Marraskuisena pakkaspäivänä Vasilinsaaren ranta lainehti morsiuspuvun helmoja, auringonsäteet heijastuivat kultaisista katoista vaikka taivas oli tummien pilvien peittämä. Pietari esitti taas parastaan, vaikka parhaimmillaan se on kesällä tai ehkä maaliskuun auringossa, kun kostea ilma kanavien yllä värjäytyy oranssinpunaiseksi.Kävelyä Nevan rannoilla, lounas kiinalaiseksi muuttuneessa ennen gruusialaisessa ravintolassa, ikonikirjan hankkiminen aidosta venäläisestä kirjakaupasta. Muistelin vuosia, jolloin kävin Pietarissa monta kertaa vuodessa. Nyt ilmapiiri oli lähempänä neuvostoaikoja kuin vuosikymmen sitten. Jos vaikka Venäjä olikin vapautunut kommunismin alta, se oli myös luovuttanut osan vapaudestaan pois. Aukiot olivat tyhjiä, vaikka vaaleihin oli enää viikko aikaa. Ainoastaan yhtenäisen venäjän vaalimainos Nevan rantakadulla kieli meneillään olevasta vaalikamppailusta.
Sen visiitin perusteella ei pystynyt ennakoimaan tulevien vaalien lopputulosta, kun itse taistelu käytiin taas kerran sosiaalisessa mediassa. Vaikka näkihän niistä vaalipäivän haastatteluista, että ihmiset uskaltautuivat äänestämään valtapuoluetta vastaan. Jopa periferian kotiäänestyksistä tehdyissä uutispätkissä oli vapaiden vaalien tuntua, ja vaalivirkailijat hoitivat tehtävänsä täsmällisesti, mihin ne äänet sitten matkalla joutuivatkin.
Olisi ollut monta paikkaa, mihin mennä. Dostojevskin kotimuseo, Anna Ahmatovan kotimuseo, Aleksanteri Nevskin hautausmaa, Eremitaasi, ja ties mitä kaikkea muuta. Mutta kun Pietari on nähtävyys jo itsessään, jo pelkästään sillankaiteita ihailemalla saa päivän kulumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti