Strategista vetkuttelua

Olisi hienoa olla aina vedossa. Tuottaa tekstiä määrämitallinen päivässä, viedä asioita eteenpäin ja päivän päätteeksi ihailla saavutuksia. Mutta joskus energiaa ja ajatuksia ei vain tule. Nyt olen ottanut tehtäväkseni tuottaa muutaman sivun tekstiä strategisesta johtamisesta. Mitä enemmän aihetta kaivelen, sitä epämääräisemmältä hutulta se vaikuttaa. Tympii.

Luovan työn prosesseja pitäisi kestää. Jos pystyy ohittamaan ahdistuksensa ja kirjoittaa vain tekstiä mitä tulee, sitä varmemmin työ valmistuu. Eri asia on jaksaako sitä itsekään lukea toista kertaa. Mutta jos antaa itselleen mahdollisuuden kuljeksia hetken ahdistuksen vietävänä, niin saattaa vapauttaa itsestään luovia voimia ja lopulta ajautua vilkkaampaan ajatusten virtaan. Tai sitten harhaantuu kokonaan aiheesta. Ylen sivuilla oli moisesta vetkuttelusta  juttua, ja siitä innostuneena innovoinkin akateemisen työskentelyni sivutuotteena aivan uuden johtamisen kehitysmallin. Sen nimi on Strategisen itsensä johtamisen malli SITJO©.  Mallin avulla pystyy ohjaamaan itseään tekemään toivottuja asioita.

Strategia perustuu kilpailevien mielenkiinnon kohteiden väliseen jännitteeseen. Pysyäkseen tuottavana tippaleipäaivoisen ei kannata keskittyä vain yhteen asiaan, koska jos ajatus eksyy johonkin tippaleivän muruun, josta ei ole väylää eteenpäin, edessä on täydellinen lamaannus, ajatuksien umpisolmu, ja  luovuuden virran tyrehtyminen.

Sen sijaan poikkeaminen jonkun  muun vireillä olevan mielenkiinnon kohteen pariin purkaa ajatukset tukkivaa painetta ja reitittää uusia väyliä asioiden välille. Kun mielenkiinto on jumittunut ajatusmutkaan, voi siitä hypätä kevyesti vierellä kulkevalle reitille, jolloin paine laskee ja saostunut mönjä pulppuaa seuraavaan mielenkiinnon kohteeseen. Pääväylän väljentymisen ollessa käynnissä työskentely sivuraiteella pitää prosessin vauhdissa ja  parhaassa tapauksessa synnyttää jopa uusia reittejä lähestyä jumituskohtaa.

Strateginen valinta on, mitä kilpailevia asioita pitää vireillä samanaikaisesti. Jos kilpaileva toiminto on liian mielenkiintoinen ja koukuttava, on olemassa vaara, ettei paluuta alkuperäiseen perustehtävään tapahdu. Vireillä olevien muiden töiden pitää siis olla riittävän houkuttavia, että niihin siirtyy helposti eikä jää tuhertamaan umpisolmua kireämmälle, mutta sopivasti yksitoikkoisia ja tylsiä, että niihin myös kyllästyy tai mikä parempaa,  saa  ne valmiiksi, ja palaa takaisin alkuperäiseen tehtävään.


Esimerkkejä tämän viikon kilpailevista mielenkiinnon kohteista ovat siivous, verhon ja pöytäliinan ompelu, bloggaus, jooga ja ikkunanpesu. Kaikkia muita paitsi viimeksi mainittua on jo harjoitettu riittävästi. Kärpäsenkakkaiset ikkunat eivät edelleenkään pakota ryhtymään tehtävään, joten myös varsinainen tehtävä edistyy.  Ajatusjumin täytyy olla todella paha, ennen kuin otan ikkunanavaajan, lastan ja pesuveden esille. Tämäkin tuli  valmiiksi. Palaan perustehtävään viimeistään pääsiäisen jälkeisenä tiistaina.

ps. Tämän kirjoittaminen heittikin minut toivottua pitemmäksi ajaksi sijaispuuhastelun pariin. Yritin löytää koneeltani copyright-merkin, ja onnistuin  ©:n sijaan löytämään näppäinyhdistelmän, joka kytkee langattoman verkon pois päältä. Siinä sitä aikaa kuluikin, kun yritin toistaa kaikki kokeilemani näppäinyhdistelmävariaatiot.  Lopulta ymmärsin kopioida merkin netistä.

Vesille venosen mieli

Saimaan pinta lähenee ylärajaa ja vesi on hyytävän kylmää. Aika roskaista myös, kun vesi huuhtelee rannoilta roinaa mukaansa.  Juhannuksena oli kuitenkin päästävä vesille. Kanavassa oli ruuhkaa ja Kallioniemessa jäätelö lopussa. Reipas itätuuli keinutti kunnolla. Mutta veneily oli kivaa ja liikeellä tuntui olevan vain iloisia ja hyväntuulisia ihmisiä, vaikka huomasi, että juhlittukin on.

