sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Ruotsin ihmemaa

Kävimme katsomassa Susanna Alakosken kirjaan Sikalat perustuvan näytelmän Södra Teatern´issa. Näytelmä jätti hieman hämmentyneen olon. Se kertoo joskus 60-70-luvulla Suomesta Ruotsiin muuttaneen alkoholistiperheen tyttären tarinaa, joka jo kirjana sai suosiota ja huomiota lahden molemmin puolin. Teatterina tarina ei saanut uusia ulottuvuuksia, vaan tuntui kirjaa enemmän sosiaalipornolta. Kauhistelua ja leimaamista, joskin taitavasti näyteltynä ja estradille rakennettuna.

Ehkä maahanmuuttajien elämän kuvaaminen onnistuu parhaiten ongelmien kautta, sieltähän se dramatiikka löytyy. Eikä näytelmässä välttämättä ollut kyse maahanmuuton problematiikasta, vaan alimmasta sosiaaliluokasta ja syrjäytymisestä. Lapsen turvattomuudesta aikuisten elämän mennessä raiteiltaan, ja ympärillä olevien aikuisten sokeudesta. Silti näin näytelmän aika yksiulotteisena stereotypioiden vahvistamisena, kuinka köyhät suomalaiset ryyppäävät.

Ruotsissa yksi kuva suomalaisista on ryyppäävä ja riitelevä, sivistymätön ja väkivaltainen. Monet suomalaisten tekemät väkivaltarikokset, pahimpana Valjakkalan tekemä kolmoismurha, ovat saaneet suomalaiset näyttämään brutaaleilta tappajilta. Alkuaikoina kun asuimme täällä uutisissa pyöri monta raakaa rikosta, joissa tekijänä oli suomalainen.

Toinen suomalaisstereotypia on kovasti töitä tekevä luotettava ammattimies, tehtailla tai rakennuksilla, jolla on talo ja volvo ja jolla menee taloudellisesti hyvin. Tai vastaavasti säntillisesti työnsä hoitava hoitoalan ihminen. Mielestäni Ruotsissa on paljon suomalaisia kultturialojen ammattilaisia ja asiantuntijoita, menestyneitäkin, mutta sen puolen en ole huomannut saaneen yleistä tunnustusta.

Maahanmuuttajien leimaamista yleistämällä yksittäistapauksia koko vähemmistöä koskevaksi tapahtuu kaikkialla. Siksi pitäisi itsekin olla ymmärtäväinen, ettei ole täällä ympäristön silmissä omana itsenään, vaan osana lähes puolimiljoonaista vähemmistöä. Mutta en ole ainoa, jonka on vaikea suhtautua Sikalat-tyyppiseen vähemmistökuvaukseen. Suomalaisuus kelpaa esitettäväksi vain, jos tanssitaan tuohivirsut jalassa tai ryypätään ja tapellaan, valitti täällä pitkään asunut ystävä.

En osaa arvioida kuinka moni ruotsinsuomalainen löytää kosketuspintaa Ystadin miljonprogramlähiön sosiaalisista ongelmista. Myöskin se köyhä Suomi, josta työn ja elinmahdollisuuksien puuttuessa lähdettiin Ruotsiin, on vieras Suomeen jääneille. Miksi tuollaista esitystä ei sitten osaa katsoa yhden yhden perheen tragedian kuvauksena? Koska siinä koko ajan korostettiin suomalaisuutta. Samalla tuntui siltä kuin kaikkien ruotsissa asuvien suomalaisten päälle sovitettaisiin samaa suomalaisuuden viittaa, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa.

Monien vähemmistöjen eripuraisuuden aiheena on, kuka saa edustaa yhteisöä ja mitä vähemmistökulttuurista esitetään enemmistölle. Suomenruotsalaisilla ei ole samaa ongelmaa kuin ruotsinsuomalaisilla, siellä vähemmistö tuottaa suuria tarinoita, täällä vähemmistö kertoo vain pieniä tarinoita jos niitäkään. Ehkä tällä vähemmistöllä ei ole mitään yhteistä kertomusta, vaan monta pientä: sotalasten tarina, Valjakkalan tarina, Sikalan tarina. Odotan sitä kertomusta, johon voisi liittää sanan ruotsinsuomalaisuus ja johon voisi itse samaistua.

Ei kommentteja:

Lähdössä

Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...