Vapunvieton äärilaidat

Gotlannin rannikkoa vappuna 2006

Nyt on jo kolmas vappu Ruotsinmaalla, ja edelleen Valborgmässoaftonin viettäminen on yhtä vieraantuntuista kuin tuon vappuaattoa tarkoittavan sanan kirjoitusasu, ääntämisestä puhumattakaan. Ensin suunnittelin, että lähtisimme katsomaan vapunviettoa Råliksessa, siis läheisessä Rålambshovsparkenissa (taas piti kuukkeloida kirjoitusasu, vaikka sen enempää simaa kuin mitään muitakaan vappujuomia ei ollut tarjolla). Televisio näytti kuitenkin riittävän valaisevan pätkän ylioppilaiden vapunvietosta Uppsalassa, ja vappukiintiö tuli täytetyksi. Hirveää, törkeää, rumaa riehumista, oksentelua, hoipertelua jo iltapäivällä.

Ihastuttavan palan ruotsalaista vapunviettoa tarjosi SVT 1. Vappukokko poltettiin Ulvö:n saarella Höga kustenilla. Vaikka mieskuorolaulu tuntui hieman aneemiselta, Z. Topeliuksen tekstin tulkinta sai mielen runolliseksi ja kevään riemun tarttumaan. Ohjelmassa seurattiin Ulvön kahden lapsiasukkaan, niiden ainoiden, koulumatkaa yhteysaluksella maailmanperintömaisemassa. Lapset kertoivat nauttivansa aallokossa matkustamisesta, mutta eivät sen sijaan pitäneet hapansilakasta, joka on niiltä seuduila kotoisin. Ångermanlandin perinteeseen pohjautuva kansanmusiikki oli tarttuvan iloista, nuoret naislaulajat kirkkaine äänineen viehättäviä.

Höga kustenin korkealle kalliolle kokoontuneet vapunviettäjät tuntuivat olevan kaukana kavalasta maailmasta, jonka todellisuutta paljastettiin säälimättömästi seuraavassa ohjelmassa. Aiheena oli lasten juopottelu. Tutkivaa journalismia harjoittava Uppdrag granskning näytti juuri samalla tavalla kuin Olet sitä mitä syöt -ohjelmassa, minkä määrän olutta ja viinaa lapset saivat hankittua muutamassa tunnissa trokareilta, joita näytti löytyvän helposti. Erityisen valaiseva oli pätkä selviämisasemalta, jonne tiedottomia nuoria raahattiin oksentelemaan lattialla oleville patjoille. Lääkäri ja monta sairaanhoitajaa täystyöllistettyinä mittaamassa verenpainetta ja pulssia, vahtimassa, etteivät lapset tukehdu oksennukseensa, auttamassa teini-ikäisiä euroopanomistajia vessanpytylle.

Ohjelmien välinen kontrasti oli raju. Mielelläänhän me esittelemme kulttuuristamme kaunista kesäiltaa, veneitä ja rantamökkejä, kansantanssia, kuorolaulua ja viulunsoittoa. Mutta on olemassa myös se toinen puoli, jota pidetään yhtä itsestään selvänä kuin kuorolaulua vappuna, jota sitten ei niin esitellä, enemmänkin pehmennellään, ettei tämä nyt niin kauheaa ole miltä näyttää. Niin, ei se kuorolaulukaan ole yhtä yleistä miltä näyttää.

Hunnutettu maisema

Rosa Liksomin näyttely oli vierailun väärti. Ohitimme taulut ja posliinit, ja istuimme katsomaan 40 minuutin pituista Finlandia-videota. Kirkkaansinisiin burkhiin pukeutuneet naiset kulkivat suomalaisessa maisemassa eri vuodenaikoina, video loppuun sinivalkoisiin jäämaisemiin. Videon taustalla soi musiikki, mutta naiset vain kävelevät erilaisina muodostelmina, he eivät tee mitään, ehkä kuitenkin puhuvat keskenään.

Filmin on taitavasti kuvattu, valot, värit ja varjot osuvat paikoilleen, ja maisemassa liikkuvat burkhiin puetut hahmot pitävät filmin jännitettä yllä. Filmi jättää katsojalle täyden assosiaatiovapauden. Sen voi katsoa pelkkään maiseman kauneuteen keskittyen tai huntujen alle voi kuvitella kenet vain, pohtia miksi he kulkevat yhdessä, keitä he ovat, miksi he vain kävelevät.

Vaikka siniset burkhat ensin veisivät ajatukset Afganistaniin tai islamilaisen naisen asemaan ja huivipakkoon, filmistä on vaikea löytää muuta kuin suomalaisuutta. Tosin ruotsalaiset löytävät ruotsalaisuuden katsoessaan burkhia rypsipellossa. Yksi vilkas huivikeskustelu tuli jo käytyä filmin tiimoilta. Pohdimme, kuinka etelän lomakohteissa suomalaiset tunnistaa lypsyhuiveista, ja että ulkomaalaiset voivat ihmetellä tapaamme pitää pikkutytöillä huiveja. Ja entäs sitten körttimummot!

Kiinalaiset kisat

Tulikohan lyötyä liian aikaisin lukkoon kanta olympialaisten boikotoinnin suhteen? Huomaan olevani Vanhasen ja Kanervan linjoilla, urheilua ja politiikkaa ei pidä sotkea keskenään. Lauantaina vanhassa kaupungissa satuimme kiinalaisten vastamielenosoitukseen, aikamoinen joukko Ruotsin kiinalaisväestöä oli saatu liikkeelle protestoimaan olympialaisten politisoitumista vastaan. Paikalla olivat kiinalaisten kannalta ei-toivotusti myös uiguurit, jotka kuitenkin poliisien pyynnöstä käärivät lippunsa ja siirtyivät kauemmaksi. Tiibetin lippua heilutellut vastamielenosoittaja joutui Kiinan lippujen peittämäksi, voimakas ele, joka oli myös kuvattu päivän lehteen. Vaikka tilanne näytti melko väkivallattomalta lehtikuvasta, voin kuvitella Tiibetin lipun kantajan turhautumisen isojen Kiinan lippujen alla.

