Tyhjiä sivuja

Kuljetan mukanani viivattomia kierrelehtiöitä joihin kirjoitan kaiken mahdollisen tiedon, mitä saatan joskus tarvita. Työssä taas kirjoitan muistiinpanoja sidottuihin viivattomiin muistikirjoihin. Entiset ovat täynnä, joten hankin Bookbinders designin kangaskantisia kirjoja, kun niitä alennuksella sain. Kanteen olisi voinut tilata brodeeratun tekstin.

Viime viikonloppuna meillä kävi kaksi blogiristeilyllä olevaa nuorta naista. Vaikka vauhti ja viehätys olivat huipussaan, Södermalmin ostoskadut saivat odottaa perhetapaamisen ajan. Toinen neito, vanhempi bonus Bubble haastoi kirjoittamaan kirjoittamisesta. Kiittäen otan haasteen vastaan. Ei niin helppo tehtävä, mutta yritetään.

Ensimmäiset muistoni kirjoittamisesta ovat ajalta ennen koulua, tai ehkä ensimmäisen luokan joululomalta. Mummolassa ehkäisin tylsistymistä kirjoittelemalla miten siellä ei tapahdu mitään. Tätini huvitti sukua ja muita paikalle osuneita lukemalla ääneen tikkukirjaimin vääntämääni tekstiä. Minustakin se kuulosti könköltä, nolotti. Enoni yritti antaa rakentavaa palautetta seminaarin käyneenä opettajana, mutta kokonaisuudessaan tuskallinen kokemus.

Koulussa en muista kirjoitustehtäviä kuin vasta neljänneltä luokalta lähtien. Kirjoittaminen oli helppoa ja kiitostakin sain. Lukioaikana sain nauttia taitavasta kirjoittamisen ohjauksesta, joka vahvisti tyyliä ja karsi virheitä. Huumorintajuinen ja selkeä opetus sai kirjoittamisen tuntumaan hauskalta ja hallittavissa olevalta prosessilta. Joskus opettajamme Irma kävi kesken ainekirjoitustunnin varottamassa, että nyt alkaa liian kaukaa, von Adam her. Minkäs enää teit kun tarina kulki jo puolivälissä.

Opiskeluaikana palaute oli ristiriitaista, joku piti, toinen ei, mutta työelämässä kirjoittamisen helppous on keventänyt työtaakkaa. Asiansa saa sanotuksi vähemmällä, uskaltaa pelkistää, joskus osuu ja uppoaa. Usein oman näkemyksensä on tehokkaimmin voinut esittää kirjoittamalla. Moni esittelijä ja tuomari on saanut lukea kirjelmiäni, tekipä muuan yhteiskuntatieteilijä valituksistamme väitöskirjan. Tohtoriparka, osa tutkimusaineistosta oli väsätty kovalla kiireellä copypastaamalla, toki joukkoon mahtui muutama helmi.

Kun on kauan kirjoittanut työkseen, niin voisi luulla, että harrastaa haluaa jotain muuta. Mutta vasta tiiviin työelämän jätettyäni havaitsin, että olipa mukavaa, kun sai kirjoittaa niin paljon. Samalla alkoi miettiä mitä nyt kirjoittaisi. Onneksi juuri silloin blogit valtasivat maailman, ja mikäpä minulle sopisi paremmin kuin tämä jo vanhanaikainen, mutta halpa, helppo ja nopea julkaisuväline. Kirjoittamisen suurin ilo on edelleen oivallus, kun pukee sanoiksi keskeneräisen ajatuksen ja huomaa kirjoittavansa paremmin kuin ajattelee.

Bloggaajana olen onnettoman epäsosiaalinen. Kateeksi käy noita nuoria tyylibloggaajia, miten he osaavat ottaa harrastuksensa niin vakavasti, että saavat siitä myös kaiken ilon irti. Siis en nyt laita taaskaan haastetta eteenpäin, mutta haaste on vapaasti mukaan otettavissa kaikille jotka siihen haluavat tarttua.