Sauli presidentiksi

Venäjän vaaleista kertova juliste kehottaa valitsemaan tulevaisuuden. Suomen presidentinvaaleissa on myös kysymys valinnasta menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Mikä mahtaa ehdokkaissa olla tulevaa, mikä mennyttä? Vaikuttaa siltä kuin pelottelulla ei olisikaan enää samaa valtaa kuin ennen, ei pelota NATO, ei Venäjä eikä muutkaan surmansuut. No ehkä Euro hieman.

Pitää uskaltaa keskustella asioista. Lippos-Paavon reaktiot, jotka vielä kymmenen vuotta sitten herättivät turvallisuuutta, tuntuvat vain menneen ajan äksyilyltä. Väyrys-Paavon altavastaajuus on alkanut tuntua taas normaalilta, hän sanoo, ja koska hänellä ei ole valtaa, hänen sanomisensa eivät ole niin autoritaarisia, vaan joskus jopa sympaattisia. Niinistö on pätevöitynyt presidentiksi sekä uhmaamalla luonnonvoimia Thaimaassa että Eduskunnan kanslian hulvatonta rahankäyttöä. Ehtisikö Lipponen vielä ennen vaaleja samaistua johonkin altavastaajaan, ja pääsemään niin kansan kanssa samalla aaltopituudelle?

Ruotsista katsottuna vaalit herättävät hyvin vähän intohimoja. Kyllä noista ehdokkaista kuka tahansa meidän hallitsijamme voittaa. Meidän on turha diskuteerata hallitsijan villistä nuoruudesta, puolison kiinnostuksesta plastiikkakirurgiaan tai nuorison heikosta työmoraalista. Sillä ei vain ole mitään merkitystä. Emme äänestä hallitsijaa linnaan edes kerran vuosisadassa, pikku Mäntyniemen isännyydestä kisataan vähän väliä. Alamaisten on turhan päivitellä, että pian kun Victoria on estynyt hoitamasta hallitsijan tehtäviä, hänen tilalleen astuu velipoika tositeeveetähtipuolisoineen.

Presidentin vaalien saama huomio harhauttaa ajattelemaan, että olisi kyse suurestakin vallankäyttäjästä. Mutta oikeastaan tärkeintä tehtävässä on julkisuuden hallinta. Ei saisi turhautua, vaikka valtaa ei ole ja media ottaa epäoleellisia asioita käsittelyyn. Kamerat seuraavat jokaista askelta, yksityiselämää ei ole. Ja nyt kun tarkemmin ajattelee, parhaat edellytykset tehtävän hoitamiseen olisivat Saulilla. Mutta olisiko Adam halukas muuttamaan Mäntyniemeen?

Nevan rannalla

Marraskuisena pakkaspäivänä Vasilinsaaren ranta lainehti morsiuspuvun helmoja, auringonsäteet heijastuivat kultaisista katoista vaikka taivas oli tummien pilvien peittämä. Pietari esitti taas parastaan, vaikka parhaimmillaan se on kesällä tai ehkä maaliskuun auringossa, kun kostea ilma kanavien yllä värjäytyy oranssinpunaiseksi.

Kävelyä Nevan rannoilla, lounas kiinalaiseksi muuttuneessa ennen gruusialaisessa ravintolassa, ikonikirjan hankkiminen aidosta venäläisestä kirjakaupasta. Muistelin vuosia, jolloin kävin Pietarissa monta kertaa vuodessa. Nyt ilmapiiri oli lähempänä neuvostoaikoja kuin vuosikymmen sitten. Jos vaikka Venäjä olikin vapautunut kommunismin alta, se oli myös luovuttanut osan vapaudestaan pois. Aukiot olivat tyhjiä, vaikka vaaleihin oli enää viikko aikaa. Ainoastaan yhtenäisen venäjän vaalimainos Nevan rantakadulla kieli meneillään olevasta vaalikamppailusta.

Sen visiitin perusteella ei pystynyt ennakoimaan tulevien vaalien lopputulosta, kun itse taistelu käytiin taas kerran sosiaalisessa mediassa. Vaikka näkihän niistä vaalipäivän haastatteluista, että ihmiset uskaltautuivat äänestämään valtapuoluetta vastaan. Jopa periferian kotiäänestyksistä tehdyissä uutispätkissä oli vapaiden vaalien tuntua, ja vaalivirkailijat hoitivat tehtävänsä täsmällisesti, mihin ne äänet sitten matkalla joutuivatkin.

Olisi ollut monta paikkaa, mihin mennä. Dostojevskin kotimuseo, Anna Ahmatovan kotimuseo, Aleksanteri Nevskin hautausmaa, Eremitaasi, ja ties mitä kaikkea muuta. Mutta kun Pietari on nähtävyys jo itsessään, jo pelkästään sillankaiteita ihailemalla saa päivän kulumaan.

Uuteen vuoteen

Hyvää vuoden jatkoa kaikille blogiini löytäville! Kiitos myös kaikista mukavista tervehdyksistä joulun aikaan.

Vuosi vaihtui tähtisateen alla, iloisessa seurassa, pikkupakkasessa. Yli vuorokauden sähkökatkolla tehostettu maalaisjoulu sai jatkokseen urbaanin uuden vuoden vastaanoton. Tukholman kaupunkin ilotulitteet ammuttiin suoraan kotiamme kohti proomusta Saltsjön keskeltä. Kohti tulevat isot ilotulitteet olivat vaikuttavia.

Tukholmassa kansa kerääntyy Slussenille vuodenvaihdetta juhlimaan, ja silloin siellä omien ilotulitteiden ampuminen on kielletty ja liikenne on ohjattu muuta kautta. Kaupungilla näkyi muutamia ilotulituksia, mutta ne näyttivät sen verran taidokkailta, että varmaan asialla olivat majoitusliikkeet ja muut ammattilaiset. Me olemme jo Nackan puolella, jonne ilotulituskielto ei ulotu, joten lähistöllä hieman räiskittiin taloyhtiöiden kielloista huolimatta. Täällä on näköjään tullut muodiksi lähetellä ilmaan thailyhtyjä, niitä, joita tsunamin uhrien muistoksi sytytettiin Khao Lakin rannoilla.

Sähkökatkosta minulla ei ole syytä valittaa, kynttilänvalossa leipomani karjalanpiirakat ja lanttusupikkaat onnistuivat paremmin kuin useimmat sähkövalossa tuottamani leivonnaiset. Oli kai helpompi keskittyä, kun mikään viihdelaite ei vienyt huomiota. Hidasta ruokaa, kaikkine vaiheineen prosessi kesti ainakin neljä tuntia, mutta mitä muutakaan sitä olisi puolipimeässä tehnyt. Hirsitalo on muuten parhaimmillaan oikeilla kynttilöillä valaistuna, mutta ei siellä silloin mitään näe. Onneksi on otsalamppu.

Saimaassa riitti vettä, ja vesi oli vapaana. Toista oli edellisenä jouluna, vettä riitti silloinkin mutta jäätä olisi saanut sahata pitkään vettä avannosta saadakseen. Pitkästä sähkökatkosta huolimatta pirtti pysyi lämpimänä, eivätkä edes pakasteet ehtineet sulaa. Meidän järjestelmämme ei siis ole niin haavoittuva, ettemmekö pärjäisi pitempäänkin ilman sähköjä. Selviytymistaitomme joutuvat vielä testiin, taloomme vievä sähkölinja kulkee keskellä äskettäin harvennettua metsää, jossa nytkin on myrskyn kaatamia puita siellä täällä.