Tämän päivän DN:n taloussivulla oli juttu, jossa yritettiin luoda Kiinalaisista kuvaa investoijina ja yrityselämän johdossa, maailmantalouden huipulla. Luulen, että kiinalaiset ovat sillä tiellä pidemmällä kuin mitä juttu antoi ymmärtää. Vähän aikaa sitten eräs täkäläinen elinkeinoelämän edustaja valitti, että ruotsalaiset yritykset menettävät markkinoita sen vuoksi, että heillä on todellisuutta vastaamaton kuva maailmasta. Kyse ei ole siis siitä, miten Ruotsi ja ruotsalaiset tuotteet nähdään kehittyvissä maissa, vaan siitä, että ruotsalaiset näkevät edelleen Kiinan ja Intian ja muun kehittyvän maailman halpatuontimaina ja tavarantoimittajina eikä liiketoiminta-alueena, jossa olisi kysyntää ruotsalaisille tuotteille ja palveluille.

Kiinan kanssa tehdään yhteistyötä joka tapauksessa, boikotoidaan olympialaisia tai ei. Julkisesti rahoitettujen kansainvälistymisprojektien avulla yritykset lähtevät Kiinan markkinoille, palkkaavat paikallisia työntekijöitä ja hankkivat yhteistyökumppaneita. Toimintatavat eivät vastaa länsimaisia, ja jopa pienyritykset joutuvat miettimään, missä kaikessa he voivat olla mukana. Missä menee lahjonnan raja, kuinka pientä palkkaa voi maksaa, miten työturvallisuudesta huolehditaan, minkä ammattiyhdistyksen kanssa neuvotella?

Olympialaisten aiheuttama mielenkiinto Kiinaa kohtaan lisää tietämystä Kiinan ongelmista. Paikalle pyrkivät kaikki, jotka haluavat näkyvyyttä. Poliitikkojen ja sponsorien lisäksi ihmisoikeusjärjestöt yrittävät ottaa siivunsa ihmisten mielenkiinnosta. Jopa Aftonbladetin urheilulehti Sportbladet on luvannut Amnestylle sivun joka numerostaan olympialaisten aikana.

Olympialaisten avajaisten tai koko kisojen boikotointia voi edelleen harkita. Olisi jopa vaikuttavampi ele, jos peruu tulonsa isäntien politiikan vuoksi kuin jos ei ole alunperinkään tulossa. Jos näyttää siltä, että Pekingin kisat alkavat muistuttaa liikaa Berliinin olympialaisia, niin poliitikon kannattaa mieluummin aiheuttaa hämminkiä poistumalla paikalta kesken kaiken kuin pysyä ikuistettavana dokumentteihin, joita sukupolvet toistensa jälkeen kelaavat muistopäivinä.

Sananvapaus ennen kaikkea

Tänä aamuna lehden pääkirjoitus väitti, että pahojen asioiden edistämisestä ovat vastuussa vaikenevat hyvien asioiden kannattajat. Kyse oli ruotsalaisesta sananvapauskeskustelusta. Erään koulun rehtori oli kieltänyt äärioikeistolaisen puolueen propagandan levittämisen koulussa. Nyt oikeuskansleri antoi rehtorille nuhteet, koska hän loukkasi sananvapautta. Kaikilla puolueilla, myös epädemokraattisesti toimivilla, on oikeus sanomansa levittämiseen koulussa, ja jos maltillisemmat puolueet eivät sitä tee, he ovat vastuussa siitä, että ääriryhmät saavat lisää kannattajia kouluista.

Varmaan porttikielto kaikille poliittisille ryhmille tulla kouluihin jakamaan esitteitään olisi myös sananvapautta loukkaava, tai ainakin se haittaisi demokratiakasvatusta, mikä on tärkeä koulutyön tavoite täällä. Tosin lasten oikeuksiin kuuluu, että he saavat ikänsä ja kehitystasonsa mukaista suojelua yhteiskunnalta, mutta se oikeus näyttää olevan alisteinen sananvapaudelle.

Ruotsin hallituksen asettama selvitysmies ehdotti äskettäin, että seksistiset mainokset kiellettäisiin. Ehdotus tyrmättiin heti sekin sananvapautta ja ilmaisuvapautta loukkaavana. Eivätkä silloinkaan muut perusoikeudet, kuten sukupuolesta johtuvan syrjinnän kielto tai lasten oikeudet tulla kohdelluksi kehitystasonsa mukaisesti, painaneet harkinnassa mitään. Olisiko tässäkin niin, että on kunniallisten mainostajien vika, jos seksistiset mainokset vaikuttavat negatiivisesti sukupuolten väliseen tasa-arvoon? Toisten mainostajien pitäisi siis näyttää huivipäisiä lihavia mummoja, kun toiset näyttävät 95 %:sti alastomia anorektisia tyttöjä.

Seuraavaksi on varmaan vuorossa harhaanjohtavan markkinoinnin testaaminen sananvapauden ensisijaisuutta vastaan. Onko siinäkin logiikkana se, että jos ei suoranaisesti syyllisty rikokseen, kaikki muu markkinointi on luvallista ja sananvapauden suojaamaa? Iltapäivälehdet ovat vedonneet kaupalliseen sananvapauteen puolustaneet lööppejään Suomessa, mutta eivät ole saaneet vielä yliotetta. Täällä sananvapauden rajoja ei näy, ja laajempi ihmisoikeusajattelu on kadoksissa.

