Juristipsykologiaa

Eilen Meirami arvosteli bloginsa kommenteissa reippaasti avioerossaan käyttämänsä asianajajan psykologista osaamista ja ehdotti laajoja psykologian opintoja osaksi tutkintoa. Jussi taas alan ammattilaisena suhtautui torjuvasti ajatuksiin psykologian opinnoista ja perusteli kantaansa jotenkin niin, että kirurgikaan ei saa ahdistua siitä, että puukottaa asiakastaan.

Juristin opintoihin taisi aikoinaan kuulua vapaaehtoinen todistajapsykologian kurssi, ainakin täydennyskoulutuksena niitä on järjestetty. Muistan ehdottaneeni eräälle käräjätuomarille osallistumista tuomaripsykologian kurssille myös. Sellaisia ei tietääkseni edelleenkään järjestetä.

Itse sain aikoinaan tehokkaan tuomaripsykologian oppitunnin, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olin vannonut tuomarinvalan, ja hovioikeuden presidentti tuli sen jälkeen keskustelemaan kanssani. Hän huomautti, että kun olen menossa kotipaikkakunnalleni auskultoimaan, on olemassa yliobjektiivisuuden vaara. Ei pidä kompensoida sitä että tuntee ihmisen olemalla häntä kohtaan ankarampi kuin mitä olisi tuntemattomia asiakkaita kohtaan. En aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta kotikylän käräjiä istuessa sitten välähti.

En usko, että ihminen pystyy olemaan täysin objektiivinen, jos hänellä on vähänkin pohjatietoa asiasta. Siksi ei edes kannata yrittää ajatella suoraan objektiivisesti, vaan ensin pitäisi tutkia mitkä aikaisemmat kokemukset, asiasta saatu tieto ja tilanteen herättämät mielikuvat ja tunteet vaikuttavat omaan suhtautumiseen asiaan. Lopulta kun on perannut omaa mieltään riittävästi, voi yrittää olla objektiivinen ja voi päästä lähelle objektiivisuutta.

Jotkut ovat vakaasti sitä mieltä, että he eivät ajattele asioita tunteella vaan järjellä. Valitettavan usein nämä samat ihmiset eivät edes tunnista omia tunteitaan, vaan koko tunnekuorma velloo järjestäytymättömänä eikä koskaan tiedä, missä kohdin se tulee ulos. Tuomioistuinten päätökset ovat joskus juuri päinvastaisia mitä salin tunnelmasta olisi saattanut päätellä. Siksi on vaarallista, jos asian käsittelyssä mennään liian syvälle ihmisen psyykeen. Päätös voi olla psyykkisen torjuntareaktion värittämä.

Vaarallista on myös, jos juttua hoitava lakimies ei tunnista eikä osaa käsitellä jutun herättämää omaa ahdistustaan. Jussin mainitsemien maksasairauksien lisäksi riskinä on uupuminen ja sen mukanaan tuomat terveyshaitat. Traumatisoituneita ihmisiä joutuvat kohtaamaan monet juristit päivittäisessä työssään, asia josta ei ainakaan minun opiskeluaikanani 1980-luvulla puhuttu yhtään mitään.

Luottamuksen ja hyvän yhteistyösuhteen luominen on stressaavasta tilanteesta huolimatta välttämätöntä, tai muuten kallis aika valuu nenäliinojen etsimiseen ja väärinkäsitysten selvittelyyn. Joskus asiakkaaksi tulee niitäkin, joilla ei ole kykyä psyykkiseen työskentelyyn ja asioiden läpikäymiseen tunnetasolla. Silloin edessä voi olla jotain todella vaikeaa, jos psykiatrian puolen ammattiapua ei tule tai se ei tehoa.

Jotkut juristit harrastavat psykologiaa ja saavat siitä hyötyä myös työssään. Taitaa tosin olla niin, että pitääkseen yllä mainetta "objektiivisena" juristina psykologian osaamista ei kannata mainostaa. Jotkut juristit tunnistavat oman ahdistuksensa, pystyvät käsittelemään sitä eivätkä itse tylyillä kommenteillaan lisää asiakkaan ahdistusta. He myös osaavat hallita oikeussalia niin, etteivät päätöksen tekevät tuomarit ahdistu, ellei se sitten satu olemaan päämiehen edun mukaista.