Väylän varrella näkee monenlaista veneöykkäröintiä. Soutuveneellä väylän ylittäminen on kuin lähtisi kävellen moottoritien yli. Väylä pitää ensinnäkin ajaa keppejä koskettaen. Pahaksi onneksemme viime vuosisadan alkupuolella poistetun laivalaiturin jäljiltä meillä on aika lähellä rantaa vihreä viitta. Viime kesänä olin soutamassa rantaan, kun täyttä vauhtia päästelevä muskelivene halusi päästä halaamaan viittaa. Toisella puolella venettäni olisi ollut puoli kilometriä ainakin kaksikymmentä metriä syvää vettä venhonsa ajella, mutta piti päästä siitä viiden metrin kolosta soutuveneeni ja viitan välistä. Enpä olisi uskonut että satatuhatta euroa maksavassa veneessä ei ohjaus toimi. Oli väistettävä soutuveneellä niin lujaa kuin tällainen viisikymppinen nivelreumaa sairastava nainen pääsee.

Vesiskootterit ovat myös huonosti ohjautuvia. Niin luulin, kunnes parinkymmenen metrin päässä suoraan soutuvenettäni lähestyvä skootterihemmo kuitenkin päätti viime hetkellä olla paloittelematta minua ja venettäni, ja koukkasi veneen perää hipoen ohitseni.

Täällä Saimaalla kuvitellaan, että ihmiset, jotka lähtevät veneilemään, ymmärtäisivät jotain veneellä liikkumisesta, kuten sen, että soutuveneellä pääsee hitaammin kuin moottoriveneellä tai vesiskootterilla. Odotan, että joku sivistysjärjestö EU-tuella pistäisi pystyyn veneilijöiden sivistämiskampanjan. Selkeitä tauluja, mitä ne kummalliset aallonkuvat  ja numerot siellä kanavanvarressa tarkoittavat. Ohjeita muutamalla kielellä, vaikka suomeksi, englanniksi ja venäjäksi, miten otat muut vesillä liikkuja huomioon. Edelleen haluan uskoa, että ihmiset eivät ole ilkeitä vaan tietämättömiä.

Kriisi- vai arkipsykologiaa

Ruotsissa ei oikein hallita kriisitilanteita. Täällä puidaan vieläkin Estonian onnettomuutta, ja on harvinaista, ettei pariin viikkoon joku kaivele tsunamiääninauhoja, kuka teki mitä tapaninpäivänä vuonna 2004? Suomessa kriisiorganisaatiot ponkaistaan hetkessä paikalle, hälytyskaaviot kaivetaan kaapista ja yhtäkkiä riviin järjestäytyy mahdoton määrä välittäviä ihmisiä. On kriisipsykologeja, diakonissoja, nuorisonohjaajia, pappeja saatavissa nuorisoilmausta käyttääkseni 24/7. Poliisi turvaa kouluun paluun rauhallisuuden, muutamassa päivässä on tehty 300 kuulustelua. Kaikki ovat saatavissa ja kantavat huolta, että ihmiset voivat palata arkeen, kukin omassa tahdissaan.

Sitten päästään arkeen. Tätä ennen Jokelan 500 oppilaan koulussa taisi olla yksi terveydenhoitaja, nyt siellä aiheellisesti on saatavissa tavallista enemmän tukea. Muissa kouluissa yksi terveydenhoitaja saattaa vastata tuhannesta oppilaasta. Koulupsykologien palvelut ovat tavoittamattomissa, suuri osa ajasta kuluu testauksissa. Lastenpsykiatrian palveluissa kärsitään henkilöstöpulasta myös, psykiatrit ovat enimmäkseen sairaalojen palveluksessa, matalan kynnyksen lastenpsykiatrian hoitoa ja konsultaatiota on vaikea saada. Hoito on joko olematonta tai järeää sairaalahoitoa, arjessa lasten pienempien ongelmien kanssa eivät ammattiauttajat kulje.

Samanaikaisesti kasvaa aikuiseksi laman aikana syntynyt ikäluokka, jonka vanhemmat taistelivat taloudellisesta vaikeuksista ja työttömyydestä irti parhaimmillaan jo lasten kymmenenteen ikävuoteen mennessä. Samat lapset sukelsivat tietokonemaailmaan ennen kuin oppivat lukemaan, tasohyppelypelillä aloitettiin, sitten ryhdyttiin räiskimään, ja pian päästiin strategiapeleihin siirtelemään joukkoja, tekemään kauppaa ja valloittamaan imperiumia. Ikärajat peleissä hämärtyivät, kun kerran 11-vuotiaille tarkoitettujen legojen rakentelu ei ole 5-vuotiaalle vaarallista, miten pelaaminen voisi olla? Englannin kieli omaksuttiin siinä näytön ääressä deletoimisten, seivaamisten ja updeittaamisten jatkoksi. Ystäväpiiriä on ympäri maailmaa. Tuon ikäluokan sosiaalinen verkosto on koulussa ja netissä. Harvat harrastavat iltaisin mitään, edes kaupungilla liikkuminen ei kiinnosta viikonloppuisin.