Kevään merkkejä

Mälarin rantakivien keskellä kukkivat valkovuokot,

Rinkebyn torin valikoimaa,

Kungsan iltahämärässä.

Naapurisodan välttelyä

Eilen talokierroksella omakotitaloasumisen nurjat puolet palasivat mieleen. Tukholman seuduilla tontit ovat pieniä, talot taas isoja, joten lähinaapurit ovat todella lähellä. Yhdessä myytävässä kohteessa talon pihaan oli naapurin aidan viereen rakennettu petankkipaikka, ja eri tasossa olevien tonttien välille oli rakennettu rappuset. Naapurit siis näyttivät tulevan toimeen keskenään. Itse en vakuuttunut, että viihtyisin siinä naapurustossa. Petankkikavereiden aikamiespojat kavereineen olivat jatkamassa edellisen illan juhlia omalla kuistillaan, mölinä ja rokki kantautuivat esiteltävän naapuritalon sisälle asti. Ihailtavaa naapurisopua, jos se kestää tuonkin käytännön pilan, toisten asuntonäytön häirinnän.

Ruotsalaisia naapurisuhteita valotetaan televisiossa ohjelmasarjassa nimeltä Grannfejden. Siinä käsitellään vakavia naapurien välisiä erimielisyyksiä, jotka ovat menneet uhkailun, jopa käsirysyn asteelle. Ohjelmassa houkutellaan riitapukarit saman pöydän ääreen neuvottelemaan. Sovittelijoina toimivat Balkanin konfliktia ratkonut eversti ja keskusteluterapeutti. Lopulta katsotaan syntyikö sopu, antautuiko joku vai jatkuuko riita edelleen. Moiset naapuririidat eivät oikein sovi mielikuvaan kansankodin omakotitaloidylleistä mansardikattoisine taloineen ja omenapuineen. Joskus ohjelma myös menee rajoille, käytetäänkö ihmisten ymmärtämättömyyttä tai psyykkistä epätasapainoa hyväksi viihteen tuottamiseksi muille.

Pitäisikö sittenkin pysyä kerrostalossa? Nyt on jo oppinut tuntemaan naapurit, tietää kenen kanssa selvittelee jätteenlajitteluohjeita ja pyykkivuoroja jatkossakin. Vähän aikaa sitten pelkäsin, että pojan ja hänen kavereidensa aloittama pingisharrastus pihalla johtaa valituksiin. Puoli luokallista nuorukaisia huutelemassa kahdella kielellä kannustuksia toisilleen voisi häiritä. Mutta päinvastoin. Kerrottiin, että asuntoyhdistys hankkii mailoja, mukavaa kun pelaavat. Tämä on aika mainio talo.

Matkan surullinen päätös

Tänään on muistettu Espanjan bussiturman uhreja. Kun lähdemme matkalle, toivomme, että kaikki menisi hyvin. Vanhemmiten olen alkanut pelkäämään enemmän, jopa ajatellut, että pitäisi lopettaa koko reissaaminen, ettei jotain satu. Nuorempana olen ajellut lapset takapenkillä pitkin Espanjan rannikkoa, pimeällä etsinyt oikeaa ulosmenoa moottoritieltä moneen kertaan sen ohittaen, ja jopa päässyt ulos Sevillan monikaistaisten liikenneympyröiden keskimmäiseltä kaistalta.

Kun matkustimme poikien partioporukan kanssa Lappiin kesäisin, ei busseissa edes ollut turvavöitä, eivätkä vilkkaat matkustajat millään pysyneet paikallaan koko matkaa. Kerran olimme kääntymässä Kaamasesta Karigasniemelle, juuri pääsemässä perille, kun bussimme eteen ajoi vasemmalta risteyksestä ylinopeutta norjalainen auto. Bussinkuljettaja jarrutti, ja bussin käytävällä seisonut poika lensi pää edellä bussin tuulilasiin. Tuulilasi meni rikki, mutta poika selvisi kuhmulla. Talkootyötä tekevä kuljettaja ei säikähdykseltään edes tajunnut pysähtyä paikalle, vaan ajoi samantien perille eteensä tiukasti tuijottaen. Myöhemmin lapset purkivat iloisina tavaroitaan, eikä kukaan puhunut siitä, miten lähellä vakavaa onnettomuutta oltiin. Pian myös aikuisten vakavuus vaihtui kiitollisuuteen, miten vähällä selvittiin.

Päivän tiedotustilaisuudessa korostui ehkä liiankin paljon, kuinka hyvin pelastustyöt, viranomaisyhteistyö ja kriisinhallinta on sujunut. Ei voi olla tyytyväinen, kun niin monta uhria vaatinut onnettomuus tapahtui. Ei ainakaan ennen kuin on päästy pahimman ohi, eli kaikki omaiset ovat saaneet tiedon läheistensä kohtalonsa ja uhreille on toimitettu riittävästi apua. Uhreille ja heidän omaisilleen pienikin avun tai tiedon odottaminen on liikaa.

Viime aikojen poliittisessa keskustelussa on joskus ollut vaikea muistaa, että maan hallitus on se taho, joka viime kädessä vastaa kansalaisten turvallisuudesta. Kriisin kohdatessa tilannetaju on välttämätön poliitikon ominaisuus. Tuore ulkoministeri onnistui välittämään sen kuvan, että hän tajuaa, mitä on tapahtunut.

