Kukaan ei lainaile kenkiäni, vaatteitani, meikkejäni tai muutakaan naisenelämään liittyvää. Kylpyhuone ei pysy varattuna tuntitolkulla, lavuaarista ei tarvitse pestä kuin omia meikinjäämiä. En saa naisen asiantuntemukseen pohjautuvia rehellisiä joskus jopa julmia kommentteja ulkonäöstäni, pukeutumisestani ja vanhenenemistani. Äiti-lapsi-laatuaikaa ei vietetä lomamatkalla shoppailun vaan virvelöinnin mekkaan. Sellaista on elämä, kun ei ole omia tyttäriä.Poikien äidin ostoskierros arvostellaan nopeuspisteillä, eikä tavaroistani lainailla muita kuin tietokonetta ja kännykkää oheislaitteineen. Keskustelemme musiikista ja bändeistä, ehkä laulajan tyylistä ja äänenväristä, mutta ei koskaan silmienväristä. Radioasema vaihtuu rockiksi ja volyymi nousee heti automatkan alkajaisiksi. Pojille vaatteet ja kynät edustavat samaa värimaailmaa. Molemmille olen hankkinut lyijykynäsetin, mikä on pitkään riittänyt taiteellisen ilmaisun välineeksi. Edelleen katselen vaatekaupoissa mustia ja harmaita huppareita ja ihmettelen, jos nuoriso itse on jo löytänyt päällensä kirkkaammat värit.
Kaksi poikaa, neljä veljeä, yhdeksän veljenpoikaa, ei yhtään tytärtä eikä siskoa, mutta sentään kaksi veljentytärtä, miesylivalta ympäristössäni on tyrmäävä. Olla mies on normi. Muutaman tytön syntyminen klaaniin on aiheuttanut yhtä suuren muutoksen kuin naisten tulo armeijaan. Jos joku joustaa, se ei ole mies. Nuket otetaan mukaan leikkiin, jos ne suostuvat mäkiautojen testikuljettajiksi, ja tyttömäisin mahdollinen harrastus on hevoset.
Kuvittelen, että tyttärien kanssa elämä on nyansoidumpaa. On kaikkea pikkutavaraa, asusteita, koruja ja musiikissakin on enemmän sointuja. Ajatus tytöistä ajelemassa keskenään wunderbaumin tuoksussa karvanoppanissanissa, jossa basson säätönappu on jumiutunut ääriasentoon on mahdoton. Tytöt ovat helppoja, niin luulen. Koulunkäynnin suurin stressi on, etteivät tyttörukat vain yrittäisi liikaa.
Onneksi elämä on kaikessa avokätisyydessään tarjonnut joskus pieniä, joskus isompia, kuitenkin minunkin nielaistavissa olevia makupaloja tyttöelämästä. Siitä, jossa vessa on täynnä naisellista rekvisiittaa, se varataan kolmeksi tunniksi kerrallaan, kaikki asunnon kymmenen peilimetriä ovat tehokkaassa käytössä, häpeilemättä! Viimeisimpänä 30 seconds to Mars -keikalle Tukholmaan tulleiden tyttölasten fanituksen seuraaminen sai huokaamaan, mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi ja olisiko minusta ollut siihen.
7 kommenttia:
Mielenkiintoinen teksti! En oo tämän tapaiseenkaan törmännyt, ja kivasti on kirjotettukin :)
Itsellä on vähän se pelko, että jos joskus tulee aika jolloin on omia lapsia, ei saisikaan ainuttakaan tytärtä. Toki siinä vaiheessa olisivat ystävien lapset kenties korvaamassa sitä tarvetta ostaa pikkutytöille kaiken maailman tilpehööriä. Enkä siis tarkoita, etteivätkö poikalapset olisi yhtä rakkaita, mutta itse kaipaan kaikkea sitä tyttömäistä ympärilleni. Ja ehkä siinä vaiheessa ei enää itse voisi pukeutua prinsessahameisiin ja raitasukkahousuihin 24/7. Voisi siirtää sen addiktion tyttäreensä ;)
Kiitos Bubble, kiva että näyttäydyit :) Tokihan olen onnellinen ja ylpeä, että minulla on kaksi bonustytärtä, jotka ovat tarjonneet ikkunan tyttöjen elämään, tyllihameisiin ja monimutkaisiin hiustenhoitokysymyksiin ;)
Aina tilanteen tullen yritän myös tehdä pieniä tyttömäisiä hankintoja matkoilta, mutta siinä kohtaa tunnen itseni kömpelöksi harrastelijaksi :(
Tyttölapsen äitinä voin kyllä yhtyä moneen mainitsemaasi! Jo kaksi vuotias on kiinnostunut meikeistäni ja kengistäni :) Tosin ehkä 2v poikakin saattaisi olla - silloin ei vielä välttämättä ole niin ehdollistettu poikien ja tyttöjen juttuihin?
