Vaihtoehtoinen nykyisyys

Muistan sen FB-postauksen. Amerikan ystävä, vaihto-oppilas 1970-luvulta sen ensimmäiseksi julkaisi. #metoo. Ei milloin, missä ja kuka, mutta #metoo. Peukutin.

Sitten niitä alkoi tulla, mikään ei yllättänyt. Muistan Elina Knihtilän ilmeen, kun Pamela Tola vieressä lausui ensin etäännyttävästi, että hän ei ole varsinaisesti joutunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi, mutta rajoja on ylitetty. Et ole tosissas-ilmeen selitys tulikin sitten ryminällä Louhimies-kohuna muutama kuukausi myöhemmin.

Mutta mitä Ruotsin Akatemia tekisi nyt, jos naiset eivät olisi puhuneet, jos Dagens Nyheter ei olisi kirjoittanut? Kaikkea sitä samaa kuin viime vuonnakin. Sanakirjaan lisättäisiin uudissanoja, mutta ei #metoota. Kulttuuriklubilla pidettäisiin iloisia iltoja. Pariisin ja muutama muu huoneisto olisi kovassa käytössä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon tämän vuotiset ehdokkaat olisivat tiedossa ja akatemian jäsenet avustajineen vetäytyisivät kesäksi lueskelemaan laatukirjallisuutta.

Kunnianhimoiset nuoret naiset pitäisivät edelleen selvyytenä, että setämiesten suosioon pääsemiseksi on oltava yhteistyöhaluinen. Mitä yhteistyö pitää sisällään, siitä päättää setämies. Yhteistyöhaluttomat tai muuten vain pieniä vinkkejä ymmärtämättömät urakierrosta syöksykierteeseen joutuneet ihmettelisivät edelleen, mitä tein väärin. Naisten uhraamista sietäneet, sallineet, tukeneet tai muuten vain hiljaisina todistaneet vaikenisivat edelleen. Uhrit kuvittelisivat olevansa poikkeustapauksia.

Mitä nyt tapahtuu sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman #metoo kohua? Olen aistivinani kummaa kuohuntaa organisaatioissa, joissa kuormasta syöminen on ollut sallittua. Politiikan alfaurokset ovat hämmennyksissä. Akatemian tavoin vahvasti sisäsiittoiset organisaatiot repeilevät. Erityisen pahalta näyttää vapaan maailmassa johdossa. Myös Suomen poliittinen johto on saman taudin kourissa, mutta tilanne on edennyt niin pitkälle, että jäljelle ovat jääneet vain alfaurokset ja heidän uskolliset lakeijansa.

Politiikassa on pitkään näkynyt asetelma setämiehet ja nuoret naiset. Eduskunnan mimmiliiga on ikäkausisarja, josta joutuu säälittä ulos nelikymppisenä, ainakin jos yrittää käyttää valtaa.  Siksi meillä on paljon teräviä naisia töissä ajatuspajoissa ja viestintätoimistoissa. Siksi moni ahkera ja kuuliainen on edelleen eduskunnassa levittämässä mattoa miehille, vaikka itse voisi tehdä ja sanoa asiat paremmin kuin tuettavansa. Keitä tyttö kahvia.

Naiset, jotka ottavat valtaa ja paikkansa ilman setämiesten tukea, joutuvat helposti vihan kohteiksi ja saavat osakseen henkilökohtaisuuksiin meneviä hyökkäyksiä. Tiukan paikan tullen omat liukenevat selustasta, veljeys ja valtapiirit voittavat puolueuskollisuuden.  Valtapeliä tosissaan pelaava saa varautua vastustukseen kaikista suunnista, sekä omilta että vierailta. Myös toiset naiset hyökkäävät valtaa tavoittelevia naisia kohtaan, kyse ei ole sukupuolesta vaan vallasta.

Ruotsin akatemia on pienuudessaan ja näkyvyydessään hyvä oppikirjatapaus #metoo-prosessin kulusta. Organisaatio yrittää muuttaa tilannetta, mutta ei pysty nousemaan perusolettamustilasta hoitamaan perustehtäväänsä. Ne jotka eivät voi liittyä perusolettamustilaan, jättävät organisaation. Jäljelle jää harhainen ja taantunut ydinryhmä, jonka patologiat ohjaavat organisaatiota. Mukana saattaa olla vielä muutama hiljainen todistaja, heillä ei ole yleensä taipumusta nähdä omaa osuuttaan patologiassa, hehän eivät tee mitään. Heidän pitäisi rakentaa uudet toimintatavat. Tynkäorganisaation pitäisi alkaa kasvaa uusiin juuriin, ja karsia mädät oksat pois.

Onko Suomen politiikka siinä tilassa, että jäljellä on vain organisaation kieroutunein osa muutamalla tukihenkilöllä täydennettynä?  Ruotsin akatemian ajoi karille organisaation ulkopuolinen henkilö, joka oli onnistunut saamaan otteen koko organisaatiosta.  Suomessa puolueita johtavat salkkumiehet, joita ei ole vaaleilla valittu.  Tilataksissa ansiottomasti istuvat tuskin jättäytyvät vapaaehtoisesti kyydistä, tarvitaan järeitä otteita. Jos kasvoton tilataksiporukka pudotetaan kyydistä, pitää myös tutkia heidän tekonsa ja korjata yhteiskunnan rakenteisiin syntyneet vauriot. Uusia ihmisiä tarvitaan, mutta he eivät saisi enää kannatella kuolleita valtarakenteita, vaan purkaa vanhat vääristymät ja rakentaa uutta.

Muuan YK-järjestö haki äskettäin takaisin riveihinsä naisia, jotka ovat jättäytyneet pois palkkalistoilta viime vuosien aikana. Onnistuisiko politiikka saamaan ajatuspajaväen takaisin taisteluun, jos pyytäisi? Kenen pitäisi ensin lähteä politiikasta, että he suostuisivat tulemaan takaisin?

Ministerinpaikkoja jaetaan niille, jotka pitävät salkkumiehille tilataksin ovea auki. Media on tukenut näkymätöntä valtaa jättämällä kertomatta siitä.  Hiljaiset todistajat päivystävät vallan liepeillä, jos joku muru putoaisi itselle. Heitä en palkkaisi järjestelmää korjaamaan. Tosin politiikan tila voisi olla vielä huonompi, jos heitä ei olisi. Mutta niin kauan kuin hiljaiset todistajat eivät ryhdy itsenäisiksi toimijoiksi ja irtisanoudu vallan väärinkäytöstä, vallan kierouttamat tukeutuvat heihin ja käyttävät heidän valtaansa.

Vallattomien vallankumous

Lauman koossa pitäminen on johtajan tärkeimpiä taitoja. Kun lauma repeää, se väistämättä johtaa riipaiseviin hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen tunteisiin. Kun on joskus kuvitellut olevansa osa joukkoa, mutta ei pysty toimimaan ryhmän jäsenenä. Ristiriita oman persoonan ja ryhmän välillä on liian iso. Laumasta lähtijä vie mennessään palan historiaa, rikkoo yhteenkuuluvuuden ja häiritsee ryhmän tunnelmaa.

Politiikka on näkyviksi pyrkivien ihmisten laji. Jos näkyvyyttä ei saa omiensa joukosta, on vaihdettava ryhmää tai perustettava oma. Viime viikolla julkistettiin nuorten kanssa yhteistyössä tehty tutkimus, jonka mukaan viidesosa yläasteikäisistä nuorista kokee, ettei heitä nähdä. Näiden nuorten lisäksi myös muutama poliitikko on pettyneenä huomannut, ettei heitäkään nähdä. Onneksi media on vastannut näkymisen tarpeeseen.


Joillekin oma näkyminen ei ole tärkeätä, ei edes toivottavaa. Tärkeämpää on valta. Valtariippuvuus on terveen vaikuttamisen halun kieroutuneempi muoto. Johtajalle kohtuullinen halu ja kehittynyt kyky käyttää valtaa  sekä ymmärtää vallankäyttönsä motiivit ja seuraukset kuuluvat tehtävän kuvaan. Näkyvä vallankäyttön kuitenkin herättää vastarintaa, siksi vallankäytön piilottaminen mahdollistaa häiriöttömämmän toiminnan. Käyttää valta muttei näyttää sitä on suhmurointia.