Edit vuorokauden kuluttua. Ulkoministeriö on näköjään siirtynyt tiedotuksessaan blogiaikaan. Jo lauantai-iltana ennen puoltayötä Alexander Stubb on käynyt tekemässä asiasta postauksen. Ehkä valtioneuvoston pitäisi perustaa kriisiblogisivu, tuo tiedottaminen henkilökohtaisen blogin kautta asiasta, jossa ihmisiä on kuollut, vaikuttaa näin ensi näkemältä varomattomalta menettelyltä.

Tukholman virikkeitä

Tarkistin DN:n uusituilta På Stan -sivuilta, mihin menisin, jos kaikilta käytännön tohinoilta kuten taloyhdistyksen kevätsiivoukselta, kodin kohentamiselta ja asuntonäytöiltä ehtisin. Ensi viikonlopun vieraat aion houkutella ihailemaan kiinalaista posliinia Medelshavsmuseet'iin. Kylään tulee nuoremman lapsen kummi, jonka kanssa aikoinaan tutustuimme muistorikkaan Saksan kesän aikana. Meitä yhdisti heti kaksi asiaa, äidin ammatti ja astiahulluus, joista jälkimmäinen on varmaan seurausta ensimmäisestä. Tukholmaan on varovasti poliisisaattueen suojissa kuljetettu ainutlaatuiset ja arvokkaat sinivalkoiset posliiniesineet Turkista, jonne osmaanit ne 1300-1400-luvuilla Kiinasta hankkivat.

Samoilta sivuilta löytyy myös juttu tänään avatusta Rosa Liksomin näyttelystä. Galleria Cupidossa vanhassa kaupungissa on esillä filmejä ja valokuvia, joissa burkhaan puetut naiset on sijoitettu kauneimpaan suomalaiseen maisemaan. Mielenkiintoinen idea visualisoituna. Useinhan me suomalaiset naiset olemme kokonaan vaatteiden peittämiä. Kun talvipakkasella menee lenkille ja laittaa pilkkihaalarin ja kommandopipon, niin ero burkhaan on pieni, asiaan ei vain sisälly mitään kulttuurisia värityksiä. Asu tosin neutralisoi naisen burkhan tavoin.

Kirjassa Tuhat loistavaa aurinkoa nainen huomaa, että pukeutuessaan burkhaan häntä ei tunnisteta, hän saa tarkkailla muita. Saman ovat huomanneet monet muslimimiehet. Muuan mies piiloutui kaivoon ja sitten pakeni talebaneja burkhaan pukeutuneena, kiitos talebanien asettaman burkhapakon. Sittemmin on epäilty itse Osaman paenneen naisen vaatteissa, tai ainakin yksi BBC:n toimittaja onnistui matkustamaan täysin häiriöttä Afganistanissa burkhan suojissa. Nykyisin varmaan henkilötarkastuksissa osataan jo katsoa jalkoja ensin, ehkä puhutellaankin.

Näin yksi näyttely voi saada ajatukset liikkeelle jo pelkän esittelytekstin lukemisella, kannattaisi varmaan mennä katsomaan.

Lisää lämpökynttilöitä

Nyt meidän perheemme on joutunut pahasti kompetenssinsa ulkopuolelle. Meillä kävi asuntostylisti. Pitäisi viedä asunnosta paljon turhaa ja tarpeellistakin pois, ja hankkia tilalle isoja kukkavaaseja, tunnelmalamppuja, lämpökynttilöitä, pikkupöytiä, valkoisia verhoja ja kauniita koreja. Erityisesti kylpyhuoneesta on tärkeää ottaa seinäkaapit pois, kaakeliin jäävät reiät tukitaan upottamalla niihin seinään kiinnitettäviä lämpökynttiläalustoja.

Olemme tienneet tämän asunnon jäävän väliaikaiseksi, lisäksi olemme olleet pitkiä aikoja poissa kotoa, joten emme ole paljoa sisustaneet. Emme ole hankkineet kukkia, ettei tarvitse värvätä ketään niitä kastelemaan lomien ja matkojen ajaksi. Kynttilätunnelmointia harrastamme mökillä. Ettei aivan ankealta näytä, olemme keränneet maailmalta koriste-esineitä ja tyynynpäällisiä. Sisustuskonsultin toivomaa pohjoismaista vaaleaa avaruutta meiltä ei löydy.

Järkyttävin osuus asunnostamme on työhuone, jossa kaikki kolme kyhjötämme tietokoneidemme ääressä. "Täällä ei sitten saa olla johtoja" sanoi stylistimme. Voi kuinka odotankaan sitä hetkeä, että kaikki johdot täältä ovat siististi rullalla, poissa silmistä.

Miten ihmeessä tästä asunnosta malttaa muuttaa pois, jos kaikki paikat ovat kerrankin järjestyksessä, on tunnelmallista ja tilavaa eikä johtoja?

Nauru, toivo ja rakkaus

Valokuvatorstaissa etsitään rappion estetiikkaa. Vaikka talous on rappiolla, rappaus on rapistunut ja värit ovat valuneet, estetiikkaa ei ole unohdettu. Kuva on Ashevillestä, missä hippiaate elää edelleen

Elokuvia ja vieraita kieliä

Viime viikkoina kaapelitelevision signaali on ollut välillä pitkiä aikoja kateissa. Olemme löytäneet videoiden katselun ilon. Tosin dvd-soittimen kaukosäädin on ollut myös kateissa, joten olemme joutuneet lukemaan sekä englannin-, ruotsin että tanskankielistä tekstitystä. Ensimmäinen elokuva oli Äideistä parhain tanskankielisellä tekstillä. Hyvin meni eikä itkettänyt ollenkaan niin paljon kuin etukäteen uumoilin. Sitten katsottiin Johny Cashin elämästä kertova Walk the Line englanniksi tekstitettynä. Että olikin hyvä puhekielen oppitunti, tekstitys tarkensi sanomiset ja osoitti, miten upeasta käsikirjoituksesta on kyse. Taas muutama asia aukeni, vaikka katsoin elokuvan jo kolmannen kerran.

