Posliini

Onnistuin olemaan paikalla kun Marja Björkin esikoiskirjan Posliinin julkistamista juhlittiin pari viikkoa sitten. Kirja on Liken kustantama ja sitä mainostetaan syksyn koskettavimmaksi esikoisteokseksi.

Tarina on rankka, se tulee iholle, mutta sen jaksaa lukea kerralla loppuun. On tuskallista lukea, kuinka aikuinen mies ottaa valtaansa pienen tytön, joka haluaa kokea jotain hyvää mutta saakin osakseen hyväksikäyttöä. Toisella lukemiskerralla ahdistus tasoittuu, voi viipyillä vakuuttavassa dialogissa ja miljöökuvauksessa.

Kirjassa kuvataan rinnakkain tytön hämmennystä ja keinottomuutta sekä aikuisen heikkoutta ja keinoja ottaa tyttö valtaansa. Tapahtumien edetessä viattomuus katoaa, syyllisyys jaetaan. Huolimatta raskaasta aiheesta kepeyttä tarinaan tuo 60-luvun sahayhdyskunnan kuvaus ja huumori. Nauru yllättää keskellä suutarin hautajaisia.

Tarinassa ollaan vankasti yksityisalueella, häpeän ja salaisuuksien vankina. Pelastusta ei tarjota, selviytymiskeinotkin ovat kyseenalaisia. Syyllisyyttä kantaa uhri aivan kuin oikeassa elämässä. Ympärillä on murroskautta elävä yhteiskunta, joka näe tai ei ainakaan huomaa mitään.

Kaiken kirjan sisältämän rajun jälkeen mieleen jäi monta huvittavaa huomiota. Herkullisimmat henkilöhahmot haluaisin nähdä näyttämöllä. Syvemmällä sisällään jäi miettimään tätä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä. Suljetussa yhteisössä kaikki ovat osallisia sekä hyvässä että pahassa.

Kirjan ohella juhlittiin myös kirjailijan merkkipäivää. Onnittelut hienosta kirjasta ja onnea tuleville vuosille!

Tappava ase II

Tänä aamuna herätessä pienen hetken ajan en muistanut, mitä eilen tapahtui, ja sitten muistin. En uskalla ajatella miltä on tuntunut herätä niissä perheissä, joita Kauhajoen kouluammuskelu kosketti suoraan.

Marraskuussa kirjoitin näin. Mitä siihen nyt lisäisi. Paitsi että mikä ihmeen perusoikeus on saada pitää hallussaan sarjatuliasetta? Ja jos vaikka olisikin, niin eiköhän eduskunnasta löydy jo tarvittava äänienemmistö rajoittavan lain säätämiseen. Syytä tapahtumiin ei poisteta aselain tiukentamisella, mutta jos seurauksia saataisiin vähennettyä.

Luin eilen Suomen hallituksen sisäisen turvallisuuden ohjelmaa. Taitanee mennä tehtävänanto uusiksi. Joitain viitteitä ohjelma sisälsi internetin tuomista uhkista ja radikalisoitumisesta, mutta paljon oli ajateltu ulkoisen uhan kautta, kansainvälinen terrorismi, ihmiskauppa, huumeliigat osattiin mainita, muttei ainakaan ensi näkemältä löytynyt mitään kouluammuskelijoista.

Monia asioita pitäisi käsitellä. Miesten ja poikien uhrikokemukset jäävät usein vaille huomiota ja jälkihoitoa, alkavat jäytää psyykeä ja ottavat vallan. Pojat joutuvat uskomattoman usein väkivallan kohteiksi, ja monen mielestä se melkein kuuluu asiaan. Nyt taas tämä ammuskelu traumatisoi ison joukon nuoria, kaikkien psyykkiset rakenteet eivät jousta käsittelemään asiaa, vaan edessä on persoonallisuuden häiriintyminen vakavasti.