Politiikkaan saatetaan lähteä myös narsistisesta miellyttämisen halusta. Omat parhaat piirteet asetetaan esille ja kysytään olenhan minä hyvä. On inhimillistä nähdä se kaikki hyvä, ja vastata lähimmäisen tarpeeseen miellyttää muita. Neutraali ja siloiteltu kiiltokuvamainen imago on helppo asettaa esille Internetin aikaan, jakaa hyvän tuulen kuvia ja kivoja ajatuksia. Sisäisenä ajurina miellyttämisen halu on kaikkein helpoin hyväksyä, mutta johtajan ominaisuutena se saattaa helposti organisaation kaaokseen. Aina löytyy joku, joka pitää miellyttää vielä enemmän.

Koska valta rappeuttaa ja humalluttaa, vallankäytölle asetetaan yleensä rajat ja rakenteet. Demokratiassa vallan pitäisi olla kansalta järjestäytyneesti edustajilleen johdettua. Valta pitäisi antaa niille, jotka sitä vastuullisimmin käyttävät. Johtajan on pystyttävä hillitsemään luonteensa patologiset piirteet ja tasapainoilemaan terveen vallankäytön rajoissa, vaikka mahdollisuudet olisi myös vallan väärinkäyttöön tai ajautumaan viettiensä vietäväksi.

Vallan väärinkäyttöön vievät siis johtajan vähemmän terveet persoonallisuuden piirteet, joita ympäristö vahvistaa tai ei pysty rajoittamaan.  Demokratia ei mitenkään varmista, etteivätkö myös vallan väärinkäyttäjät voisi toimia kansan edustajina. Vaikka johtajalta puuttuisivat empatia, kyky ymmärtää tekojensa seuraukset ja terveet rajat suhteessa toisiin ihmisiin ja johtamiinsa ryhmiin, hänet voidaan innolla valita kansan keulakuvaksi.

Hyväkin johtaja voi harhautua kuvittelemaan itsestään liikoja, unohtamaan äänestäjänsä ja juopumaan vallasta, jos hänen lähipiirinsä vahvistaa hänen luonteensa patologisia piirteitä.  Poliittisissa organisaatioissa johtajan pitää olla visionäärinen, mutta hänellä pitää olla myös tuntuma arkeen. Johtajan kannattaa varoa itseään ja myös niitä, joita hän on ottaa mukaansa tilataksiin. Eikä pidä kuvitella, että ne taksijonoon värjöttelemään jääneetkään olisivat puhtaita luonteen kierouksista.

Johtajan uudet vaatteet

Johtajuuden ongelmat ravisuttavat maailmaa. Eilen meitä kävi edustamassa Yhdysvaltain kongressissa Emmanuel Macron, joka hurmasi Donald Trumpin ja ilmeisesti koko maan ja puolet maailmasta.

Macron on visionäärinen johtaja, eilisen postauksen piirteistä häneen liittyvät arkailemattomuus ja narsismi, ehkä myös vuolaus ja epäsovinnaisuus. Hänellä on visio, hän hurmaa ja tartuttaa voitontunteen kuulijoihinsa. Hän muodostaa parisuhteita, hänen kädenpuristuksensa, poskisuudelmansa ja lämmin kiinnostuksensa keskustelukumppaniaan kohtaan auttavat meitä uskomaan rauhaan ja rakkauteen. Juuri kun olimme menettämässä viimeisenkin toivomme vapaan maailman johtajan suhteen, näemme Trumpin silittelevän hellästi Macronin hartioita. Vastaavaa hellyydenpuuskaa First Ladya kohtaan saamme odottaa.

Macronin herättämään optimistiseen toiveikkuuden tunteeseen on helppo heittäytyä ja jäädä odottamaan tuloksia. Apua. Pitäisikö jonkun siis tehdä jotain? Ikäviä päätöksiä meidän on turha odottaa Macronilta. Hän haluaa nähdä valon syttyvän siellä, minne hänen taikavoimansa ulottuu. Aivan kuin sen perheen kuopus, joka saa vielä viisikymppisenäkin äitinsä silmät loistamaan pelkällä puhelinsoitolla. Macron ei halua tuottaa pettymyksiä.

Ikävä uutinen tässä on, että mitä valoisampi visio, sitä suuremmat pettymykset meillä on odotettavissa. Visionäärinen johtaja tarvitsee vahvan toimeenpano-osaston, jota Macronilla ei ainakaan vielä kotimaassaan ole. Hänen poliittinen liikkeensä on nuori ja kokematon. Virkakoneisto on tottunut toisenlaiseen toimintaan, se edustaa vanhoja  rakenteita, joita ei noin vain korvata uusilla.

Miksi kuitenkin haluamme uskoa, että Macron voisi todella muuttaa Ranskaa ja maailmaa, vaikka järjellä ajatellen ymmärrämme, ettei hän voi olla mikään ihmeiden tekijä? Macronin olemus ja puhe resonoi meissä, pystymme tunnetasolla liittymään häneen. Politiikka on unelmien metsästämistä. Kuka parhaiten sanoittaa toiveemme ja vakuuttaa ne toteuttavansa omalla politiikalla, saa paikan kansanjohtajana.

Macronin sanoma ei ole ketään vastaan vaan kansan, ihmiskunnan ja planeetan puolesta. Hänen ihannevävyn olemuksensa on kuin elokuvista, hän edustaa sitä mitä haluaisimme olla ja johon voimme liittää lämpimiä tunteita. Mitä pitempään hän saa ylläpidettyä toivon tunnelmaa, sitä parempi hän silmissämme johtajana on. Kädenpuristuksen pituuksia ja poskisuudelmien herkkyyttä mitatessamme voimme nojata taaksepäin, syödä popcornia ja antaa tarinan liukua kohti onnellista loppua. Huomenna istutamme sen omenapuun.

Poliittisen koneiston johtaminen vaatii enemmän kuin lämpimiä kahdenvälisiä suhteita, mutta silti arkistot ovat täynnä kuvia suutelevista ja kättelevistä maailman johtajista. Parinmuodostusvaihe on parempi kuin taisteluvaihe. Edelleen se on taantumatila, jossa ryhmän jäsenet eivät kanna vastuuta ja toteuta perustehtävää omalta osaltaan, vaan odottavat, mitä pari saa synnytettyä. Ryhmä velloo lämpimien tunteiden aallokossa, tavoitteet karkaavat hyvänolon lämmössä lekotellessa. Omenapuun istuttaminen saa jäädä, onhan siellä valkoisen talon nurmikolla on se tammi.

Veljeys velvoittaa

Suomalainen korruptio muhii hyvä veli -verkoistoissa yksityisen ja julkisen rahankäytön rajapinnassa. Olisipa mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osuus kansantalouden rahavirroista liikkuu noilla kulmilla. Julkiset laitokset toimivat koko ajan vuorovaikutuksessa yksityisen liiketoiminnan kanssa, ihan virallisten julkisten hankintojen osuus BKT:sta EU:ssa taitaa olla jossain 20 % paikkeilla. Niiden lisäksi monet yksityiset yritykset ovat julkisten tahojen ohjauksessa tai  saavat suuren osan tuloistaan julkisen sektorin toimijoilta.

Julkisen vallan ympärille rakentuneet verkostot ohjailevat päätöksentekoa omien intressiensä mukaisesti. Julkista valtaa vastuulleen saanut ei saisi toimia kenenkään muun kuin edustamansa julkisyhteisön eduksi. Suomi pärjää hyvin korruptiovertailusta, koska täällä ei onnistu poliisin ja oikeuslaitoksen lahjominen päätösten muuttamisen toivossa, yliopistotutkintojakin on vaikea ostaa.

