Pala Turkkia lattialla

Joulun alla kävimme viikonloppulomalla Istanbulissa. Kaupunki oli minulle ennalta tuntematon ja sitä se on edelleen. Syksyn töiden ja pienen sairastamisen jälkeen hotellin sänky veti puoleensa enemmän kuin kaupungin tuhannet nähtävyydet. En muista milloin ja missä olisin nukkunut paremmin ja enemmän kolmen päivän aikana kuin Istanbulissa. Tärkeimmät nähtävyydet olivat kävelymatkan etäisyydellä, mutta vain Hagia Sofiassa jaksoimme käydä. Niin väsynyt en sentään ollut, etteikö jalka olisi noussut kepeästi kun suuntasimme keramiikka- ja mattokauppoihin tekemään pieniä sisustushankintoja tulevaan taloomme.

Istanbul ei kuhissut turisteja, pikemminkin se huokui Orhan Pamukin Istanbul-kirjassa kuvailemaa surua. Televisiouutiset viestivät Turkin ikuisuusongelmasta, kurdeja tukeva puolue oli kielletty ja mielenosoittajat raivosivat Erbilin kaduilla. Jossain päin suurta maata oli tapahtunut kaivosonnettomuus, ja naiset sortuman reunalla odottivat tietoja uhreista ja eloonjääneistä. Istanbulin taivas oli harmaa ja vettä satoi virtanaan, tuuli riepotti sateenvarjoja ja kostea kylmyys tunki vaatteiden läpi. Turkin EU-jäsenyys siirtyi mielessäni vuosisadan päähän.

Olimme jo ehtineet tutustua moneen mattokauppiaaseen, kunnes matkan viimeisenä aamuna kohteliaisuudesta katsastimme vielä yhden kaupan valikoiman. Olimme kiinnittäneet huomiota kauppiaan asiakashankintaan, vaikka yhtään asiakasta emme hänen liikkeessään olleet nähneet. Mies oli seissyt joka päivä aamusta myöhäiseen iltaan ohi kulkiessamme ulsteri päällä ja lierihattu korvilla kauppansa oviaukossa suojassa sateelta , kumartanut ja vähäeleisesti kutsunut käymään sisään liikkeeseen. Ei turistien perään huutelua, kansallisuuden utelua tai suomen kielen fraasien harjoittelua. Hiljainen Istanbulin talven ja turistikadon uhmaaminen alkoi näyttää sankarilliselta.

Menimme liikkeeseen, vaihdoimme tavalliset "emme varsinaisesti ole ostamassa mitään, mutta mielellämme katsoisimme mitä teillä on" ja "tervetuloa, tulkaa vain katsomaan, ei tarvitse ostaa mitään, just look". Istuimme penkille, saimme teelasit käteen, ja show alkoi. Esitimme minkälaisesta matosta ehkä pitäisimme, ja liikkeen alaikäinen apupoika Murat nosteli mattoja lattialle. Saimme taas kuulla kuinka monta solmua matoissa pitää olla, miten ne pitää olla tehty, ja varoituksen, että moni myy afganilaisia ja kiinalaisia mattoja turkkilaisina, mutta hänen mattonsa ovat Turkista.

Mattojen maailma on mielenkiintoinen. Itse ihastuin eniten kirjottuihin mattoihin, kelimeihin, ja mieli halajaa palata Istanbuliin hakemaan se muita kauniimpi antiikkinen yksilö, jossa on ainutlaatuisen upean värit. Hereke-mattoja, niitä kaikkein kalleimpia, tuotiin myös näytille. Eri seutukunnilla on omat mattoperinteensä, kuviointi ja värit sisältävät oman symboliikkansa, ja oma lukunsa on taito ja tekniikka, millä mattoja tehdään.

Mattojen esittelyn kulku on aina sama ja jossain määrin hämäävä. Ensin valitaan katsottaviksi läjä mattoja, ja niistä raakataan pois vähemmän pidetyt. Sitten vertaillaan pareittain jäljelle jääneitä. Riippuu alkuperäisestä otoksesta, jääkö käsiin mieleinen matto tai vain vähiten huono vaihtoehto. Hintaneuvottelu alkaa myyjän hintapyynnöllä, johon sitten annetaan vastatarjous. Jos siinä vaiheessa ei ole tippaakaan kiinnostunut esillä olevasta matosta, kannattaa lyödä pöytään sikamaisen alhainen tarjous. Keskustelu loppuu siihen paikkaan, myyjä loukkaantuu ja asiakas suorastaan ajetaan ulos.

Nyt ajankohta edisti kaupantekoa. Jos halusimme maton ostaa ennen lentokentälle lähtöä, se oli ostettava nyt. Myyjä taas oli väsynyt sateeseen ja lamaan, ja halusi sinä maanantaiaamuna uudenlaisen alun koko viikolle. On tärkeää, miten aamu alkaa, se määrää tapahtumien suunnan sinä päivänä, kenties siitä eteenpäin. Pinosta löytyi mieleinen matto. Tällöin saimme jo toisen lasin teetä, ja pienen neuvottelun jälkeen pääsimme yksimielisyyteen matosta ja hinnasta. Olisihan saman voinut tehdä netissäkin, mutta ei se tunnu samalta kuin ostaminen aidolta istanbulilaiselta mattokauppiaalta. Matto myös kuljetettiin sovitusti Suomeen, tosin tullikin otti vielä omansa. Voisikohan sitä Turkin EU-jäsenyyttä vähän kiirehtiä?