Eilisen kommenteista on jäänyt mieleen juuri tuo, että asiat vaikuttavat eri tavoilla eri ihmisiin. Ei voida tietää etukäteen, kuka omaksuu netistä väkivaltaisia käyttäymismalleja samoin kuin ei voidaan tietää etukäteen, kuka juo rähinäviinaa. Presidenttimme herätti ajattelemaan miten aikuiset ovat välinpitämättömiä sen suhteen, mitä nuoret netissä tekevät. Kävin nyt sitten ensimmäistä kertaa katsomassa IRC-galleriaa ja ihan totta se maailma on outo.

Joskus ongelmia aiheuttamaton enemmistö joutuu joustamaan oikeuksistaan, ettei pieni häiriintynyt ryhmä saa kohtuutonta tuhoa aikaan. Kestämme lentokoneiden turvatarkastukset, minutkin tutkittiin läpikotaisin ainoana koko Chicagon koneellisesta viime keväänä, eikä ystävätär saanut viedä hautajaisvihkoa lentokoneessa Maarianhaminaan. En kyllä ymmärrä miten niillä toimenpiteillä turvallisuutta lisättiin. Ehkä ne ovatkin näennäistoimintaa, tehdään jotain. On helpompaa etsiä nestemäisiä huulikiilteitä tätien meikkipusseista kuin katsella netistä kipeitä videoita, profiloida väkivallan tekoihin kykeneviä ja rajoittaa heitä.

Kun on kasvattanut tämän sukupolven lapsia, on pakko miettiä miten nämä voidaan estää. Jos tehtäisiin edes se helpoin, aseiden vähentäminen.

Ilonaihe

Vanhempi perheen nuorista miehistä sai tänään inssiajon läpi, joten on syytä juhlaan! Olin jo huolissani, aikooko hän käydä autokoulua loppuun laisinkaan. Eihän se mikään pakko ole autoa ajaa, mutta kun maksoin sen autokoulun. Meillä oli sopimus, että jos lapsi ei ryhdy tupakoimaan ennen 18-vuotispäiväänsä, niin autokoulu kustannetaan. Kiinnostus autolla ajamista kohtaan kuitenkin väheni ympäristötietoisuuden lisääntymisen myötä.

Poika kysyi, milloin hän pääsee ajamaan autollani. Verotussäännösten vuoksi hän ei saa ajaa Ruotsin rekisterissä olevaa autoani, ellen ole matkustajana. Lupasin tulla ensi viikonloppuna kyyditettäväksi. Verottajan pikkumaisuuden takia puolet, ehkä enemmänkin, vasta kortin saaneen kuljettajan ajonautinnosta häviää siihen, että äiti on mukana. Säännös tuntuu hölmöltä, meillä kun ei ole vähäisintäkään tarkoitusta jättää autoa Suomeen, että nuori polvi kavereineen pääsee viikonloppuisin kiertämään Mikkelin toria. On kuitenkin normaalia, että vanhemmat lainaavat joskus lapsilleen autoa, joten pitäisi tuosta määräyksestä voida vähän joustaa ilman että joutuu Suomen autoveroja maksamaan.

Enpä ole aikaisemmin autoverosäännöksiin törmännytkään, vaikka joitain keskustelupalstoja lukiessa tuntuu, että ne kuuluvat ulkosuomalaisuuden perusoppimäärään. Autot ovat Ruotsissa halvempia kuin Suomessa. Kun muutimme tänne myimme Suomen rekisterissä olleet autot ja ostimme uuden täältä. Nyt sitä tulee käytettyäkin, kun emme enää asu aivan keskustassa. Ruotsalainen liikennekulttuuri on varsin ystävällistä. Viime viikolla yritin kääntyä liikenneympyrästä tielle, joka ei jonkun esteen vuoksi vetänytkään. Olin jo ulkona liikenneympyrästä, mietin mitä teen. Laitoin kokeeksi pakin päälle, ja kuinka ollakaan, muut autoilijat antoivat tilaa ja odottivat, että peruutan takaisin liikenneympyrään ja jatkan matkaani. En kuitenkaan suosittele moista juuri kortin saaneelle.