Mutta vallan voi myydä rahan lisäksi myös muuta hyväksi kokemaansa vastaan, sen voi luovuttaa vaikka vastineeksi ystävyydestä, ihailusta, hyväksytyksi tulemisesta isojen poikien seurapiireissä. Golf-retkiä, päivällisiä ja yhteisiä rituaaleja, sitoutumista jaloihin pyrkimyksiin, joiden edistäminen on järkevää ja kunniallista, kukapa ei haluaisi pelata samaa viatonta peliä, etenkin jos omiinkin pyrkimyksiin saa tarpeen tullen verkostolta tukea.

Rikkaassa maassa, jossa on paljon julkista rahaa, vallan vierittäminen verkostolle palveluksia vastaan on oikeastaan aika tavallista. Viraston päällikkö hihtää, golfaa ja syö kaverin piikkiin, ja saa tukea palkkavaatimuksilleen kaverilta, joka taas tuntee poliittisen elämän johtoa. Tieto hankkeista kulkee omien poliittisten verkostojen kautta, kannatetaan kaverin syöttämiä ehdotuksia, ollaan kaveruuden arvoisia.

Piireissä liikkuu myös yritysmaailman auervaaroja, jotka vievät jalat alta. Samalla kun ihmetellään, miten naiset voivat olla niin hölmöjä, että uskovat nyyhkytarinoita ja lähettävät omia rahojaan afganistanissa palveleville leskisotilaille, hyvät veljet uskovat hienoja yritysideoita ja ohjaavat kaikki irroitettavissa olevat yhteiskunnan varat kavereiden start upeille ja kehityshankkeille.  Kun kerrankin joku ymmärtää erityislaatuni, miksi en antaisi kaikkeni tällaiselle ihmiselle? Pääsen mukaan hänen voimapiiriinsä, olen mukana menestyksessä. Hälytyskellot vaimennetaan suurten tunteiden alle.

Korruptiota on vaikea vastustaa, koska se tuntuu hyvältä. Siitä kieltäytyminen tuntuu pahalta.  Torjua nyt toisen ideat, estää jonkun hienon toteutuminen, päätyä verkoston hylkimäksi, olla kuulumatta joukkoon. Enää en saisi arvokkaita vihjeitä, minulle ei kerrottaisi muiden heikkouksista ja aroista kohdista. Sen sijaan minun heikkouksistani tulisi saunailtojen naurunaihe. Ympäristö muuttuisi ennustamattomaksi, koska en ole mukana vetelemästä sitä ohjaavia naruja.

Jotta korruptio eläisi ja voisi hyvin, se tarvitsee suotuisan ekosysteemin ympärilleen. Kontrolli ja sanktiot, joiden luullaan toimivan, mutta jotka kaikki tietävät olemattomaksi. Hyödyllisiä idiootteja ja heikkoja lenkkejä, tekokunniallisia ihmisiä, jotka pelkäävät konflikteja ja imeytyvät liimaksi verkostoihin. Päihteet, pikkuvilppi ja likaiset salaisuudet ovat parhaita heikkouksia,  mitä vallan väärinkäyttäjä voi vastapuoleltaan toivoa.

Pilliinpuhaltajan osa

Viime kesänä Almedalenissa sain kuulla Anders Kompassin itse kertovan, mitä tapahtui hänen ilmoitettuaan maailmanjärjestön  johdolle YK:n rauhanturvajoukkojen väärinkäytöksistä Keski-Afrikan tasavallassa. Hänet siirrettiin syrjään ja häntä syytettiin väärinkäytösten, seksuaalisen väkivallan uhrien saattamisesta vaaraan. Lopulta hän sai oikeutta, mutta edelleen hänen syyllisyydestään esitetään virheellisiä kantoja eikä Ranska onnistunut saattamaan oikeita syyllisiä vastuuseen todisteiden puutteessa.

Muutama viikko sitten OECD:n korruption vastaisessa konferenssissa keski-ikäinen johtaja esitti kahteen kertaan kysymyksen, voiko hän saada oikeutta jouduttuaan irtisanotuksi sen vuoksi, että ilmoitti yrityksen toimintaohjeiden mukaisesti yrityksessä tapahtuvista väärinkäytöksistä. Kyseessä oli ruotsalais-suomalainen valtionyhtiö.

Näitä molempia henkilöitä yhdisti vahva henkilökohtainen integriteetti. Kaiken tapahtuneen jälkeen he tietävät toimineensa oikein. Molemmat sanoivat vain tehneensä työtään ja toimineensa asemansa velvoittamana. Jos he eivät uskalla toimia väärinkäytöksiä nähdessään, kuka sitten uskaltaa?

Nämä kaksi johtavassa asemassa ollutta miestä, joiden uran pitäisi kulkea nousujohteisesti löysivätkin itsensä sivuraiteelta. Heitä pidettiin vaarallisina, heitä mitätöitiin, heitä ei otettu vakavina toimijoina vertaistensa parissa. Kuitenkin heidän ilmoittamansa väärinkäytökset olivat vakavia väärinkäytöksiä, joita kenenkään ei luulisi puolustavan.

Heistä tuli varoittavia esimerkkejä. Jos toimit niin kuin nämä ilmiantajat, sinulle käy samoin. Menetät asemasi, työsi, yhteisösi, arvostuksen ja luottamuksen. Ei siis mitään heikkojen hommaa olla rehellinen. Ruotsin ulkoministeri palkkasi Kompassin, tämä toinenkin pilliinpuhaltaja on jälleen hyvässä työssä. Mutta riskipitoista se rehellisyys oli.

Näiden esimerkkien jälkeen jää epäilys, että paljon väärinkäytöksiä, suoranaisia rikoksia katsotaan vierestä, suojellaan tekijöitä ja pelätään kostoa. Miten aloitteellisuus, rohkeus ja rehellisyys saisi ansaitsemansa kunnian? Nyt vain ne uskaltavat, joilla on varaa menettää ura mutta ei itsekunnioitusta.

Sijaistoimintoja ja keskeneräisyyttä

Keskeneräisten töiden ikeen alla katse ulottuu usein vain siihen tekeillä olevaan sarkaan. Samalla mieltä painavat ne kaikki muut tehtävät, jotka odottavat vuoroaan. Rasittavasti mieleen nousee kysymys olenko muistanut kaiken mitä pitää tehdä. Silloin muistaa ainakin sen kaikkein ikävimmän työn, jota ei edes usko koskaan tekevänsä, ei ainakaan muuten kuin pakolla. Ei ehkä ole lukemani oppikirjan mukaista, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tiettyjä asioita ei kannatakaan tehdä kuin viime tipassa. Veroilmoitus on sellainen.

Keväällä konttorini seinälle ruuvattiin fläppitaulu. Se odotti jonkin aikaa tyhjänä, kunnes muistin käydä ostamassa sopivat tussit. Taululle nostin mieleni päältä merkittävimmät huomiotani vaativat projektit. Huomenna saan pyyhkiä taulun melkein tyhjäksi ja aloittaa uuden to do -listan.

Lista ei tee töitäni, mutta se vapauttaa ajatuksia ja energiaa, kun ei tarvitse kannatella mielessään koko keskeneräisten töiden kuormaa. Mitä isompia projekteja tekee, sitä paremmin on siedettävä keskeneräisyyttä. Tehtävät on osattava järjestää systeemiin, joka auttaa pysymään hereillä oikeaan aikaan, siis silloin kun jotain tapahtuu tai pitäisi tapahtua.

Siivous on mielenkiintoinen toiminto, joka usein ainakin naisten keskuudessa kilpailee sen oikean tekemisen kanssa. Joku ei pysty keskittymään, jos kämppä on sekaisin ja pölykoirat vilistävät sängyn alla. Toisia taas siivous houkuttaa, koska se oikea tekeminen aiheuttaa liikaa ahdistusta. Siivoushan on aina sallittua ja suotavaa naisihmiselle, silloinkin kun se oikeasti on sijaistoiminto jollekin tähdellisemmälle.

Jos haluaa sen ison urakkansa joskus valmiiksi, on vain priorisoitava tekemisensä. Vaikka saisi kuinka paljon aikaiseksi muilla alueilla, koti pysyisi siistinä ja sukkia valmistuisi, blogikirjoituksiakin syntyisi, niin ei auta, on tehtävä sitä mitä pitää tehdä.

