Antiikkimessuilla

Tukholman tapahtumatarjonta unohtuu helposti, ja viikonloput menevät kotona pyykkiä pesten ja televisiota katsoen. Antiikkimessuja ennenkin kolunneen ystävän kanssa uhmasimme lunta ja liikennekaaoksen uhkaa viime sunnuntaiaamuna, ja huomasimme muiden epäröineen meitä enemmän saapuessamme Älvsjön messukeskukselle. Täysin vailla jonottamista pääsimme kiertelemään antiikkimessuille, eikä tungosta ehtinyt muodostua sittenkään kun kolmen tunnin kiertelemisen jälkeen kannoimme löytömme ulos.

Messuilta etsin täydennystä kirpputoreilta hankittuihin ruotsalaisiin astiastoihin, Kostan niittykukkalaseja, Rörstrandin Milanoa ja Geflen Kosmosta, silmäilin hyllyiltä lintuja ja tutkailin Arabian astioiden tarjontaa. Tauluja ja huonekaluja, romuromantiikkaa, vintage-vaatteita, hopeaa, lasia, lamppuja oli tarjolla satoja metrejä, mutta hintataso ja kaappitilan puute rajoittivat löytöjen tekemistä.

Näytti kuin kauppa ei olisi oikein käynyt. Lähtiessämme olimme jo pitkällä sunnuntaipäivässä, ja näytteilleasettajilla oli edessä täysien hyllyjen tyhjentäminen. Olisi varmaan kannattanut tinkiä, kun ostin pienen epäröinnin jälkeen lähes käyttämättömät Kosmos teekupit ja -kannun, samalla sain lisää leipälautasia, ruoka-astiasto jo olikin. Leipälautasille ja teekannulle on käyttöä, teekupit ovat hieman förbi, mutta voihan kuvitella käyttävänsä niitä vaikka jälkiruokamaljana tai keittokuppina.

Mies teki hauskan löydön. Ruotsalaista keramiikkaa jatkamaan uuden talomme lintuteemaa, joka alkaa jo naapurin pellolla. Eteisen lasikurjet jo valmistuivat, onnistunut työ, jonka toteutti mikkeliläinen Merja Piira. Nyt hänen lasityölleen seuraa tekee Thomas Hellströmin Nittsjön keramiikkatehtaalle tekemä keramiikkalaatta. Myyjä sanoi sen olevan 1960-luvun lopulta, epäilen enemmän 1980-lukua, mutta joka tapauksessa meidän kriteerimme täyttävä, silmää miellyttävä, taitavasti sommiteltu, oikeat värit ja aihe.

Nuori, aikuinen, lapsi

Ensin oli vauvaperhe, pian ylennyttiin taaperoiden vanhemmaksi. Seuraavaksi toimenkuvaa kuvattiin kertomalla perheessä olevan pienet lapset. Kun lapset tulivat kouluikään, jäi pienuuden korostaminen. Vähän aikaa lapset olivat vain lapsia. Alakoululaiset, yläasteen kävijät, esimurkut, murkut, teinit, lukiolaiset. Ensi viikolla abiturientista tulee täysi-ikäinen. Sitten perheessä on aikuiset lapset. Ehkä kuitenkin vielä nuoret aikuiset.

Päiväkodissa lapset luettelivat "kaustiset, eput, ressut, ala-aste, yläaste, lukio, töihin, hautaan". Eteneminen uniräsyä nyhräävästä epusta palloa pelaavaksi ressuksi oli itsestään selvää, yliopiston lisääminen listaan ei oikein trimmannut. Haudan sijoittaminen luetteloon ei johtunut lasten synkkämielisyydestä vaan kehitysvaiheesta, jossa ensi kertaa tiedostettiin elämän myös joskus päättyvän. Tänä keväänä meillä mietitään taas ammatinvalintaa, suuria päätöksiä tehdään vähillä tiedoilla ja olemattomalla kokemuksella. Päiväkodissa hahmottunut urapolku ei ole paljoa vuosien kuluessa selkiytynyt, paitsi nyt tiedetään, että jotain pitää päästä opiskelemaan.