Melkein kesämyrsky

Valokuvatorstain 100. haaste on jo keväällä esitetty kesämyrskyhaaste. Nämä pilvet olivat vaikuttavat, mutta myrsky ei hyökännyt päälle, vaan vain uhkasi, ja jätti meidät ihailemaan auringonlaskua ja lintuja Warfsholmenin pensionaatin rantamaisemiin Gotlannissa.

Elämää sukkaa kutovana etä-äitinä

Kesällä hän lainasi kameraa

Nuori mies aloitti opiskelun sisäoppilaitoksessa, ja niin minusta tuli tuplaetä-äiti. Luulin, että lapsista huolehtiminen vähenisi, mutta väärässä olin. Eilen yritin soittaa viisi kertaa, lähetin kaksi sähköpostia, kirjauduin messengeriin huomatakseni että yhteys on estetty ja viimeiseksi vielä lähetin tekstiviestin. Halusin vain tietää, että lapsi on koulussa, jonne matkustamiseksi hänen nähtiin nousevan junaan Turun satamassa maanantaiaamuna.

Poika ei tietenkään ymmärrä miksi huolehdin. Hän on kuitenkin aina siellä missä pitääkin. Hän ei tee mitään hölmöä, eikä minun tarvitse huolehtia, hän huolehtii itse itsestään. Vaan miten minä näin yhtäkkiä tottuisin luottamaan, että hän on tallella vaikkei olekaan silmän alla?

Vanhempi pojista asuu isänsä luona, joten hänen menemisensä, joita riittää, on edes jossain kontrollissa. Nuoremman sisäoppilaitoksen päivystäjälle ja opettajille soittaminen on käynyt pari kertaa mielessä, mutta toistaiseksi olen pystynyt hillitsemään itseni. Mutta aion kyllä uhata soittavani koulun henkilökunnalle seuraavaksi, jos kännykkä ei pysy päällä tai siihen ei vastata moneen päivään. Ainakin koululle saapuminen täytyy kuitata tekstiviestillä.

Onneksi perheessä on jo aiempaa kokemusta etävanhemmuudesta, eivät ne aina vastaa puhelimeen tytötkään isän soittaessa. Nuoren muutto omaan asuntoon tai rohkeus lähteä opiskelemaan kauas kotoa on ilonaihe, mutta seuraavaksi on pakko sopeutua ajatukseen, että omillaan eläminen tarkoittaa etäisyyttä vanhemmista. Sitä nyt opetellaan.

Hyvää terapiaa tyhjän pesän syndroomaan on ollut sukkien kutominen. Usein olen miettinyt, miten iäkäs, näkövammainen anoppi jaksaa kutoa sukkia vuodesta toiseen, usein saa kävijä muorilta sukat matkaansa. Nyt sen ymmärrän. Kun lapset ja lapsenlapset ovat kaukana, elävät omaa elämäänsä, niin neuloessaan tuntee tekevänsä jotain konkreettista heidän hyväkseen.

Päivän tiedeuutinen

Tämän päivän DN:ssä etusivun täytti iso juttu geenitutkimuksen viimeisimmistä saavutuksista. Karoliinisessa instituutissa on selvitetty, että uskottomat miehet ja onnettomat vaimot saavat syyttää tilanteestaan miehen geenejä. Sama mekanismi toimii myös myyrien välisissä suhteissa.

Radiossa haastateltiin aiheesta miespuolista tutkijaa, joka selosti tutkimusaihetta niin innokkaan hengästyneenä, että kuulosti, kuin hän olisi ollut juoksulenkillä. Naistoimittaja taas kyseenalaisti jo tutkimuksen perusteet, kyllästyneellä äänellä hän kysyi, että onko tämä joku trendi tutkimusmaailmassa, että kaikkiin mahdollisiin asioihin etsitään selitystä geeneistä. Hän ei todellakaan lämmennyt aiheelle.

Blogit ovat myös pohtineet asiaa, yksi otsikoi "Mies vai hiiri? Ero on pienempi kuin luulet". Lundin yliopiston eläintieteen professori blogissaan palautti asian normaaliksi, myyrä on nisäkäs, ihminen on nisäkäs, ja sitäpaitsi tutkimuksen keinoin on havaittu, että geeniperimältään moniavioinen myyräuros voi pysyä yksiavioisena, jos myyrätiheys on matala ja uuden naaraan etsiminen on muutenkin hankalaa.