Joskus on myös hyvä katsoa ympärilleen ja huomata, että asioilla on kuitenkin tapana valmistua. Jos aikoinaan olisimme tienneet mitä talon rakennuttaminen pitää sisällään, olisimme varmaan ymmärtäneet luopua ajatuksesta. Vieläkin pihamaamme tuntuu ikuiselta työmaa-alueelta, odotamme sähkömiehen paluuta. Ensi keväänä tulee kymmenen vuotta siitä, kun tulimme ensimmäistä kertaa tälle paikalle. Tuskin huomasimme horsmapeltoa, joka on nyt pihamaamme.

Rakennusalalle siirtyminen on kovasti rentouttanut mieltäni. Alan logiikan mukaan asiat eivät tule valmiiksi määräpäivänä, vaan silloin kun tulevat. Onneksi sentään messurakentajamme projektinhallintataidot olivat täydellisen kunnossa.

Minitavoite

Löysin edellisten postausten käsittelemästä kirjasta Dancing with Deadlines jo heti alkumetreillä yhden varsin käyttökelpoisen välineen määräaikojen saavuttamiseen. Asettamalla minitavoitteen ja unohtamalla hetkeksi sen suuren tavoitteen voi saada projektin helpommin liikkeelle.

Tyhjän paperin kammon nykyaikainen nimi lienee tiedoston avaamisen kammo. Kun pääsee tekstiin käsiksi, projekti lähtee kulkemaan pysähtyäkseen sitten kyllästymispisteeseen, josta taas on houkuteltava itsensä eteenpäin. Kun tekstiä ei tule, voi kehitellä aikaisempaa tekstiä tai vaikka vain merkitä hakusanoja, kunhan prosessi vain on vauhdissa.

Lenkkeilyä harrastavalle sopiva minitavoite voi olla kävely postilaatikolle. Komeron siivousta suunnittelevalle yhden hyllyn tyhjentäminen voi olla riittävä askel saada itsensä järjestelymoodiin. Matkalaskun tekeminen on jo vaiheessa, kun kuitit ja liput ovat kasassa.

Projektien hallinnassa ajan jakaminen on taidetta. Liian pitkät prosessit johtavat helposti ajantuhlaukseen, lyhyempi projektin läpimenoaika tekee meistä tehokkaita. Joskus kiireellä ja viime tipassa toteutettu projekti saavuttaa melkein saman tason kuin hallitusti ja ajan kanssa toteutettu tehtävä, aikaa vain kulunut puolta vähemmän.

Yllä oleva kuva muistuttaa yhdestä minitavoitteesta. Pyöräretken ehdottomasti vaativin vaihe on pyörävaraston oven avaaminen. Kun se on suoritettu, ihan heti ei kannata takaisin kääntyä matkaan päästyään.

Pitäisi tehdä

Kolme sisarta on tuon ylläolevan talokolmikon kutsumanimi, kolme samanlaista taloa eri värisinä. Pietarin matkoja olen tänäänkin selaillut, vaikka aikaa tuolle Nevan kaunottarelle ei valitettavasti löydy kalenterista.

Eilen kirjakaupasta löysin kirjan nimeltä Tanssii määräaikojen kanssa, lykkäämisen psykologia, takakannessa asia on ilmaistu sanoin "Pitäisi tehdä". Olen monien pitäisi tehdä -asioiden loukussa, pitäisi kirjoittaa kirjasta uusi tarkistettu painos, pitäisi hakea äitivainajan viimeiset tavarat asunnosta, pitäisi tehdä kovasti töitä ja pitäisi huolehtia läheisistä, kodista ja ehkä vielä omasta terveydestään. Mutta saan ajan hyvin kulumaan tekemättä mitään noista edellisistä.

Kirjan mukaan en ole ainoa. Nykyinen elämäntyyli houkuttaa hankkimaan itselleen nopeita palkintoja. Internetissä on helposti saatavilla pieniä elämyksiä, kuten matkojen suunnittelua, joiden pariin impulsiivisesti ohjaudumme, jotkut helpommin kuin toiset.

Pitäisi opetella katsomaan tavoitteitaan positiivisesta näkökulmasta, alentaa kynnystä aloittamiseen, paloitella urakoita sopiviin palasiin, nähdä miten tavoitteen saavuttaminen muuttaa elämää. Mutta jos tavoitteen saavuttaminen ei tuo muuta muutosta kuin sen, että homma on tehty?  Onko riittävä palkinto huomata, että tuokin velvollisuus on täytetty?

Tavoitteiden jakaminen pieniksi herkullisiksi suupaloiksi, joiden pureskelu käy vaivattomasti, on siis yksi resepti saada asioita aikaiseksi. Niitä voi myös ilmaista asiaan käytetyn panostuksen eikä saavutuksen kautta. Tätä kikkaa olenkin harrastanut elämäni aikana, olen käynyt kuntosalilla kymmenen kertaa kuukaudessa, kirjoittanut kaksi tuntia päivässä, ja siivonnut viisitoista minuuttia kerrallaan.

Vielä pitäisi siis luvata itselleen sopiva palkinto, jolla motivoisi itseään tekemään työt, jotka ovat osalleni langenneet. Olisikohan se paluu Pietariin opiskelemaan venäjää ja lukemaan perintönä tulleet venäläiset klassikot?  Liian kaukana oleva palkinto ei motivoi riittävästi. Jos siis palkitsisi itseään jo välitavoitteen saavuttamisesta?

Olen kirjan alkupuolella, ja nyt huomaan, että yhden työn tekeminen ei useinkaan tuota palkintoa, vaan mahdollistaa vain siirtymisen seuraavaan vielä tylsempään hommaan. Toivottavasti kirjan loppuun lukeminen palkitsee minut tiedolla, miten seuraavan työn aiheuttamaa kannustetta vitkutella edellisen urakan loppuun saattamista voi lieventää.

Strategista vetkuttelua

Olisi hienoa olla aina vedossa. Tuottaa tekstiä määrämitallinen päivässä, viedä asioita eteenpäin ja päivän päätteeksi ihailla saavutuksia. Mutta joskus energiaa ja ajatuksia ei vain tule. Nyt olen ottanut tehtäväkseni tuottaa muutaman sivun tekstiä strategisesta johtamisesta. Mitä enemmän aihetta kaivelen, sitä epämääräisemmältä hutulta se vaikuttaa. Tympii.

Luovan työn prosesseja pitäisi kestää. Jos pystyy ohittamaan ahdistuksensa ja kirjoittaa vain tekstiä mitä tulee, sitä varmemmin työ valmistuu. Eri asia on jaksaako sitä itsekään lukea toista kertaa. Mutta jos antaa itselleen mahdollisuuden kuljeksia hetken ahdistuksen vietävänä, niin saattaa vapauttaa itsestään luovia voimia ja lopulta ajautua vilkkaampaan ajatusten virtaan. Tai sitten harhaantuu kokonaan aiheesta. Ylen sivuilla oli moisesta vetkuttelusta  juttua, ja siitä innostuneena innovoinkin akateemisen työskentelyni sivutuotteena aivan uuden johtamisen kehitysmallin. Sen nimi on Strategisen itsensä johtamisen malli SITJO©.  Mallin avulla pystyy ohjaamaan itseään tekemään toivottuja asioita.

Strategia perustuu kilpailevien mielenkiinnon kohteiden väliseen jännitteeseen. Pysyäkseen tuottavana tippaleipäaivoisen ei kannata keskittyä vain yhteen asiaan, koska jos ajatus eksyy johonkin tippaleivän muruun, josta ei ole väylää eteenpäin, edessä on täydellinen lamaannus, ajatuksien umpisolmu, ja  luovuuden virran tyrehtyminen.

Sen sijaan poikkeaminen jonkun  muun vireillä olevan mielenkiinnon kohteen pariin purkaa ajatukset tukkivaa painetta ja reitittää uusia väyliä asioiden välille. Kun mielenkiinto on jumittunut ajatusmutkaan, voi siitä hypätä kevyesti vierellä kulkevalle reitille, jolloin paine laskee ja saostunut mönjä pulppuaa seuraavaan mielenkiinnon kohteeseen. Pääväylän väljentymisen ollessa käynnissä työskentely sivuraiteella pitää prosessin vauhdissa ja  parhaassa tapauksessa synnyttää jopa uusia reittejä lähestyä jumituskohtaa.