Veljekset ovat syntyneet 1990-luvun babyboomivuosina. Opiskelupaikat eivät ole lisääntyneet vaikka ikäluokat ovat aikaisempaa suurempia. Monille on odotettavissa tyhjiä vuosia, kun työpaikoilta ovat kadonneet sekalaiset toimenkuvat, joihin koulutusta ei vaadita. Onnellista jos on selkeä ammattihaave, jota kohti pyrkiä. Vaikka viralliset tahot kritisoivat nuorten viipyilevää opiskelemaan pääsyä, niin vähän on tapahtunut asian korjaamiseksi. Kannatan välivuosia, jos niihin keksii sopivaa täytettä. Minä en olisi minä ilman au-pair-vuotta Sveitsissä, vanhempi veljes on saanut selkeyttä elämänsuunnitelmiinsa siviilipalveluksessa.

Nuoremmalla koulu jatkuu lakkiaisiin asti kirjoituksista huolimatta. Koulu viimeistelee työnsä preppaamalla kirjoituksiin ja ohjaamalla opiskelupaikan hakua, samalla jatketaan koko lukion ajan kestänyttä työharjoittelua. Minun puolestani kaikkien abiturienttien koulu saisi jatkua toukokuun loppuun asti, ja lukiot saisivat näyttää kykyjään siinä mikä niiden tehtävä on, eli opiskeluun valmentajana.

Rakas rakennuspäiväkirja

Vanha talo odottaa ostajaa, ja uuteen laitetaan jo lattiapintaa. Blogihavaintojen perusteella omakotitalorakentaminen on vilkastumassa tänä vuonna, uusia rakennusblogeja on aloitettu ensi tuntumalta viimevuotista enemmän. Viime vuoden rakennusblogeista tutuimmalta näyttää Hirsitalo Lehto, tosin he ovat aloittaneet rakentamisen aikaisemmin ja talo on jo valmis. Hyvää analyysia rakentamisen onnistuneista ja ei-niin onnistuneista ratkaisuista löytyy meidän kodin syntytarinasta. Samanlaisia tilaratkaisuja ja tämän ajan henkeä, kuten työn tajuttoman korkea hinta.

On vielä arvoitus tuleeko talosta tunnelmaltaan sellainen kuin halusimme. Kun kaksi kovin erilaisen sisustusmaun omaavaa rakentaa yhteistä kotia, riskinä on saada aikaiseksi kompromissi, joka näyttää siltä. Leivinuunin ja -hellan lopullinen ulkoasu on ratkaisematta, mutta päätös uunin valkoiseksi rappaamisesta, niin kuin alunperin aiottiin, on kypsymässä. Hella joudutaan purkamaan ja uudelleen rakentamaan ainakin osittain, siitä tuli melkein kymmenen senttiä korkeampi kuin muusta tasosta, ja syvyyskin on jotain muuta mitä oli piirustuksissa.

Rakentamisen sudenhetki koettiin joulun aikaan, rahaa meni melkein kolmasosa budjetista samassa ajassa kuin valmiusaste kasvoi vaivaiset 15 %. Vaikka mitään järkevää syytä rauhoittumiseen ei ole, nyt odotamme melko rentoina talon valmistumista. Suurin osa päätöksistä on tehty, kalusteet ja lattiamateriaalit valittu. Muutama hana ja suihku pitää käydä ostamassa, samoin ovenkahvat ja lukot.

Talotoimittajaan ei loppujen lopuksi ole ollut paljoakaan yhteydenpitoa sen jälkeen kun tavara on toimitettu tontille. Tosin en tiedä kuinka paljon rakentajat joutuvat kyselemään neuvoja asentamiseen. Yläkerran ranskalaisen parvekkeen ovi ei ole piirustusten mukainen, ja talomyyjä on yrittänyt saada siihen oikeanlaisen tilalle, mutta tässä vaiheessa maiseman avautuminen yläkerran aulasta ei ole pääasia, vaan se ettei oviaukosta tuiskua sisään. Oikeanlainen ovi on luvattu ja oletamme sen lupauksen toteutuvan kuten kaiken muunkin tähän asti. Kattoratkaisut olivat monimutkaisia, mutta lopputulos näyttää harkitulta. Talomallimme on sovellus Vuokattitalojen Terijoki-malliston Kirvusta, tosin paljon muutettuna.