Lauantai-iltana heti Walk the Linen jälkeen katsoimme vielä toisen laulajaelämänkerran, Edith Piafin tien Pariisin pahamaineisilta kujilta viimeiseen esitykseen Olympia-teatterin lavalla. Tällä kertaa oli kyseessä ranskankielinen elokuva, tekstitys oli tanskaksi. Ei auennut, vaan toisin kuin Johny Cash elokuva, jossa jokainen kohtaus kuljettaa mukanaan elokuvan suuria teemoja, Piafin elämä jäi sarjaksi irrallisia välähdyksiä ja tuntemattomia ihmisiä. Ainoastaan musiikki vei elokuvaa eteenpäin, minkä ansiosta kaikki juutuimme sitä katsomaan. Kovin huonosta kuvasta ei voi olla kyse, koska repliikkien ymmärtäminen jäi kovin vähäiseksi. Vaikka jotenkuten olisi arvannut mitä tanskankielinen teksti on ruotsiksi, sitä ei enää ehtinyt kääntää mielessään suomeksi.

Eilen illalla oli vuorossa Million Dollar Baby, tekstitys ruotsiksi. Ihan ymmärrettävää tekstiä, en vain kestänyt katsoa nyrkkeilykohtauksia, ja jätin elokuvan kesken. Perheen miesväki piti näkemästään. Tämän illan video oli Johny Cashin konsertti. Sen jälkeen on pitänyt käydä vielä katsomassa Hurt.

Tyylipuhdas koti

Suunnitelmamme muuttaa Suomeen on laitettu hyllylle, asuntokauppa on kuitenkin edelleen vireillä, mikä johtanee uuden asunnon hankintaan Tukholman seuduilta, jos suunnitelmamme eivät taas muutu. Nyt olisimme valmiita siirtymään kauemmas keskustasta, jopa hankkimaan pienen talon. Mikä sen mukavampaa näin kesää odotellessa kuin etsiä kotia ja paikkaa perunamaalle, joten ensimmäisiä asunnonnäyttökierroksia on jo tehty.

Tänään kävimme katsomassa pari vuotta vanhaa pakettitaloa ja 1970-luvulla rakennettua arkkitehdin suunnittelemaa tasakattoista tiilitaloa. Se uudempi talo ei tehnyt vaikutusta, mutta 1970-luvun talo pitäisi mielestäni museoida. Talo on aikanaan rakennettu hyvin ja sisustettu kunnon materiaaleilla, joten remontteja ei ole tarvinnut tehdä. Alkuperäinen ammattilaisen suunnittelemalta näyttävä ja varmaan myös aikanaan paljon maksanut sisustus oli kokonaisuudessaan tallella. Ihastuimme tummiin kuviotapetteihin ja kaakeleihin, kokolattiamattoihin, sileisiin tammiviiluoviin. Ajatus, että joku tekisi täysremontin, vaihtaisi tapetit, poistaisi kokolattiamatot ja saattaisi keittiön 2000-luvulle hankkimalla rosterikalusteet ja lasiovet, kauhistutti.

Monet yrittävät saada asunnon näyttämään mahdollisimman ajattomalta, mutta tämän illan retken perusteella arvostan niitä, jotka antavat ajan näkyä kotia rakentaessaan. Mietimme jo, miten taloa pitäisi remontoida. Ensin sinne pitäisi muuttaa, ja sitten huone kerrallaan vaihtaa tapetteja, kun löytyy ajan hengen mukaisia ja asuntoon sopivia malleja. Keittiön kaappien rungot voisi vaihtaa modernimmiksi, mutta sileät tammiviiluiset ovet pyöreine muovisine vetimineen pitäisi säästää tai teettää mallin mukaan samanlaiset. Uudet kylmäkalusteet pitäisi kätkeä kalusteovien taakse, kun tummanruskeita ja oikean mallisia ei enää ole kaupan.

Emme varmaan itse siihen taloon muuta, vaikka olen jo keräillyt täällä 1970-luvun ruotsalaisia astioita. Tänään oli asunnon toinen näyttö, ja monta perhekuntaa oli katsomassa taloa toista kertaa. Yläkerran edustusolohuoneen kuviosamettisella sohvalla istui rouva, joka näytti jo mielessään muuttaneen taloon. Totesi, että hän on niin monta asuntoa katsonut, ja tämä on ensimmäinen, joka tuntuu omanlaiselta. Perheen nuorempi sukupolvi kysyi, että haluatko tämän talon siitä huolimatta, että tässä on neljä puolikerrosta ja paljon rappusia, remonttiakin pitää tehdä. Siitä huolimatta, oli vastaus. Tunsikohan hän tulleensa lapsuudenkotiinsa?

Boikotoida vaiko eikö?

Puhtaita urheilu-uutisia kuulee aina vain harvemmin. Tulosruutua katsoessaan saa odottaa joskus melkein ohjelman loppuun asti ennen kuin ensimmäiset tulokset tulevat, urheiluareenoiden sijasta näytetään käräjäsaleja. Dopingia, sopupelejä, rikoksia niin paljon, että alkaa ihmetellä miksi ei ole aikoinaan suuntautunut urheilu-oikeuteen. Töitä riittäisi.