Ei kukaan valvo ohjaavatko vanhemmat lapsiaan pois väkivaltaisten pelien ja viihteen ääreltä. Poikien väkivaltaisuutta saatetaan jopa pitää normina, kuuluu asiaan, että pojat potkivat, kamppailevat ja tuuppivat toisiaan. Meillä on tietokoneen ruudulla aina silloin tällöin näkynyt peli, jossa sokkelossa ajetaan takaa ja ammutaan vastaantulevia, kunnes itseen osuu. Tähän mennessä olen rauhallisesti sanonut, että peli on mielestäni vastenmielinen enkä ole hankkinut tietokonetta tuollaisia pelejä varten. Kaikesta muusta viime viikolla tapahtuneesta pystyin puhumaan rauhallisesti, mutta lopulta purkauksenomaisesti ilmoitin, että sitä peliä ei pelata meillä enää ikinä.

Laatuaikaa

Työelämään siirtyminen taitaa johtaa blogin henkilökohtaistumiseen. Olen luvannut tuolle rippikouluikäiselle, etten kirjoita hänestä blogiini. Tällä viikolla olemme viettäneet äiti-poika-laatuaikaa, mikä tarkoittaa täysin hunningolla elämistä. Nyt yritämme sitten kiireesti korjata likaiset vaatteet ja astiat lojumasta ympäri asuntoa. Ryhdyn jälleen tekemään ruokaa, heitän pizzalaatikot roskikseen, palaamme ryhdikkääseen perhe-elämään. Tulipa vietettyä melkein viikko yksinhuoltajan arkea, aivan kuin silloin ennen.

Joskus jotkut ihan ydinperheessä elävät olevat sanovat olevansa käytännössä yksinhuoltajia. En usko että oikeasti yksinhuoltajan elämää elänyt sellaista väittäisi. Yksinhuoltajuus on ihan eri juttu kuin se, että puoliso on paljon matkoilla, ja jättää arjen tehtävät toisen hoidettavaksi. Parisuhteensa kasassa pitäneen elämä saattaa olla jopa yksinäisempää kuin yksinhuoltajilla, ydinperheen kulissien taakse on helppo piilottaa oikean kumppanuuden puute. Yksinhuoltaja voi reilusti paljastaa kaipaavansa aikuista seuraa, hakeutua muiden vastaavassa asemassa olevien pariin ja vertaisia kyllä löytyy.

Yksinhuoltajuuden rankin juttu on ainainen päivystys, eikä takapäivystäjää ole. Joka kerta, kun tappelu yltyy vaarallisen väkivaltaiseksi, se olet sinä, joka menee väliin. Joka kerta, kun polkupyörä menee rikki, se olet sinä, joka huolehtii sen korjaamisesta. Jos lapsilla on koulussa huonosti voidellut sukset tai ei suksia ollenkaan, siitä voi syyttää vain sinua. Ei ole ketään, kenen kanssa neuvotellaan vanhempainiltaan menosta, kumpi menee. Sinä. Jos olet neuvoton ja puhki väsynyt, sairas ja tarvitsisit itsekin jonkun huolehtimaan sinusta, niin silti olet vuorossa.

Parasta siinä ajassa oli se, että vastuunjako oli selvä. Ei tarvinnut vihjaista kenellekään polkupyörän korjaamisesta. Jos lapsi lähti kouluun hiihtopäivänä ilman suksia, niin mitä sitten? Yksinhuoltajana piti mennä vanhempainiltaan jo pelkästään vahtimaan, ettei poissaolevia yksinhuoltajia ryhdytä moittimaan. Mihin yksinhuoltajan kuuluisi oikeaoppisesti säilöä lapsensa vanhempainillan ajaksi? Onneksi sentään ei energiaa kulunut kulissien ylläpitämiseen. Se mikä oli totta, siitä pidettiin kiinni, romahduksiin ei ollut varaa. Kun lapset sitten lähtivät viikonloppuna isänsä luo, oli kuin olisi nostettu hiekkasäkki hartioilta.

Vaikka vastuun joutui kantamaan yksin, niin sentään lastenkasvatusohjeita sai pyytämättäkin. Lapsilla piti olla miehen mallia, ja missään tapauksessa äiti ei saanut ryhtyä isäksi. Miehenmallien puutetta ei meillä ole ollut, sen suhteen olen tehnyt parhaani. Isäksikään en ryhtynyt, mutta tietokoneet ja lapinretket kuuluvat meillä edelleen äidin ja pojan yhteisiin harrastuksiin. Osaan myös arvostaa sitä, ettei minua tarvita niin moneen asiaan enää. Mitään kamalampaa ei tapahdu, jos en jaksa.