Yksi muutos on kodinhoitohuoneen yhteyteen rakennettu vaatehuone. Tavoitteena on pitää pyykkihuolto omalla alueella, ettei tarvitsisi kuljetella vaatteita ympäri taloa, vaan että kun tuo entiset pyykkiin, ottaa puhtaat samalla mukaansa. Pelottaa vain, mahtuuko vaatehuoneeseen ollenkaan enää vaatteita, sillä sinne on piilotettu huolestuttava määrä putkia.

Tyhjiä sivuja

Kuljetan mukanani viivattomia kierrelehtiöitä joihin kirjoitan kaiken mahdollisen tiedon, mitä saatan joskus tarvita. Työssä taas kirjoitan muistiinpanoja sidottuihin viivattomiin muistikirjoihin. Entiset ovat täynnä, joten hankin Bookbinders designin kangaskantisia kirjoja, kun niitä alennuksella sain. Kanteen olisi voinut tilata brodeeratun tekstin.

Viime viikonloppuna meillä kävi kaksi blogiristeilyllä olevaa nuorta naista. Vaikka vauhti ja viehätys olivat huipussaan, Södermalmin ostoskadut saivat odottaa perhetapaamisen ajan. Toinen neito, vanhempi bonus Bubble haastoi kirjoittamaan kirjoittamisesta. Kiittäen otan haasteen vastaan. Ei niin helppo tehtävä, mutta yritetään.

Ensimmäiset muistoni kirjoittamisesta ovat ajalta ennen koulua, tai ehkä ensimmäisen luokan joululomalta. Mummolassa ehkäisin tylsistymistä kirjoittelemalla miten siellä ei tapahdu mitään. Tätini huvitti sukua ja muita paikalle osuneita lukemalla ääneen tikkukirjaimin vääntämääni tekstiä. Minustakin se kuulosti könköltä, nolotti. Enoni yritti antaa rakentavaa palautetta seminaarin käyneenä opettajana, mutta kokonaisuudessaan tuskallinen kokemus.

Koulussa en muista kirjoitustehtäviä kuin vasta neljänneltä luokalta lähtien. Kirjoittaminen oli helppoa ja kiitostakin sain. Lukioaikana sain nauttia taitavasta kirjoittamisen ohjauksesta, joka vahvisti tyyliä ja karsi virheitä. Huumorintajuinen ja selkeä opetus sai kirjoittamisen tuntumaan hauskalta ja hallittavissa olevalta prosessilta. Joskus opettajamme Irma kävi kesken ainekirjoitustunnin varottamassa, että nyt alkaa liian kaukaa, von Adam her. Minkäs enää teit kun tarina kulki jo puolivälissä.

Opiskeluaikana palaute oli ristiriitaista, joku piti, toinen ei, mutta työelämässä kirjoittamisen helppous on keventänyt työtaakkaa. Asiansa saa sanotuksi vähemmällä, uskaltaa pelkistää, joskus osuu ja uppoaa. Usein oman näkemyksensä on tehokkaimmin voinut esittää kirjoittamalla. Moni esittelijä ja tuomari on saanut lukea kirjelmiäni, tekipä muuan yhteiskuntatieteilijä valituksistamme väitöskirjan. Tohtoriparka, osa tutkimusaineistosta oli väsätty kovalla kiireellä copypastaamalla, toki joukkoon mahtui muutama helmi.

Kun on kauan kirjoittanut työkseen, niin voisi luulla, että harrastaa haluaa jotain muuta. Mutta vasta tiiviin työelämän jätettyäni havaitsin, että olipa mukavaa, kun sai kirjoittaa niin paljon. Samalla alkoi miettiä mitä nyt kirjoittaisi. Onneksi juuri silloin blogit valtasivat maailman, ja mikäpä minulle sopisi paremmin kuin tämä jo vanhanaikainen, mutta halpa, helppo ja nopea julkaisuväline. Kirjoittamisen suurin ilo on edelleen oivallus, kun pukee sanoiksi keskeneräisen ajatuksen ja huomaa kirjoittavansa paremmin kuin ajattelee.

Bloggaajana olen onnettoman epäsosiaalinen. Kateeksi käy noita nuoria tyylibloggaajia, miten he osaavat ottaa harrastuksensa niin vakavasti, että saavat siitä myös kaiken ilon irti. Siis en nyt laita taaskaan haastetta eteenpäin, mutta haaste on vapaasti mukaan otettavissa kaikille jotka siihen haluavat tarttua.