Eilen illalla seurasin kolmea keskustelua aiheesta pitäisikö Pekingin olympialaisia boikotoida. Vaikka kannatankin ihmisoikeuksien noudattamista, en usko, että Tiibet vapautuu olympiasoihdun sammuttamisella. Päinvastoin, Kiina tiukentaa otteitaan ja saa lisää kielteistä huomiota maailmalta, avajaiset surkastuvat, suurvalta ja sen miljardipäinen kansa tulee nöyryytetyksi, ja ketä siitä syytetään? Niitä vapaan Tiibetin puolesta toimineita, joista useimmat ovat tehneet järjestelmällistä työtä asian eteen vuosikymmeniä ja pyrkineet rauhanomaisesti osoittamaan mieltään.

Ulkomailla asuvilla aktivisteilla ei ole paljoa menetettävää, mutta maan sisällä ote tiukentuu. Vai voisiko Kiina kansainvälisen painostuksen alla tarjota jotain tiibetiläisille ilman että se menettää kasvonsa ja joutuu uusien samanlaisten kampanjojen kohteeksi? Seuraava alue Tiibetin jälkeen on Xinjiang, uiguurien asuttama läntinen provinssi. Yrityselämässä olisi paljon korjattavaa, vaaralliset työolot, lapsityövoiman käyttö, ammattiyhdistystoiminnan rajoittaminen.

Ruotsin pääministeri on nyt Kiinan matkalla. Hänen odotetaan ottavan maan ihmisoikeustilanteen esille ilmastonmuutoksen torjumisen lisäksi. Neuvojia riittää, pitäisi mainita nimeltä mielipidevankeja, uhata olympialaisten avajaisten boikotoimisella, mutta kauppasuhteita pitäisi samanaikaisesti edistää ja saada Kiina mukaan torjumaan ilmastonmuutosta. Kun Persson aikoinaan edellisellä Ruotsin pääministerin Kiinan vierailulla ehdotti ihmisoikeuksista keskustelemista, isännät olivat heti valmiita - nousemaan päivällispöydästä.

Eilen illalla joku ehdotti, että miksei boikotoida niitä yrityksiä, jotka maksavat mielettömät summat näkymisestä olympialaisissa. Ei juoda Coca colaa, ei treenata kolmeraitaisissa asuissa eikä käytetä Visaa. Jos jotain boikottia toivoisi, niin sitä että kaikki poliitikot, sekä kiinalaiset että muunmaalaiset, boikotoisivat kisoja. Annettaisiin urheilijoiden ja kisajärjestäjien ottaa politiikalta vapaaksi jäävä näkyvyys, jos vaikka päästäisiin lähemmäs olympia-aatetta.

Stailausta ja tuunailua

Maanantaina saimme vieraaksemme kiinteistövälittäjän, ruotsalaisittain meklarin. Katsastimme yhdessä asunnon ja suunnittelimme myyntiaikataulua. Pohdimme myös, kuinka paljon asuntoa pitää stailata myyntiä varten.

Täällä asunnonmyynti-ilmoitusten kuvat ovat kuin sisustuslehtien sivuilta. Lähes kaikki myytävät asunnot stailataan, eli asukkaiden omista kalusteista, matoista, tauluista ja kukista kelpuutetaan vain ne parhaat, muut viedään varastoon ja tilalle tuodaan asuntoon paremmin sopivia. Kun ahtaasta keittiöstä vie kuuden henken jykevän ruokapöydän pois ja korvaa sen kevyellä neljän hengen pöydällä, tila näyttää suuremmalta. Kaikki valokuvat, henkilökohtaiset tarvikkeet ja vaatteet viedään pois näkyvistä, että asunnon katsoja voi kuvitella itsensä asumaan samaan taloon.

Olin odottanut, että meklari ehdottaa täydellista saneerausta meillekin. Ilmeisesti suurimmat ylilyönnit asuntostailauksen alalla on jo tehty, meklari kyllä tarjosi konsultointia ja heidän käyttämänsä stailausfirman palveluja, mutta ei pitänyt niitä mitenkään välttämättöminä. Hän halusi asunnon näyttävän siltä, että joku asuu siellä. Varmaan ahkerasti asuntoa etsivät ovat huomanneet, kuinka stailausfirmojen samat miniatyyrihuonekalut ja tekokukat kiertävät asunnosta toiseen, ja osaavat nähdä kulissien läpi.

Muuten asuntokaupassa ei tunnu olevan suurempia eroja Suomeen nähden. Tosin kauppahinta maksetaan vasta sitten, kun asumisoikeuden omistaja on hyväksytty asumisoikeusyhdistyksen jäseneksi eikä asumisoikeuden siirtyessä ostajalle. Kiinteistövälittäjä hankkii tiedot asumisoikeusyhdistyksestä, mikä on aikamoinen paperinippu, mutta onneksi tämä on erinomaisen hyvin hoidettu talo nykyisin.

Tulee vielä usein ikävä tätä asuntoa. Etenkään yhtä hyvää pyykkitupaa kuin tässä talossa en usko ikinä enää saavani käyttää. Onneksi näitä nautinnollisia pyykkipäiviä on vielä monta jäljellä. Oikeastaan hauskaa kohennella paikkoja näin kevään kuluessa, etenkin jos tuo marraskuisen hyinen takatalvi väistyisi mahdollisimman pian ja tarkenisi ryhtyä parvekkeen laittoon.

ps. Asuntokaupasta unohtui se eriskummallisuus Suomeen nähden, että asunnolle määrätään lähtöhinta, ja lopullinen hinta sijoittuu jonnekin sen yläpuolelle. Tukholmassa asunnon todellinen hinta on ollut keskimäärin 30 % lähtöhintaa korkeampi, ja kiinteistönvälittäjiä on moitittu siitä, että ne asettavat erehdyttävän alhaisia houkutteluhintoja. Hinta määräytyy tarjousten perusteella, joita otetaan vastaan useilta ostajaehdokkailta samanaikaisesti huutokaupan tapaan. Tämä ihan tiedoksi, jos joku googlettaa tänne hakiessaan tietoa asunnonostosta Ruotsissa.

