvää ruisleipää. Ruisleivän teko täytti koko talon, tuvan uuni hehkui lämpöä ulko-ovelle saakka, arinalla mustuvien jauhojen käry melkein kirvelsi silmiä ja tuoreen leivän tuoksu houkutti leikkaamaan paksuja paloja leivästä, jota kovakuorisena ja sisältä pehmeänä oli miltei mahdoton leikata.

Olen seurannut leivän leipomista taikinajuuren teosta leivinlaudan puhdistamiseen lapsuudessani satoja kertoja, silti en ole uskonut kykyihini saada aikaiseksi oikean makuista leipää. Täällä Tukholmassa leivänleipomistaitoni kuitenkin kuoriutui kotelostaan. Ensin pyysin äitiäni tuomaan Suomesta leipäjuurta, joka nyt on sitten kulkeutunut mummoni kotitalosta oman kotitaloni ja äitini eläkeläisasunnon kautta tänne lahden taakse. Jauhoja en hakenut aitasta, vaan Fridhemsplanilla sijaitsevasta laajavalikoimaisesta elintarvikekaupasta. Ostin parhaita Krav-jauhoja; ei leipäviljaa kotitilallanikaan keinolannoitteilla lannoitettu, vaikka luomutuotteista ei vielä edes tiedetty.

Muistan neljänkymmenen litran tiinussa olleen taikinan vaivaamisen raskauden, siksi laitoin pienen leipäjuuren muhimaan monitoimikoneeseen. Taikinan kupliminen ja hajumuistista tuttu hapan tuoksu muutaman tunnin kuluttua juuren sekoittamisesta antoi uskoa onnistumiseen. Seuraavana aamuna alustin taikinan, ja kun se alkoi pyrkiä ulos astiastaan, oli aika aloittaa leipien pyörittely. Ensimmäisellä kerralla taikina vain tarttui alustaan, leivistä tuli ruttuisia ja oudonmuotoisia. Muistelin mummon kädenliikkeitä, taikinan pyörittelyn eri vaiheita, ja jo toisella leivontakerralla leivät muotoutuivat aluksi päältä matalan kartion muotoisiksi ja kohotessaan juuri oikean leivän tavoin pinnalta repeileviksi pyöreiksi limpuiksi. Koska en uskonut uunini paisto-ominaisuuksia maalaistuvan leivinuunin veroisiksi, taputtelin leivät helpommin paistuviksi litteiksi reikäleiviksi.

Lopulta paistuvan ruisleivän tuoksu täytti asuntomme. Savolais-ruotsalaista ruisleipää mutustellessani ihmettelen ihmisen – siis itseni – epärationaalisuutta. Olen asunut koko aikuisikäni paria nuoruusvuotta lukuun ottamatta Suomessa, joissain kodeissani on ollut jopa leivinuuni. Silti leivon ensimmäistä kertaa ruisleipää asuessani kerrostaloasunnossa Tukholman keskustassa, keittiöni on ahdas ja epäkäytännöllinen, ja perheenikin on jo pienentynyt lapsen muutettua Suomeen lukiota käymään.

Suomen ja tuttujen makujen kaipuu sekä toiminnan tarve selittävät sen, miksi leivon nyt, mutta miksi en aikaisemmin ole edes yrittänyt? Olenko siirtymässä ikäni vuoksi uuteen rooliin? Olihan vanhan emännän velvollisuus hoitaa leivän leipominen, nuoremmista sai enemmän hyötyä ulkotöissä. Vai onko tämä vain ulkosuomalaisuutta?