Strateginen valinta on, mitä kilpailevia asioita pitää vireillä samanaikaisesti. Jos kilpaileva toiminto on liian mielenkiintoinen ja koukuttava, on olemassa vaara, ettei paluuta alkuperäiseen perustehtävään tapahdu. Vireillä olevien muiden töiden pitää siis olla riittävän houkuttavia, että niihin siirtyy helposti eikä jää tuhertamaan umpisolmua kireämmälle, mutta sopivasti yksitoikkoisia ja tylsiä, että niihin myös kyllästyy tai mikä parempaa,  saa  ne valmiiksi, ja palaa takaisin alkuperäiseen tehtävään.


Esimerkkejä tämän viikon kilpailevista mielenkiinnon kohteista ovat siivous, verhon ja pöytäliinan ompelu, bloggaus, jooga ja ikkunanpesu. Kaikkia muita paitsi viimeksi mainittua on jo harjoitettu riittävästi. Kärpäsenkakkaiset ikkunat eivät edelleenkään pakota ryhtymään tehtävään, joten myös varsinainen tehtävä edistyy.  Ajatusjumin täytyy olla todella paha, ennen kuin otan ikkunanavaajan, lastan ja pesuveden esille. Tämäkin tuli  valmiiksi. Palaan perustehtävään viimeistään pääsiäisen jälkeisenä tiistaina.

ps. Tämän kirjoittaminen heittikin minut toivottua pitemmäksi ajaksi sijaispuuhastelun pariin. Yritin löytää koneeltani copyright-merkin, ja onnistuin  ©:n sijaan löytämään näppäinyhdistelmän, joka kytkee langattoman verkon pois päältä. Siinä sitä aikaa kuluikin, kun yritin toistaa kaikki kokeilemani näppäinyhdistelmävariaatiot.  Lopulta ymmärsin kopioida merkin netistä.

Vanhojen tanssien jatkoilla

Internetin aikakauden luulisi hälventävän sukupuolen merkitystä. Mutta netin roolijako on yleiskuvaltaan yhtä konservatiivinen ja sukupuolten stereotypioita vahvistava kuin vanhojen tanssit lukiossa. Olkoonkin, että Internetistä löytyy taskuja, joissa naiset ja miehet voivat valita roolinsa ja toiminta-alueensa, mutta ei ole aivan yksinkertaista toimia oletusten vastaisesti. Siksi kuulosti niin mukavalta, että Facebook on lisännyt eri sukupuolivaihtoehtoja, joiden mukaan he lähettävät myös mainoksia. Voit myös valita, kutsutaanko sinua she vai he. Mitähän valintoja ne keksivät meille suomalaisille?

Nyt olisi kiva tietää etukäteen, mitä mainoksia tulee millekin sukupuolelle. Olen niin kyllästynyt kaikenlaiseen Internet-mainontaan. Minulle mainostetaan lähihoitajaopintoja, ja kun lähetän tiedustelun, miten voisin etäopiskella tietoverkkotekniikkaa, nettisivujen tekoa ja ohjelmointia, minulle ei vastata. Ihan vain tiedoksi, että meillä ostetaan netistä mustekasetteja, kirjoja, toimisto-ohjelmia ja valokuvatuotteita. Ei osteta rasvaimuja, kasvojenkohotusta, laihdutustuotteita eikä humpuukipillereitä. Ei myöskään käsilaukkuja, leninkejä ja muotoilevia alusasuja. Sen sijaan kätevät kamerareput ja tietokonelaukut, retkeilyhousut ja urheilualusasut tulevat aina tarpeeseen. Myös autoiluun liittyviä palveluja, kuten tuulilasin ja renkaiden vaihtoa tarvitsee liiankin usein.

Haluan kaikkeen muuhunkin elämään Facebookin tavoin 50 eri sukupuolivaihtoehtoa. Kun se, että onko joku nainen vai mies, kertoo ihmisestä niin olemattoman vähän, jos ei puhuta lisääntymisestä. Enemmänkin se kertoo siitä, mitä kaikkea hänen oletetaan olevan sukupuolensa johdosta. Ruotsissa on käyty keskustelua, pitäisikö tehdä neutraali hän-sana, niin kuin suomen kielessä, ettemme pronominivalinnoilla rajoita käsitystämme siitä, mitä sukupuolta oletamme jonkun olevan. Suomalaiset voisivat kertoa, että ei auta.

Eilen oli kiivas keskustelu pörssiyhtiöiden hallitusten kokoonpanoista televisiossa. Nuori nainen ja keski-ikäinen mies napit vastakkain. Nainen vastaan ja mies puolesta. Eivät hekään oikein oletuksia vastanneet. Nuori nainen uskoi saavansa paikan pätevyydellään, pelkäsi tulevansa kutistetuksi pelkäksi sukupuolensa edustajaksi. Mies oli jo nähnyt, että sekä valtaosa naisista että myös tietyntyyppiset miehet ohitetaan valinnoissa pelkästä tottumuksesta. Kiintiövalinnatkaan eivät tuo moninaisuutta, ja nekin kuvastavat oletettuja ominaisuuksia, ellei katsota tarkemmin oletusten takana oleva ihmisiä. Eihän naisten osallistuminen yritysten hallituksiin ja johtoryhmiin ole itsessään tavoite, vaan heidän osaamisensa hyödyntäminen päätöksenteossa.

Viime viikolla luin mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan naisten mukaan ottaminen yhtiöiden hallituksiin lisäsi miesten pätevyyttä hallituksissa. Kun hallitukseen valittiin päteviä naisia, myös miesten pätevyyteen kiinnitettiin enemmän huomiota. Siis miesten kannattaa valita hallituksiin naisia sen vuoksi, että saa fiksumpaa kokousseuraa. Ellei joudu itse ulos.

Tekstiniksejä

Joskus eksyy. Ja yrität näytellä, ettet ole eksyksissä. Jouduin viime viikolla erään yliopistokirjaston hyllyjen väliin. Koska halusin rauhassa harkita, mihin suuntaan lähden etsimään ulko-ovea, nappasin hyllystä ensimmäisen vähänkin mielenkiintoisen niteen, ja siirryin lukemaan. Tein myös muistiinpanoja lukemastani, kuten asiaan kuuluu, mutta en tietenkään muista, mikä lähteeni nimi oli. Siitä huolimatta jaan eteenpäin kirjan viisaudet kirjoittajakohtalotovereille.

Kirjoittajan huoneentaulu

Älä odota olevasi kirjoitustuulella, joka kerta kun kirjoitat.  Jonain päivänä kirjoitat paremmin kuin toisena. Tee tilaa kirjoittamiselle jokaiseen päivääsi.

Aloittaessasi päivän työtä älä turhaan jää miettimään, mihin ajatukseen jäitkään edellisellä kerralla, vaan  ryhdy käymään läpi ja muokkaamaan edellistä tekstiä. Pääset sillä  kiinni ajatukseen.

Älä jätä kesken vaikeasti muotoiltavaa ajatusta, vaan yritä jotenkin muotoilla mihin suuntaan olet ajatusta kehittämässä, ennen kuin lopetat kirjoittamisen siltä päivältä.

Älä harhauta itseäsi ajattelemaan, että sinulla täytyy olla täydellinen lukeneisuus asiasta ennen kuin alat kirjoittaa. Se on vain fiksulta kuulustava tekosyy siirtää työnteon aloittamista ja perustuu ajatukseen, että sinun täytyy olla alan auktoriteetti kirjoittaaksesi aiheesta. Useimmiten ihmiset kehittävät jonkinasteisen asiantuntemuksen aiheesta kirjoitettuaan siitä. Kirjoita heti, ja lopeta asiantuntemuksesi vähättely. Lisätiedon etsiminen tukkii luovuuden.

Ota ideasi kiinni lennosta ja taltuta ne tekstiksi. Record before searching. Kun olet saanut ajatuksesi kasaan tekstiksi, tee tarvittava tiedonhaku.

Anna sanojen virrata vapaasti, älä odota heti syntyvän valmista tekstiä. Mitä parhaimpien kirjoittajien teksteistä suurin osa on deletoitu.

Ole reilu itsellesi, älä soimaa, jos joskus ei synny tulosta. Katso mieluummin sitä, mitä olet saanut aikaan.

Valitse paikka,  missä kaikkein todennäköisimmin et tee muuta kuin kirjoitat.

Joskus luulee eksyneensä, vaikka onkin oikeassa paikassa. Noudatin nyt neuvoa kirjoittaa ensin, ja sitten hakea lisätietoa. En edelleenkään ole löytänyt kirjan nimeä, vaikka kuinka tutkin kyseisen yliopistokirjaston aineistoluetteloa. Mutta en soimaa itseäni siitä.

 

Ura vie umpikujalle

Kumma veto käy ystäväpiirissä, tai on käynyt jo pitkään. Monet keski-ikäiset naiset ovat jättäneet työelämän. Kun ikää on tarpeeksi, paluutietä ei ole. Kyse on monien asioiden summasta, ura ei enää etene, työssä on kurjaa, palkka ei parane eikä työ tuo takaisin sitä mitä se vie. Ketään ei tunnu harmittavan koulutettujen naisten katoaminen työvoimasta, saadaanpahan väkeä vapaaehtoiseen hoitoreserviin. Eikä monen ole tarvinnut siihen reserviin jäädä, vaan kutsu palvelukseen on tullut tullut lähes jokaiselle.

Mietimme joutoajallamme, olisiko meille sittenkin joku tehtävä, jota emme vain ole huomanneet. Jos katsomme ympärillemme, meille tarjotaan kaikkea yksityisen piiriin kuuluvaa. Sisusta, laita ruokaa, huolehdi itsestäsi, kudo, kuopsuta pihamaata, jumppaa ja juokse. Ihan kivoja juttuja, mutta ehtisihän noita tehdä vapaa-ajalla, jos olisi joku oikeakin työ. Hoitoala vielä vetäisi, mutta ei ekonomeille ja juristeille lähihoitajakoulutus  tule ensimmäisenä mieleen. Kun sitä omaakin työtä osaisi tehdä.

Asiantuntijoiden urakehitys on hankalaa, kaikille ei riitä johtajanpaikkoja. Rekrytointikonsultit eivät etsi kokemusta ja asiantuntemusta vaan hyviä tyyppejä. On myös vaikea esiintyä hirveän nälkäisenä uraohjuksena, kun on tehnyt valintoja myös perheen parasta ajatellen. Pienellä laskutoimituksella selviää kumman puolison uran ehdoilla on kannattanut edetä, naisen euro on edelleen se mikä on.

Moni nainen on  kehittänyt itselleen uutta tekemistä, jopa vaativaa ja henkisesti palkitsevaa. Mutta moni ottaisi mielellään vastaan myös työn vaativuutta vastaavan aseman ja  palkan. Vaan työelämä tuntuu liukuvan aina vain kauemmas. Ei tarvitse kuin avata joku yhteiskuntaa ja talouselämää käsittelevä lehti, kun huomaa, että nainen ei kuulu joukkoon. Pari viikkoa sitten tein laskutoimituksen yhdestä lehdestä, isoja miesten naamoja joka toisella sivulla. Oli lehdessä kolme naistakin: turkismalli, matkailujutun kuvituksena toimiva lomailija ja vapaaehtoistyöhön Afrikkaan lähtevä nuori insinööri.

Opetustyöni saa miettimään, petämmekö nuo nuoret naiset, jotka kouluttautuvat liike-elämän vastuullisia tehtäviä varten. Joskus näyttää siltä kuin he olisivat jo valmiiksi alistuneita toimimaan  miesten näkymättöminä assistentteina ja peittelemään osaamistaan. Naistenkin pitäisi saada saavuttaa pätemättömyytensä taso, mutta tuntuu kuin uraportaat alkaisivat viettää alaspäin jo paljon ennen sitä. Onko välissä joku lasikatto, kertokoon ken on sitä koskettanut.

Teknologiauskovan epäuskoa

Taas huudetaan välittämisen ja yhteisöllisyyden perään. Ymmärrykseni mukaan yhteisöllisyys lisääntyisi, jos yhteisen hyvän edistämistä vahvistettaisiin tiedottamisella ja positiivisella huomiolla. Latistavat "ei ole varaa", "ei kannata", "ei onnistu" tai "huolehtisi omista asioistaan" -kommentit pitäisi unohtaa. Hyvien toimintatapojen kuoliaaksi vaikeneminen, esteiden virittäminen välittämisen tielle, aloitteiden torpedoiminen, kun ei ennenkään ole niin tehty jätettäisiin työkalupakista pois. Inhimillisyyden puolesta puhuvien ja toimivien pitäisi näkyä.

Vuoden lopulla vanhus menehtyi ulos pakkaseen. Ovihälytin ilmoitti huoneistosta poistumisesta, mutta kukaan ei reagoinut hälytykseen. Oman perheemme vanhus viettää yksin aikaansa uusissa tiloissa viimeisimmän tekniikan keskellä. On sprinklerit, happiventtiilit, sähkösänky, avaruusaikaa ilmentävä radio ja moninkertaiset turvalukot, joita avaamatta vanhuksen tilaa voi tarkkailla oviluukusta. Geroteknologia on tuottanut tuottanut turvarannekkeita, hälyttäviä mattoja, ovia ja ikkunoita. Samaa teknologiaa käytetään pidätettyjen valvonnassa putkassa, kätevää.

Terveydenhuollossa moni ihmistyöhön kutsumuksen saanut turhautuu, kun aikaa ei jää enää potilaalle vaan se tärväytyy potilasta koskevien tietokonelehtien täyttelyssä ja tiedon hakemisessa samoilta lehdiltä. Työtä helpottava tekniikka on päässyt rengistä isännäksi, sanelee työprosessien kulkua ja määrittelee kuka pärjää parhaiten työssään. Vuosikymmenien aikana hankittu ammattipätevyys, kyky ymmärtää ja välittää, jää varjoon, kun sitä on niin vaikea tehdä näkyväksi tietotekniikan keinoin. Ihmisestä tehdään satamäärin rekisterimerkintöjä, mutta kenelläkään ei ole aikaa keskustella hänen kanssaan mitä niiden takana on.

En vastusta teknologian edistymistä, mutta kauhistelen sen ylivaltaa. Kauhistelen myös sen hallitsemisen tuomaa yliarvostusta. Kun teknologian hallitseminen on määräävä tekijä työhönotossa, tehtävien jaossa, johtamisessa, suunnittelussa, visioissa ja strategioissa, niin minkälaisen maailman saamme aikaiseksi? Luulisi, että tehokkaan. Pelkään, että monille ympäristömme näyttäytyy yhtä pirstaleisena kuin tietokoneeni ohjauspaneeli. Runsaasti ikoneja, joita tilanteen tullen hädissään klikkailee, mutta varsinaiseen ongelmaan ei löydy ratkaisua.

Lamauttavaa vai elvyttävää talouspolitiikkaa

Yhteisvastuuvero hyvätuloisille oli tämän päivän talouspoliittinen avaus Mauri Pekkariselta. Hesarin onnettomalla keskustelupalstalla vastaehdotukseksi nousi kansanedustajien palkkojen ja etuuksien leikkaaminen. Samassa "yhtätyhjänkanssa" -sarjassa painitaan, joskin Pekkarisen ehdotus lienee himpun verran parempi.

Rakennusprojektin ansiosta huomaamme olevamme talouden elvyttäjiä näinä semiankeina aikoina. Työpalkkoja ja arvonlisäveroja rakennustarvikkeista ja urakkapalkkioista on maksettu järkyttäviä määriä. Kesäkuusta asti työmaalla on ollut vähintään kaksi työntekijää, sitä ennen talomme piti muutaman viikon ajan talotehdasta osaltaan käynnissä. Osansa ovat saaneet sahat, tiilitehtaat ja monet muut tavarantoimittajat. Hieman kylmää, kun vanha talo on edelleen myymättä, mutta luotamme riskinkantokykyymme ja toistaiseksi vielä pankkikin on mukana.