Geenitutkimus ei taida helpottaa parinvalintaa. Tähän mennessä on selvitty vaihtelevalla menestyksellä parien astrologisia karttoja tutkimalla, pian avioliittoa suunnittelevat parit pyytävät geenikartoistaan analyysin ennen kuin uskaltavat tehdä ratkaisevan askeleen. Sieltähän voi selvitä vaikka mitä.

Esi-isien mailla

Venytän vielä kesää palaamalla Astuvansalmelle. Viime kesänä kävimme kaksi kertaa näyttämässä ystäville kalliomaalauksia, jotka puhuttelevat sitä enemmän mitä tutummaksi ne tulevat. Vuonna 1968 maalaukset löydettiin virallisesti, ja muistan ensimmäisiä kertoja retkeilleeni niitä katsomassa 1970-luvun alussa. Kallioille pääsee polkua pitkin Ristiina-Puumala-tien varresta, mutta helpoimmin paikan saavuttaa veneellä ja samalla näkee myös kallion muodon.

Joskus kivikaudella, noin 5000 vuotta sitten, Vuoksi ei ollut puhjennut ja Saimaan vesi virtasi toiseen suuntaan kuin nykyisin, veden pinta oli kymmenisen metriä korkeammalla. Yöveden rannalla sijaitsevalla Astuvansalmen ihmishahmoa muistuttavalla kalliolla oli erityinen merkitys silloin eläneille ihmisille. Ehkä kallion muodoissa näkyvä Astuvan ukko oli heidän jumalansa. Kahden tuhannen vuoden ajan kalliota on pidetty uhripaikkana ja sen kylkeen on maalattu ihmishahmoja, hirviä, shamaaneita, veneitä.

Kalliomaalausten kuvioiden merkityksiä on kiva arvailla. Kahdeksan hirveä katsoo länteen, yksi itään. Oliko itään päin katsovan hirven maalaaja vasenkätinen, vai olisiko takana joku suurempi symboliikka? Kalliossa on myös käden kuvia. Jos ne eivät olekaan varsinaisia maalauksia, vaan vene on keinahtanut käsien ollessa maalissa, ja jostainhan sitä on pitänyt tukea ottaa, vaikka uhrikalliosta. Mielenkiintoisin ihmishahmoista on jousta kantava nainen, woman with a bow, jota on jopa pidetty työssä käyvän suomalaisen naissuvun kantaäitinä. Kallion edustalta Saimaan pohjasta on löytynyt myös meripihkaesineitä, Astuvan ukko, akka, poika ja karhu.

Mielenkiintoinen ja opettava linkki kalliomaalauksista löytyi internetixistä. Siis länteen menevä hirvi symboloikin kuolemaa, laskeehan aurinko länteen. Naishahmo ei merkinnyt sitä, että naiset olisivat metsästäneet, vaan Tellervo olikin ehkä suvun pyyntionnea tuova jumalinen kantaäiti. Ihmispään muotoiset meripihkaesineet kivikaudelta ovat erittäin harvinaisia, niitä on löytynyt koko maailmasta vain kymmenkunta, kaikkein harvinaisin on karhu. Ilmasto oli jääkauden jälkeen lämmempi, jalopuita kasvoi Saimaan rannoilla kunnes noin 5000 vuotta sitten viileni nykyiseksi.

Mitä Astuvansalmen seuduilla asuneille ihmisille tapahtui? Jäivätkö he seudulle asumaan, vai suuntasivatko lämpimimmille seuduille, matkasivat nahkaveneillään Vuoksea pitkin Laatokalle ja sieltä merelle? Eihän toki, asutus Suomessa on jatkunut katkeamatta kaikki nämä vuodet. Polveudumme siitä kalliojumalaa palvoneesta pyyntikansasta, joka muotoili koruja meripihkasta ja jonka jumalinen kantaäiti kantoi jousta.