Mutta sitä en kyllä allekirjoita että tytöt on helppoja tai että elämä tyttölapsen kanssa olisi sen helpompaa kuin pojankaan - ongelmat vain ovat erilaisia. Jo nyt hirvittää tulevat ulkonäköpaineet, laihdutusvimmat, mahdolliset anoreksiat, koulukiusaamiset (jonka tytöt kyllä osaavat ainakin yhtä hyvin kuin pojat), "mä en leiki sun kaa" -ajattelu (pojat on paljon reilumpia?), hirveä murrosikä jonka tytöt usein kokee rajumpana... uhhhuh. Onneksi kotona on vielä se 2v jonka kanssa elämä on tosiaankin aika helppoa :)
Hei Mari-Johanna, kiva kun kävit ja jätit kommentin :) Tosi aikaisin sosiaalistuminen oman sukupuolen edustajaksi näyttää alkavan, vaikka muistan kyllä pienten poikien vielä kolistelleen kengilläni, sotkeneen meikkejä ja leikkineen kampaajaa. Itse taas (olosuhteista johtuen) en oikein koskaan oppinut nukkeleikkejä, sen sijaan rakensin legotaloja ja autoratoja.
Tyttöjen ongelmat ovat kyllä myös vaikeita, mutta jo pelkästään se tosiasia kuinka paljon poikia kuolee ennen kuin täyttää kaksikymmentä, on aika pelottava asia. Koulujärjestelmä ei myöskään aina ota huomioon, että pojat ovat pari vuotta tyttöjä jäljessä monessa asiassa. Olen ollut tyytyväinen, että omat poikani saivat vaikeimmat vuodet viettää ruotsalaisessa koulussa, joka tarjoaa muutakin tekemistä kuin paikallaan istumista (noin kärjistäen). Mutta totta puhut, että ulkonäköpaineet tytöillä ovat käsittämättömiä, ja murrosikä voi olla raju, riskejä siinäkin. Ja pojat tosiaan viihtyvät "lösseinä", nyt taas nuorempi hävisi laumaansa...
Hei vielä, juu en tosiaan kiellä etteikö poikien kanssa olisi omat ongelmansa myös, enkä yhtään väheksy tosiseikkaa että pojat kyllä voivat joutua todella pahoihin hankaluuksiin - ja kuolleisuusprosentti on heidän kohdallaan suurempi (jos sitten se seksuaalinen väkivalta tytöillä..)... suo siellä vetelä täällä ;)
Ehkä sinne orastavaan murrosikään asti saa sekä tyttöjen ja poikien kanssa kuitenkin nauttia aika leppoisasta menosta ja sitten ne ongelmat alkaa - jos on alkaakseen?
Herkällä korvalla ja mielellä kun lastaan kuuntelee, niin asioista ei tule liian isoja, niin sanoisin tällä kokemuksella. Mutta on niitä vaiheita ennen murrosikääkin, lapset pystyvät uskomattomiin ihmissuhdepeleihin jo alakoulussa, tapahtuu onnettomuuksia, menettävät läheisiä ihmisiä, vanhemmilla on kriisejä, sairauksia, asioita joilta vanhemmat eivät voi suojella, mutta joissa vanhempia todella tarvitaan. Kouluun meno on yksi kriittinen vaihe, joka muovaa kokemuksia pitkälle eteenpäin. Hui, mistä kaikesta sitä ollaankin selvitty :)
Minulla on yksi kumpaakin ja minun kokemukseni mukaan murrosiässä on kyllä tytön kanssa vaikeampaa kuin pojan. Pojan kanssa pystyy keskustelemaan (logiikka pelaa, vaikka hormonit veisivätkin vähän väliä), mutta tyttö on ihan mahdoton!:) Pojan kanssa pysytyy järkeilemään, mutta tytön kanssa ei.:)
Mitä kylppäriin tulee niin poika kyllä viettää kylppärissä enemmän aikaa kuin tyttö :) Taitaa siis olla yksilöllistä kumminkin.. Tosin psykologian luennolla kerrotiin, että älkää yllättykö jo teinipoikanne viettää mahdottoman pitkiä aikoja peilin edessä kylppärissä - kuuluu kuulemma ikäkauteen sekin!
Jos tyttö on hyvällä päällä (keskimäärin 2 tuntia viikossa:) silloin on ihan mukavaa tehdä kahden jotain. Se huvi vain ei kauan kestä. Poika taas ei halua viettäää äidin kanssa ikaa, mutta joskus pystymme paneutumaan syvälliseen pohdintaan, jolloin pari tuntia menee siivillä.
-ruu
Lähetä kommentti