Lukemisen arvoinen kirja

Joskus lomalukemisen valinta onnistuu. Oikeassa ympäristössä luetun kirjan tunnelmat vahvistuvat. Kerran luin tiettömän taipaleen takana Lapissa sakean lumisateen keskellä Andrej Makinen kirjaa, jossa lumimyrsky hautasi kylän lumeen niin että talosta piti kaivaa tunneli ulos. Lukuelämyksen jälkeen avattuani mökin oven hämmästyin, etten ollutkaan lumen saartamana. Gambiassa luin nigerialaisen nuoren naisen Chimamanda Ngozi Adichen Biafran sodasta kertovaa kirjaa Half of the Yellow Sun. Vaikka Nigeriaan on pitkä matka Gambiasta, afrikkalaiset ihmiset ympärillä ja elämisen tyyli antoivat mielikuvitukselle kuvitteluapua.

Biafran sodan aikaiset kuvat nälkiintyneistä lapsista jäivät muistiin pysyvästi, mutta mistä asiassa oli kyse, sitä ei kansakoulun alaluokkalainen pystynyt hahmottamaan. Adichen palkitussa kirjassa tiivistetään tyyliin "Sota, jonka vuoksi vanhemmat käskivät lapsiaan syömään lautaset tyhjiksi", siinähän sen konfliktin perimmäinen opetus silloin meille oli.

Kirjan nimi "Keltainen auringonpuolikas" viittaa Biafran itsenäisyysliikkeen tunnukseen, ja tapahtumat kuvaavat 1960 kulkua, biafralaista älymystöä, heidän palvelijaansa 'houseboy' ta, josta lopulta tulee lapsisotilas, sotasankari ja -rikollinen, ja englantilaista kirjailijaa, joka kuvailee tapahtumia maailmalle. Kirjan keskushenkilö on Olanna, Lagosista yliopistokaupunki Nsukkaan Biafraan professorimiehensä kanssa muuttanut lukenut nainen, joka suhteittensa ja varallisuutensa ansiosta pärjää paremmin mutta on kuitenkin yhtä lailla sodan uhri kuin muut.

Vuosikymmenen edetessä hyvä elämä luisuu sodaksi, näläksi, pakolaisuudeksi, lopulta kootaan yhteen ketkä ovat kuolleet, ketkä selvinneet ja miten. Ruoka vähenee, sitä jonotetaan avustusjärjestöiltä ja ostetaan mustasta pörssistä. Kirjassa tapahtumien karuus tulee esille pieninä paloina. Ei monisanaista maalailua, vaan kaiken arkisen lomassa esitettyjä epäilyjä naapurin koiran kohtalosta, kun se katosi ja nyt ne syövät lihaa. Kuinka matkalla kotiin lapset käristivät rottaa nuotiolla, ja kuinka herkullisia paahdetut heinäsirkat ovat. Mieleen tuli, onkohan kukaan kirjoittanut biafralaista keittokirjaa, mitä laitetaan, kun ruokaa ei ole?

Vaikka kirja kuvaa ihmisiä sodan keskellä, jännite kirjaan syntyy paljolti henkilöiden välisistä suhteista. Taitavalla ihmissuhteiden kuvauksella iso joukko ihmisiä on saatu kiinnitettyä kirjan tapahtumiin. Vaikka päähenkilöt kuvataan aivan läheltä, syntyy kuva kokonaisesta kansakunnasta sodan jaloissa. Kirjailija itse puhuu takasivun lisäteksteissä emotionaalisen totuuden merkityksestä kirjoittamisessa. Kirjassa ei selitetä, ei syytetä eikä anneta anteeksi, ainoastaan selviydytään niin hyvin kuin voidaan.

ps. Omakohtaista näkemystä Biafran sodasta löytyy Hanhensulan blogista.

Kieliopintoja matkalla

Liro Karigasniemellä

Wood Sandpiper Gambiassa

Gambian matkaa valmistellessani hankin lintukirjan ja etsin netistä suomenkielisten linnunnimien hakemiston, josta näppärästi hakutoiminnolla sai joko englanninkielisen tai tieteellisen nimen perusteella suomenkielisen vastineen. Mitä eksoottisemmilta kuulostavilla linnunnimillä on yleensä tuikitavallinen suomenkielinen vastine, jos kyse on muuttolinnuista. Vieraskielisten linnunnimien kääntäminen ei onnistu millään logiikalla, vaan on pakko tarkistaa joka kerta, mistä lajista on kyse. Helppojakin lajeja tosin on. Ensimmäinen rantahiekalla tepastellut lintu oli kuovi ja vähän matkan päässä hyppeli västäräkki. Viime kesänä Lapissa päivästä toiseen männynlatvassa kirkunut liro oli ihan hiljakseen Afrikan rannoilla. Pitemmälle rantaa pitkin mennessä taivaalla lenteli räyskiä, hiekalla itseään keinutteli rantasipi.

