keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Toisinajattelua




Blogi-idolini  Kemppinen totesi jossain, ilmeisesti vastatessaan johonkin kommenttiin, kun en enää paikkaa löydä, ihmisoikeusajattelun alkaneen Suomessa 1995.  Ihmisoikeusajattelua sekä työssä että vapaa-ajalla harrastaneena jäin ihmettelemään vuosilukua. Pitäisi tietysti mennä kysymään, mistä tapahtumasta hän ajanlaskun aloittaa, mutta blogin kommenttipalsta on siinä määrin vakiintuneen väen hallussa, että teen omat laskelmani täällä omalla tontilla.

Opiskellessani Helsingin yliopistossa 1980-luvulla ihmisoikeuksia ei mainittu. Meillä ei ollut yhtään luentoa kansainvälisestä ihmisoikeusjärjestelmästä, ja kansainvälisen oikeuden tenttiin opeteltiin Ulko-Hebridien saariryhmän eli nykyisen Vanuatun hallintaan liittyvät järjestelyt. Suonette anteeksi, jos muistan asian väärin, tenttiin lukemisesta on jo aikaa eikä arvosanakaan ollut kummoinen.

Vaikka 1980-luku oli attasheasalkkujen ja krokotiilipaitojen aikaa, silloinkin käytiin rauhanmarssilla, boikotoitiin apartheid-tuotteita ja ihmeteltiin, miten joku saattoi lähteä työhön Johannesburgiin. Vuonna 1988 hoidin ensimmäisiä ihmisoikeusjuttuja, tosin harjoittelijana ja Saksassa. Ensimmäinen mieleen jäänyt asiakas oli 13-vuotias poika. Lähes yhtä paljon kuin hänen ja etenkin hänen kansansa Yezidien kohtalo kummastutti nuori saksalaisnainen joka oli muuttamassa avioliittoon Palestiinaan ja antamassa ihmisoikeutensa pois. 

Varsinaisen ihmisoikeusherätykseni koin kesällä 1990 lukiessani sunnuntain lehteä, ilmoittauduin heti seuraavana päivänä työhön, jota silloin ei tiedetty vielä olevan olemassa. Seuraavalla viikolla soitettiin, ja kutsuttiin tehtävään, jota edellisellä viikolla pidettiin tarpeettomana, ja sitä tietä on riittänyt. Ihmisoikeusajattelua piti olla alusta alkaen, muuten ei olisi tiennyt mitä tekee. Vuosien varrella tapasin joitakin alalle haluavia, joille ihmisoikeusajattelua ei kehittynyt, mutta yleensä se oli hakijoilla valmiina tai ainakin heräsi  nopeasti työn alettua. Ihmisoikeussopimuksiin vedottiin,  ja niitä myös sovellettiin viranomaisissa aivan 1990 luvun alusta lähtien.

Vuonna 1995 johdin projektia, jossa ihmisoikeuksia kuljetettiin kansalaisjärjestöjen yhteistyön muodossa Venäjälle. Mukaan saimme myös Matti Wuoren, joka oli selkeästi ihmisoikeusajattelun kirkkain tähti siihen aikaan Suomessa. Mutta oli niitä muitakin, jotka kuljettivat ajatusta ihmisoikeuksista mukanaan. Silloin Venäjälle saattoi mennä tapaamaan kansalaisjärjestöjä miettimättä, olisiko hallinnolla mitään sitä vastaan. Jeltsinin ihmisoikeusneuvonantaja oli hyvänä taustatukena, vaikka hän vaikuttikin vain välillisesti. Sielläkin ihmisoikeusajattelu oli jo täydessä vauhdissa sinne mentäessä, asialla vain eivät olleet juristit vaan luonnontieteilijät.  Vielä muutama vuosi aikaisemmin heitä oli kutsuttu toisinajattelijoiksi.

Tälläkin hetkellä Venäjällä on ihmisoikeusajattelua, joka näyttää olevan pahassa ahdingossa. Olen ihaillut venäläisiä ihmisoikeusaktivisteja, Anna Politkovskajan rohkeus ja vaaroista piittaamattomuus oli pelottavaa, eikä syyttä. Venäjän yritykset vaimentaa siirtolaisvastaisia mielenosoituksia pidättämällä siirtolaisia on kuin bensan heittämistä liekkeihin. Auktoriteettiuskoinen kansan tarvitsisi vain  kuulla suuren johtajan sanovan, että Venäjällä tarvitaan kaikkia rakentamaan maata. Mutta sitä suurta johtajaa siellä ei taida olla, tai ei ainakaan ihmisoikeusajattelua hallinnossa.

Mistä sitten erottaa valtion, jossa on ihmisoikeusajattelua? Ehkä se, että siellä osoitetaan mieltä, eikä sitä oikeutta rajoiteta muttei myöskään valtaapitävien taholta tueta. Ruotsissa on aina silloin tällöin hyvinkin selkeästi siirtolaisvastaisia mielenosoituksia, joista kehittyy vastamieltä osoittavien antifasistien ja poliisien välinen koitos. Joskus näyttää, että poliisit tekevät enemmän kuin on tarpeen, aivan kuin ne marssisivat uusnatsien rinnalla. Syynä siihen on varmaan myös molempien ryhmien univormumainen pukeutuminen, joiden rinnalla villapipoiset vastamielenosoittajat näyttävät epäorganisoidulta sekalaiselta porukalta. Silti rasismista irtisanoudutaan silloin kun sitä esiintyy, tosin kaikkea rasismia, etenkään rakenteellista, ei tunnisteta eikä myönnetä.


ps.

Yllä oleva teksti on lymynnyt viikkoja luonnoksena blogini tekstilaatikossa. Pian on vangittujen kirjailijoiden päivä. Sen johdosta Dagens Nyheter julkaisi eilen kirjoituksen, jonka lopussa kirjoittaja toivoo olevansa väärässä. Siinä journalisti ja kirjailija kuvaa Venäjän uppoamista rasismin virtaan.


Lähdössä

Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...