On vaikea kuvitella, miten joku yhteisvastuuvero muuttuisi tuottavaksi työksi ja kanavoituisi itseään ja perhettään elättävien miesten tuloksi. Itä-Suomen haja-asutusalueella ei tarvita sosiaalipoliittisia analyysikykyjä sen havaitsemiseen, mikä merkitys työllä ihmisen hyvinvoinnille on. Vanhakantaisesta roolijaosta on jäljellä niin paljon, että miehen perheettömyys ja työttömyys näyttäytyy lähes kohtalokkaana yhdistelmänä. Vastaavasti pieninäkin puroina kertyvä työtulo, oli se sitten aputöissä tai ammattimiehenä, pitää ihmisen osallisena yhteiskunnasta.

Suomalaisilla on tileillään rahaa odottamassa parempia aikoja. Nuoret kärsivät asuntopulasta, rakennuskanta tarvitsee jatkuvaa kunnostamista. Kalleinta rakentamisessa on työ. Kotitalouksille työllistäminen on edelleen äärettömän kallista. Joillekin on mahdollista saada kotitalousvähennyksestä helpotusta työpalkkoihin. Kummallisesti sitäkin pidetään tulonsiirtona rikkaille, vaikka tulo menee kyllä työntekijälle, oli hän sitten rikas tai ei.

Syrjäytyminen on jo jättänyt pysyvät jäljet suomalaiseen yhteiskuntaan. Saksassa esitettiin valoisa näkökulma harmaan talouden elvyttävästä vaikutuksesta. Ruotsissa taas aika äskettäin puolustettiin yhteiskunnan segregaatiota, kuinka toimivaa on, että maahanmuuttajilla on omat työmarkkinat ja yhteisöt. Tottahan se on, että moni toimiala täällä pyörii kokonaan maahanmuuttajavoimin, eikä monelle ole tiedossa kuin pimeitä töitä. Siivouksen taso Ruotsissa on vajonnut meksikolaiselle tasolle (tätä pyydän jo etukäteen anteeksi), mutta eihän täällä ole edes siivousalan ammattikoulutusta, kun siivoojat tulevat valmiina muista maista.

Olisiko olemassa verojen kokoamisen ja kanavoimisen kautta tapahtuvan työllistämisen ja harmaan talouden välillä joku kolmas tie, joka johtaisi työpaikkojen syntyyn? Vai elääkö vieläkin pelko piika- ja renkitaloudesta, jos yksityiset ihmiset voisivat helpommin ja halvemmalla palkata työntekijöitä? Edellisen laman aikana syntyi siivousrinkejä, jotka olivat aikamoista työttömien juoksuttamista minimipalkalla kohteesta toiseen. Kotitalousvähennys on tehnyt monista siivousrinkipalkollisista yrittäjiä, jopa työnantajia. Eikä meidän työmaalla ainakaan kukaan ole valittanut hommiaan, päin vastoin joku on jopa kertonut lautaa naulatessaan olevansa unelmatyössään.

Suurinta luksusta tulevassa talossamme eivät ole materiaalit tai varusteet, vaan siihen käytetyn työn määrä. Kun maksettujen työpalkkojen määrä on nousemassa taivaisiin, muistuvat mieleen ystävälliset neuvot nurkkien määrästä ja kattorakenteiden monimutkaisuudesta. Nyt maksetaan suunnitteluvaiheen virheajattelusta. Silloin mielessä pyöri itsepäinen ajatus, ettemme voi olla nyt, 2000-luvulla, niin köyhiä, ettei taloihin ole varaa tehdä kuin suoraa seinää ja kaksi kattolapetta. Mutta niin se vain on.

Erkkikään ei voisi vähemmän välittää

Hallituksen ehdotus eläkeiän nostosta on herättänyt vastustusta palkansaajissa, joiden enemmistöä hallituksen pitäisi edustaa. Erityisen kiivaasti ehdotusta vastustavat Pentit ja Liisat, he sinnittelevät viimeisiä vuosiaan työelämässä eikä heitä uudistus todellisuudessa koske. Mutta he eivät voi myöskään kuvitella, että nuoremmat sukupolvet voisivat haluta tehdä töitä pitempään. Heidän työuransa on ollut katkeamaton, ja nyt odottavat ansaitut vapaavuodet.

Toisenlainen tilanne on Minnalla ja Mikalla, joiden eläkkeen kertyminen on katkennut ensin 1990-luvun laman vuoksi ja myös nyt lomautukset uhkaavat. He voisivat haluta paikata eläkekertymäänsä. Kun kaikkien eliniänodotetilastojen mukaan vuosia on vielä viisikymmentä jäljellä, niin oikeastaan luulisi ajan käyvän pitkäksi pitkinä eläkevuosina. Ja täytyyhän sitä ajatella omia lapsiaan, jotka jäävät maksamaan suurten ikäluokkien viimeisten vuosien kalliita kotipalveluja, tekonivelleikkauksia ja vuosi vuodelta kallistuvia lääkekuluja.

Einolle asiasta ei ole mitään haittaa, hän on nauttinut eläkettään jo parikymmentä vuotta. Tarjat ja Jarmot tuntevat jo ikääntymisen vaikutukset nahoissaan, ja heidän eläkkeelle lähtöään tässä ensimmäiseksi jarrutetaan. Eläkettäkin on kertynyt, ellei sitten ole jäänyt työelämän ulkopuolelle joko 1990-luvun laman tai terveyden heikentymisen vuoksi. Töitä voisi tehdä, mutta kevyemmällä tahdilla, niin kuin silloin hyvällä 1980-luvulla. Oi niitä aikoja.

Jonnat ja Teemut vastustavat myös eläkeiän nostoa. Siihen on niin käsittämättömän pitkä aika. Ruuhkavuodet jylläävät pahimmillaan, ei tällaista menoa voi millään jaksaa kolmeakymmentä vuotta. Kun vain saisi asunto- ja autolainan maksetuksi. Vaippa-päiväkoti-muskari-rumba kestää vuorokaudet ympäri. Käsityskykyyn ei mahdu, että lapset kasvavat isoiksi ja elämä rauhoittuu. Kuinka suuren osan palkastaan joutuu jatkossa laittamaan kasvavan eläkeläisväestön toimeentuloon, sitä ei jaksa ajatella. Koko huoltosuhdeasia tuntuu kaukaiselta. Omat vanhemmat viettävät iloista aikaa kiireisinä ja terveinä eläkeläisinä, eivätkä ehdi edes lastenlastensa hoidossa auttaa. Itsekin haluaa mahdollisimman nuorena ja terveenä ryhtyä viettämään vapaavuosiaan.

Laurat ja Juhot eivät muuten ajattele koko asiaa, mutta olisi hyvä päästä mahdollisimman nopeasti opiskelemaan, niin kuin hallitus tahtoo. Toisaalta opiskelemaan pääsystä ensi yrittämällä on turha haaveilla, ja jos nyt jää ulkopuolelle, niin seuraavana vuonna on taas varmaan keksitty systeemi, jolla suositaan uusia ylioppilaita. Stressiä on riittävästi ylioppilaskirjoituksista ja pääsykokeista, ja mitä jos ensi vuonna on vielä vaikeampi päästä opiskelemaan? Eläkeikä, evvvk.

Kaikkein vähiten asia huolestuttaa Oliviaa ja Veetiä. Kun he pääsevät eläkkeelle, suuret ikäluokat ovat siirtyneet pilvenreunalle. Mitä sitä ennen tapahtuu, ihan sama, kun vain nuo päiväkodin tädit eivät aina kieltäisi syömästä lunta. Se on ihan oikeasti hauskaa toisin kuin kielen laittaminen rappusten kylmään kaiteeseen. Ja tää on mun lapio.

Uusvanhoja uutisia

Viikon uutisia vaivasi yllätyksettömyys. Victorian kihlauksesta ei nyt sitten tarvitse kysyä joka haastattelussa, ja perheen nuoremmatkin sisarukset pääsevät naimisiin. Monarkian koukerot sopivat huonosti Ruotsin imagoon maailman tasa-arvoisimpana maana. Ollaan niin tasa-arvoisia, että kruununprinsessa voi avioitua personal trainerinsa kanssa, josta sitten tehdään Länsi-Göötanmaan herttua. Mutta olisi hauska Suomessakin kehitellä kuntosaliyrittäjille arvonimiä, esimerkiksi Peräpohjolan jaarli kuulostaa paremmalta kuin Itä-Uudenmaan herttua.

Eläkeiän nostossa hallituksen päätöksenteon vauhti yllätti, tosin alkuun ajattelin vain, että miten ne nyt näin hallitusohjelman ulkopuolelle harhautuivat. Olisikohan pohjalla arvio, ettei oppositiolla ja ay-väellä ole tässä lomautus- ja irtisanomisaallossa enää resursseja ryhtyä todenteolla vastustamaan eläkeiän nostamista? Mutta oikeasti - ei kai kukaan meidän ikäisemme siistiä sisätyötä tekevä ole pitkään aikaan kuvitellut, että pääsisi 63 vuotta täytettyään eläkkeelle.

Jossain väläytettiin myös ajatus opintolainan osuuden lisäämisestä. Tätäkin on tiedetty odottaa. Oma opintolaina tuli maksettua samalla kun rahoitti seuraavien opiskelijasukupolvien opintoja maksamalla veroja, ja nyt pian kun omat lapset lähtevät opiskelemaan, pääsemme taas maksamaan opintoja. Parhaassa tapauksessa maksamme vielä uudet omat opinnot. Parinkymmenen vuoden takainen tutkinto onkin jo vanhentunut, ja joillain avuilla pitäisi sinnitellä vielä saman verran vuosia työelämässä.

Parlamentarismin pitäisi toimia niin, että eduskunta säätää lait hallituksen esityksestä. Vallan luisumista poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle kuvastaa meteli, joka on syntynyt siitä, etteivät etujärjestöt eivät päässeetkään tuomaan eläkeiän nostoa kabineteissa valmiiksi sovittuna asiana kansan tietoisuuteen. Aivan kuin eduskunta ei edustaisi myös ammattiliittojen jäseniä.

Työelämän hylkimisreaktio

Työelämästä ei saisi karata liian aikaisin, sanoo pääministeri. Mutta kun työelämä jotenkin vain luisuu ennenaikojaan alta. Taas on menossa eläkkeellepotkimistalkoot, jossa jäljelle jäävät vain täyskuntoiset. Pelottava kehitys huoltosuhdetta ajatellen, mistä ihmeestä tahkotaan rahat tulonsiirtoihin? Kuka tässä töitä kaipaa, mutta rahaa olisi kiva olla.

Työelämän muuttumattomuus lienee suurin este työuran pidentämiselle. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana löysiä on otettu pois, ennen pitkää väen vähentäminen merkitsee jo menemistä elintärkeiden toimintojen puolelle. Samalla työelämä loitontuu entisestään sairauden, vamman tai iän vuoksi vajaakuntoisista. Monella normaalityökykyiselläkin on tekemistä työelämän vaatimuksiin vastaamisessa.

Kummallinen lisänsä kuviossa on kuilu, joka on syntynyt eläkevakuutusyhtiöiden hyväksymien työkyvyttömyyskriteerien ja työelämän välille. Voit hyvin olla täysin työkykyinen työeläkeyhtiön mielestä, mutta työkyky ei vastaa nykyisen työelämän vaatimuksia. Tuohon vaivihkaa syntyneeseen mustaan aukkoon pudonneita pyörii työttömyyskortistossa, pitkillä sairaslomilla ja toimeentulotukiasiakkaina.

Nyt kun väenvähentämistarve on akuutimpi ongelma kuin työntekijöiden saatavuus, yritykset tuskin ryhtyvät aloitteellisiksi työelämän pidentämiseen tarvittavien muutosten aikaansaamiseksi - ainakaan vapaaehtoisesti. Vajaakuntoisen on melko mahdotonta tulla takaisin pitkältä sairauslomalta, jos työpaikalla ei ole mikään muuttunut. Vielä pahempi, jos ei itse ole yhtään muuttunut, ja yrittää puskea töitä vanhaan malliin. Kokeneen työntekijän pitäminen töissä vajaakuntoisena on työnantajalle kuitenkin usein edullisempaa kuin eläkkeelle lähteminen.

Väliraportti tästä projektista

Meirami ja omenapuun alla istuva katriina toivat mieleen viime viikon kylpyläloman. Lähdin maanantaina, torstaina jo nipistelin itseäni, että olenkohan ollenkaan elossa, kun ei koske mihinkään. Kävin kuitenkin aikamoisen kamppailun itseni kanssa, voinko lähteä kylpylään hoidattamaan itseäni ihan noin vain. Enhän rasitu töistä enkä pienten lasten hoitamisesta.

Blogeissa tulee vastaan jatkuvasti naisten väsymys, myös meidän kotirouvien. Suuri osa elämästä on neljän seinän sisällä, aikuiskontakteja on harvassa, eikä kukaan jaksa kovin kauaa uskotella itselleen, että imuroinnista, kotitöiden organisoinnista ja vetäytymisestä työelämästä olisi loppujen lopuksi hyötyä työelämässä. Mitä kauemmin olet poissa työelämästä, sitä kauempana työelämä on.

Omat ensisijainen keinoni nauttia tästä virattomuudesta on ollut, että en orjuuta itseäni kotitöillä. Se, että olen kotona, ei tarkoita sitä, että joka ikinen pyykkivuoro, siivousvuoro ja keittiövuoro kuuluisivat minulle. Perheenjäsenet saavat tulla ja mennä ilman, että olisin laittamassa ruokaa heidän aikataulunsa mukaan tai edes kotona odottamassa. Tämä on mahdollista, kun ei ole pieniä lapsia.

Yritän myös tehdä niitä asioita, joista nautin. Käyn kuntosalilla, lenkkeilen Tukholman rannoilla, käyn kirjallisuusilloissa, luen ja tapaan Amnestyssa oman alani harrastajia. Parhaina hetkinä arvostan vapautta ajatella asioita, mitkä kiinnostavat, sen sijaan, että töissä ottaisin vastaan kulloinkin eteen tulevan tehtävän. Toisaalta sitäkin useammin harmittelen, miten päivät kuluvat ilman, että on tehnyt tai edes ajatellut mitään muistamisen arvoista.

Kotona ollessaan on vain yksi persoona, kun on työssä, pystyy heikompinakin aikoina suuntaamaan jaksamisensa siihen työminään. Se hallinnan tunne, mikä työelämässä on välttämätöntä, on myös jaksamista edistävää. Työpäivän jälkeen kotiin palatessaan voi oikeutetusti valittaa väsymystään ja antaa itselleen luvan levätä. Kotiäidin valitukselle on vaikea löytää paikkaa, päivisin sitä ei kukaan kuuntele, illalla on muiden vuoro.

Kotitöiden hallintaa en muista kokeneeni sitten Au-Pair-aikojen, aina on joku komero, joka pitäisi siivota, tai vaikka ikkunat, jotka pitäisi pestä, niin kuin nyt. En myöskään ole opiskellut ja kehittänyt itseäni tätä roolia varten. Monet ulkomaille muuton vuoksi kotiin jäävät opiskelevat pitääkseen itsensä työelämävireessä. Tässä kohtaa itselläni on motivaation puute, en usko tohtorin tutkinnon auttavan, jos näillä eväillä ei pärjää.

Toisaalta työelämä rohkaisee meitä naisia tänne kodin valtiattariksi. Ei siellä töissäkään niin mielenkiintoista enää viime vuosina ollut, samat tehtävät toistuivat pitkälti toista vuosikymmentä, uralla etenemismahdollisuudet näkymättömissä. Kotonakaan ei koskaan ollut aikaa ja energiaa tehdä mieleisiään asioita, laittaa rauhassa ruokaa, lukea kirjoja ja ottaa vaikka se ompelukone esille. Pitäisi siis osata nauttia tästä.