Lamauttavaa vai elvyttävää talouspolitiikkaa

Yhteisvastuuvero hyvätuloisille oli tämän päivän talouspoliittinen avaus Mauri Pekkariselta. Hesarin onnettomalla keskustelupalstalla vastaehdotukseksi nousi kansanedustajien palkkojen ja etuuksien leikkaaminen. Samassa "yhtätyhjänkanssa" -sarjassa painitaan, joskin Pekkarisen ehdotus lienee himpun verran parempi.

Rakennusprojektin ansiosta huomaamme olevamme talouden elvyttäjiä näinä semiankeina aikoina. Työpalkkoja ja arvonlisäveroja rakennustarvikkeista ja urakkapalkkioista on maksettu järkyttäviä määriä. Kesäkuusta asti työmaalla on ollut vähintään kaksi työntekijää, sitä ennen talomme piti muutaman viikon ajan talotehdasta osaltaan käynnissä. Osansa ovat saaneet sahat, tiilitehtaat ja monet muut tavarantoimittajat. Hieman kylmää, kun vanha talo on edelleen myymättä, mutta luotamme riskinkantokykyymme ja toistaiseksi vielä pankkikin on mukana.

On vaikea kuvitella, miten joku yhteisvastuuvero muuttuisi tuottavaksi työksi ja kanavoituisi itseään ja perhettään elättävien miesten tuloksi. Itä-Suomen haja-asutusalueella ei tarvita sosiaalipoliittisia analyysikykyjä sen havaitsemiseen, mikä merkitys työllä ihmisen hyvinvoinnille on. Vanhakantaisesta roolijaosta on jäljellä niin paljon, että miehen perheettömyys ja työttömyys näyttäytyy lähes kohtalokkaana yhdistelmänä. Vastaavasti pieninäkin puroina kertyvä työtulo, oli se sitten aputöissä tai ammattimiehenä, pitää ihmisen osallisena yhteiskunnasta.

Suomalaisilla on tileillään rahaa odottamassa parempia aikoja. Nuoret kärsivät asuntopulasta, rakennuskanta tarvitsee jatkuvaa kunnostamista. Kalleinta rakentamisessa on työ. Kotitalouksille työllistäminen on edelleen äärettömän kallista. Joillekin on mahdollista saada kotitalousvähennyksestä helpotusta työpalkkoihin. Kummallisesti sitäkin pidetään tulonsiirtona rikkaille, vaikka tulo menee kyllä työntekijälle, oli hän sitten rikas tai ei.

Syrjäytyminen on jo jättänyt pysyvät jäljet suomalaiseen yhteiskuntaan. Saksassa esitettiin valoisa näkökulma harmaan talouden elvyttävästä vaikutuksesta. Ruotsissa taas aika äskettäin puolustettiin yhteiskunnan segregaatiota, kuinka toimivaa on, että maahanmuuttajilla on omat työmarkkinat ja yhteisöt. Tottahan se on, että moni toimiala täällä pyörii kokonaan maahanmuuttajavoimin, eikä monelle ole tiedossa kuin pimeitä töitä. Siivouksen taso Ruotsissa on vajonnut meksikolaiselle tasolle (tätä pyydän jo etukäteen anteeksi), mutta eihän täällä ole edes siivousalan ammattikoulutusta, kun siivoojat tulevat valmiina muista maista.

Olisiko olemassa verojen kokoamisen ja kanavoimisen kautta tapahtuvan työllistämisen ja harmaan talouden välillä joku kolmas tie, joka johtaisi työpaikkojen syntyyn? Vai elääkö vieläkin pelko piika- ja renkitaloudesta, jos yksityiset ihmiset voisivat helpommin ja halvemmalla palkata työntekijöitä? Edellisen laman aikana syntyi siivousrinkejä, jotka olivat aikamoista työttömien juoksuttamista minimipalkalla kohteesta toiseen. Kotitalousvähennys on tehnyt monista siivousrinkipalkollisista yrittäjiä, jopa työnantajia. Eikä meidän työmaalla ainakaan kukaan ole valittanut hommiaan, päin vastoin joku on jopa kertonut lautaa naulatessaan olevansa unelmatyössään.

Suurinta luksusta tulevassa talossamme eivät ole materiaalit tai varusteet, vaan siihen käytetyn työn määrä. Kun maksettujen työpalkkojen määrä on nousemassa taivaisiin, muistuvat mieleen ystävälliset neuvot nurkkien määrästä ja kattorakenteiden monimutkaisuudesta. Nyt maksetaan suunnitteluvaiheen virheajattelusta. Silloin mielessä pyöri itsepäinen ajatus, ettemme voi olla nyt, 2000-luvulla, niin köyhiä, ettei taloihin ole varaa tehdä kuin suoraa seinää ja kaksi kattolapetta. Mutta niin se vain on.