perjantai 2. joulukuuta 2016

Moskova eilen ja tänään

Viime viikolla kävin Moskovassa, kaupungissa, jolla on aivan erityinen asema elämässäni. Ensimmäisen kerran kävin siellä vuonna 1977, olin 15-vuotias ja mukana kotipitäjän kansalaisopiston oppilasyhdistyksen matkalla. Pääsin mukaan sitkeästi taivuttelemalla ja maatalon töissä auttamalla, jotta vanhemmat lopulta heltyivät avustamaan matkaani. Onnekseni luokkakaverini oli vanhempiensa kanssa matkalla, meitä siis vahdittiin hieman muttei liikaa. Ostimme kukkaishuivit, seikkailimme metrolla pitkin kaupunkia, kansainvälistyimme kuubalaisopiskelijoiden kanssa, hymyilimme ystävällisesti Leninin mausoleumia vartioiville sotilaille ja jostain meille tuntemattomasta syystä aiheutimme suuresti huolta mukana oleville aikuisille.

Toisen kerran Moskova puuttui elämääni, kun ylioppilaaksi päästyäni hain töihin amerikkalaiseen diplomaattiperheeseen. Sain työpaikan, mutta maailmanpolitiikan jännitteet johtivat viisumihakemukseni hylkäämiseen. Kun sitten lopulta olisin saanut viisumin työhön toisessa perheessä, olin jo hankkinut liput Sveitsiin. Pettymys oli raskas. Myöhemmin minulle selvisi, että tuo talvi Moskovassa olisi ollut vaikea, sähköt olivat usein poikki amerikkalaisperheissä, vettä tuli miten sattui ja kaikki oli hankalaa. Enkä suinkaan ollut ainoa, jolta oli viisumi evätty, pitkäaikaisen työkaverini kanssa usein nauroimme, että passimme ovat maanneet saman syksyn Tehtaankadun lähetystön hylkypinossa.

Kolmas vaihe suhteessani Moskovaan alkoi vuonna 1995, jolloin aloin tehdä yhteistyötä venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Muutaman vuoden aikana ehdin asua monta kertaa hotelli Inturistissa, kyläillä monessa moskovalaiskodissa ja istua monessa kokouksessa. Kesähelteillä suurkaupungin kadut pehmenivät ja kenkien korot upposivat asvalttiin.  Pidimme monta seminaaria, joiden uskoimme vahvistavan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Löysimme paljon itseämme rohkeampia alan toimijoita.
Viime kesänä hankin itselleni vuosiviisumin, ja kun ensimmäinen kutsu yritysmatkalle Moskovaan osui silmiini, ilmoittauduin mukaan. Moskova näytti apealta marraskuun kalseassa valossa. Vaikka kuulin paljon optimistista puhetta, mikään näkemäni ei viitannut toivoon ja tulevaisuudenuskoon.  Vladimir Suuri mikälie Kiovan hallitsija kohotti ristiään Kremlin muurin ylle, autoja virtasi ohi neljällä kaistalla samaan suuntaan, kunnes yhtäkkiä katu tyhjeni. Hetken Moskova näytti samalta kuin 1970-luvulta, silloin pari Volgaa samassa risteyksessä oli jo ruuhka. Autosaattue vilkkuvaloineen ja ulvovine pilleineen kaarsi Kremlistä päin kohti lentokenttää. Venäjän mittasuhteet saavat tavallisen ihmisen näyttämään erityisen pieneltä.

Ei kommentteja:

Lähdössä

Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...