Latasin vielä netistä löytämäni excel-tiedoston "Maailman lintujen suomenkieliset nimet" kommunikaattoriini ennen matkaa, ja haeskelin päivän bongausten nimiä sitten illalla aikani kuluksi. Ihmeellisiä oivalluksia tuli tuon tuosta, kuten se, että Caspian tern eli Kaspian tiira on räyskä. Samalla tuli tarkistettua, että uivelo on smew, vaikka se tuli bongattua vain iltapäivälehtien sivuilta.

Jonkun suomalaisen hotellille jättämästä vanhasta Avusta luin miehestä, joka oli kirjoittanut kirjan turhasta tiedosta. Kieltämättä muutama vuosi sitten olisin pitänyt aivan turhana linnunnimistön päähän pänttäämistä, mutta matkalla huomasin, että ei ainoastaan linturetkellä vaan myös englanninkielistä kaunokirjallisuutta lukiessa on hyväksi, että tietää edes sen, että kyseessä on linnun nimi, kun tuntematon sana tulee vastaan. Niin kuin yhdessäkin kirjassa kerrottiin kiinalaiseen posliiniin maalatuista sirkkulinnuista. Vältyimme myös paljon muulta turhalta tiedolta, kun katselimme pari viikkoa lintuja, CNN:ää ja BBC:tä, emmekä seuranneet Suomen sisäpolitiikan tapahtumia.

A Room with a View

Lomanjälkeisen elämän teemaksi näyttää muodostuvan paluumuutto. Pitäisi lähteä takaisin Suomeen. Ei huvita. Eilen saimme jo tervetulotoivotuksen, päätöksen, että talomme viereen rakennetaan voimalinja. Minulle talo ja sen ympäristön maisemat olivat suurin Suomeen takaisin houkutteleva vetovoimatekijä.

Illalla Silminnäkijässä näytettiin vanhoja kotikulmia, ja ihmeteltiin samaa kuin minä ihmettelin viime kesäkuun alussa. Edistysaskel seudulla on suurkunnan perustaminen, tosin ei sekään mitään takaa, jos uudessa suurkunnassa asioista päättävät ne samat jonkun muun kuin minun valitsemat luottamushenkilöt, jotka ovat hoitaneet nykyisten kuntayhtymien asioita.

Onhan Suomeen muutossa omat puolensa, saan seurata lasten koulunkäyntiä lähempää, ja viime kesänä hankittua uutta kesäpaikkaa pääsee suunnittelemaan ja kohentelemaan. En vain nyt jaksa innostua siitäkään ajatuksesta, vaikka järkevästi ajatellen paluu voi johtaa johonkin hyväänkin.

Lomalla sai onneksi huomata, miten alunperin ikävä asia kääntyi hauskuudeksi. Ving oli varannut meille huoneet neljän tähden hotellista meren rannalta. Me saimme huoneet samassa rakennuksessa, missä majoitettiin myös henkilökuntaa, yläkerran huoneesta oli näköala kaatopaikalle, jota koristi "NO DUMPING" -taulu, alakerran huoneessa, jossa pojat asuivat, oli maisemana muuri, lisäksi heidän huoneessaan oli paljon hyttysiä ja loman loppupäivinä voimakas homeen haju.

Kaatopaikan ja sen takana olevan ruovikon linnusto oli runsas, ja siksi tuli joka aamu ja ilta vietettyä hetki bongaillen. Tosin välillä harmitti, kun välissä olevalla tiellä paseeraavat bumsterit pyrkivät häiritsemään sekä lintuja että minua. Muutaman päivän päästä saapumisestamme hotellille siellä alkoi läntisen Afrikan maiden sotilasjohtajien kokous, ja parvekkeemme alapuolella vartioi tauotta sotilas. Kun siinä sitten yritti bongailla lintuja kaatopaikalta bumsterien huudellessa kadulta ja sotilaan vahtiessa toimintaani parin metrin päästä tuli joskus mieleen, että juuri tätä emme kyllä matkanjärjestäjältä tilanneet.

Mutta juuri tuo sotilas osoittautui siksi asian hyväksi puoleksi - linnuston lisäksi. Vanhempi poikani tutustui häneen, ja pojat viettivät uuden ystävänsä kanssa useita päiviä. Myös koko perhe kutsuttiin kyläilemään hänen perheensä luokse compoundille. Hänen vanhempansa olivat kuin vanhoja tuttuja, keskustelimme sotilasisän kanssa rauhanturvaoperaatioista, joissa Gambia on ollut mukana, ja pojat majailivat kaverinsa huoneessa kuin kotonaan. Perheessä oli kahdeksan poikaa. Kun alkupäivinä tuntui, että olimme bumsterien saartamassa hotellissa vankeina, huomasimmekin pian liikkuvamme keskellä vilkkaan Westfieldin asuntoaluetta, jossa muista turisteista saati sitten bumstereista ei ollut tietoakaan.

Ei taida olla Pete

Sumuisella joenvarrella palatessamme ostereita elannokseen keräävien naisten saarelta puun latvasssa istui iso lintu. Paikallinen venekuski nimesi linnun kalavarkaaksi, todellinen riesa seudun kalastajille. Olimme lähteneet retkelle Toubacoutasta Saloum-joen haaraa pitkin, Pete aloitti muuttomatkansa eläinmuseon sivuille linkitetyn kartan mukaan hieman pohjoisemmasta, eikä antenniakaan kuvassa näy.

Näin se käy, yksi matka tuo monille asioille uusia merkityksiä. Kaksi viikkoa Gambiassa jäi taakse, parin päivän retki Senegaliin vei muutenkin palan sydäntä, ja nyt vielä tuo Pete. Hauska sattuma.

Kuten tuo sääksikuva, monet muutkin tämän matkan lintukuvista ovat perheen nuorimmaisen ottamia.