Päätän tämän vuoden bloginpidon kirkolliseen kuvaan. Vanhenemisen iloista suurimpia on uusien asioiden tajuaminen. Asiat joista ei ole ollut kiinnostunut, joita ei ole ajatellut, muuttuvat pienin elein merkityksellisiksi.
Kesti kauan, ennen kuin aloin miettiä omaa sukutauluani, mihin lokeroon asetun sukupolvien keskellä. Mieheni on ollut paljon innostuneempi sukututkimuksesta, mutta mikäs hänen ei ole asiaa selvitellessä, kun koko suku on asunut samalla paikalla vuosisatojen ajan. Minä taas olen savolais-karjalais-hämäläinen geenirykelmä, joka agraariyhteiskunnan aikaan onnistui kasvattamaan vankat juuret synnyinpitäjäänsä.
Kotikirkko vuodelta 1777 saa kuitenkin minutkin aistimaan menneiden sukupolvien läsnäolon elämässäni. Kuljen samasta ovesta, istun samalla penkkirivillä kuin esivanhempani kahdeksan sukupolven takaa. Olemme viime vuosina viettäneet kirkossa isojen surujen hetkiä, aivan kuten tilanteen tullen aina on tehty. Emme ole erityisen järjestykseen taipuvia ihmisiä, mutta kummallisesti ne sata paikalle saapuvaa ihmistä joka kerta tietää paikkansa ja järjestyksensä.
Tuskin jaksan syventyä sukututkimukseen. Sen verran olen ruotsinkielisiä kirkonkirjoja lukenut, etten enää ihmettele, miksi sukunimemme vääntyi väärään muotoon, kun isoisänisoisä muuttoilmoituksena teki. Vaikka virhe olisikin heti huomattu, millään ilveellä ei niille papeille olisi voinut selittää, että tämä on nyt väärin kirjoitettu. Yhteistä kieltä ei vain ollut, tuskin osapuolista kumpikaan osasi kirjoittaa tai lukea suomea.
Enemmän kuin puolentoista vuosisadan takaista virhettä ihmettelen, ettei tilanne ole korjaantunut ajan saatossa. Huolimatta oikolukuohjelmista ja googlauksen tarjoamista tarkastusmahdollisuuksista ruotsalaiset eivät pääsääntöisesti kirjoita suomalaisia nimiä oikein. Jos ei muuta niin diftongit ovat väärinpäin.
Enää eivät miespolvet vaivu unholaan. Digitaaliset arkistot kertovat meistä tuleville sukupolville enemmän kuin he haluavat tietää ja enemmän kuin me haluamme heidän tietävän. On monta syytä kunnioittaa esivanhempiamme, miten vakaata elämää he ovat eläneet, kestäneet isot ja pienemmät vihat, rutot, nälänhädät ja keuhkotaudit, sodat ja kapinat. Vaan kun ajattelee tätäkin kulunutta vuotta, miten tämä kaiken tietävä ihmiskunta tietotekniikkaa apuna käyttäen sössii asioitaan, uskoo valheisiin ja kaihtaa totuutta, ei voi kuin hävetä jo etukäteen.
Lopetankin tämän vuoden kirjalliset harrastukset syvään anteeksipyyntöön. Kun te tulevaisuuden sukututkijat nyt olette löytäneet tämän esimummon blogin, niin olen syvästi pahoillani, etten tehnyt enemmän, vaikka ymmärsin, ettei tässä olla oikeaan suuntaan menossa. Olen kyllä yrittänyt olla osa ratkaisua. Esimerkiksi ilmoitin Facebookkiin, että he levittävät valheita, mutta sieltä neuvottiin minua olemaan lukematta valheita. Pysykää te totuudessa.
Toivotan kaikille onnellista vuotta 2017!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti