Kuukausi sitten retkeilimme Petrassa Jordaniassa. Matkalla vuosisatoja unohduksissa olleelle kallioon hakatulle luostarille kohtasimme turistien kanssa kauppaa tekeviä beduiininaisia. Olin jo läkähdyksissäni, kun ylemmällä kallionkielekkeellä seissyt kuvan Hanan kajautti minulle pyynnön ottaa vesiasiastian matkaani. Hänen kallioseinämien vahvistama äänensä oli niin vaikuttava, että kiltisti otin veden kantaakseni. Laskeutuessamme luostarilta saimme palkkioksi annokset beduiiniteetä. Samalla tuli vaihdettua kuulumiset. Bisnes on alamaissa, ei lainkaan kauppaa pariin päivään. Naisten välinen ystävyys syntyi hetkessä. Hanan olisi halunnut minulta jonkun muiston itsestäni, pelkkä ostoksista annettu raha ei riittänyt. Siinä hetkessä en keksinyt retkireppuni sisällöstä mitään luovutettavaa, vasta hotellilla tajusin, että hänellä olisi varmaan ollut käyttöä uudelle hiusharjalleni.
"Miten mukavia ne beduiininaiset olivatkaan, kun heidän kanssaan jutteli", kommentti kuului myöhemmin retkibussissa myös kanssamatkustajilta. Hananin ja hänen kollegoidensa työskentelyolosuhteissa ei ole kehumista. Nuori tyttö joutuu kiipeämään päivittäin raskaan työmatkan kalliokielekkeelle, jossa vain teltan kangas suojaa auringolta ja kylmältä. Tietysti hän saattaa myös asua kallioluolissa, välttyy työmatkalta ja lämpötilaerot ovat pienempiä, muuta hyvää en yhden luola-asunnon nähtyäni niissä keksi.
Spontaani naisten välistä ystävyyttä syntyy jatkuvasti sekä reaali- että virtuaalimaailmassa. Ilman nettiä en tuntisi ystävyyttä tosielämässä tuiki tuntemattomien blogiystävien ja palstakavereiden kanssa. Toki netissä myös naiset purkavat kiukkuaan, mutta netin tympeydet voin ohittaa, enhän edes tunne koko ihmistä. Tosielämässä ei voi samalla tavalla siirtyä seuraavalle sivulle. Kaikki eivät kuitenkaan surffaa eteenpäin laannuttaakseen nettiraivonsa.
Tietotekniikan kehitys tuntuu synnyttäneen oman vihan lajin, naisvihan. Ruotsissa on jo Birger Jarlin aikaan julistettu naisrauha, kvinnofrid, mutta nyt täällä on nostanut päätään kvinnohat. Vai onko se aina ollut olemassa, nyt vain kaikilla on mahdollisuus purkaa nettiin patoumansa?
Joku selitti naisvihaa vastareaktioksi naisten aseman kehitykselle. Suffragetteja vihattiin, feministiliikkeen pioneereja vihattiin, nyt vihataan naisia jos he ovat eri mieltä jostain. Jos naisen työ ei miellytä, voi moittia sen ja heittää sitten vielä päälle naisvihaa huokuvan solvauksen. Politiikkaan, talouselämään tai mediaan osallistunut nainen ei ainoastaan joudu puolustamaan mielipiteitään, hän joutuu myös kestämään naiseuteensa kohdistuvat tölväykset. Netin lisäksi osa niistä tapahtuu tosielämässä, usein vaivihkaa ja huumorin valepuvussa.
Nettiviha ja tosielämäviha eivät ole toisistaan irrallisia ilmiöitä, viha kuin viha. Tarvitaan uutta naisrauhaa, ajattelua, jossa naista saa kyllä kritisoida mutta ei huoritella.
Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!
Ps. Paljon hauskempi ja osuvampi naistenpäivän postaus löytyy täältä.
2 kommenttia:
Kiitos tästä kirjoituksesta. On ollut tuskaista lukea viime aikojen vihanpurkauksia - jos kohta ei vain naisia kohtaan. Tarvitsemme todellakin enemmän ymmärrystä, toleranssia ja rakkautta kanssakäymisiimme. Jäin miettimään miksi juuri tässä ajassa näyttää siltä, että se olisi vähentynyt.
Hei Ruusureppu! Niin, kuka vain joutua vihan kohteeksi, pienestä lapsesta alkaen. Ehkä tämä netti vain kaiuttaa kiukkua laajemmalle, oi sitä aikaa kun vihakirjeet täytyi viedä postiin asti, puhumattakaan aikaa sitä ennen, kun piti laittaa lähetti asialle tai itse viedä kirje vastaanottajalle asti.
Lähetä kommentti