Ruotsin porvarihallitus on ryhtynyt toteuttamaan politiikkaansa, työttömyyskorvausta alennetaan ja työnhakijoita ohjataan työnhaussa. Näillä ja muilla konsteilla yritetään vähentää työttömyyttä ja riippuvuutta tulonsiirroista, ja saada suurempi osa työikäisistä mukaan työelämään.
Sekä Suomessa että Ruotsissa tuntuu yhteisenä piirteenä olevan, että työnantajat kaipaavat työntekijöitä, mutta vapaana olevat eivät kelpaa. Vaaditaan työnhakijoilta työkokemusta, mutta ei anneta sitä ensimmäistä työpaikkaa, josta sitä kokemusta voisi saada. Siksi runsaasti potentiaalista työvoimaa on alusta lähtien ja pysyvästi työelämän ulkopuolella.
Työelämäkokemusta vailla olevien saaminen mukaan työelämään vaatisi uusia toimintamalleja. Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kokoaminen työpajoihin saamaan työelämäkokemusta jää monta kertaa toteutukseltaan puolitiehen. Luulenpa, ettei työpajoissa tehdä tuntilistoja, aseteta tulostavoitteita ja luoda myönteistä yrityskuvaa omalla käytöksellä. Kuitenkin työpajojen pitäisi näyttää tietä työpajalta työelämään.
Suomeen luotiin muutama vuosi sitten erityinen tuki sosiaalisille yrityksille, joiden toivottiin luovan työpaikkoja vajaakuntoisille ja muuten vaikeasti työllistettäville. Tarkoitukseen varattua rahaa jäi ainakin ensimmäisinä vuosina runsaasti käyttämättä, ja koko ajatus jäi vieraaksi virkamiehille, joiden olisi pitänyt edistää hankkeen toteutumista. Tukia ei myöskään ollut mitoitettu riittäviksi, että työnantajat olisivat voineet saada toiminnan kannattavaksi, kun työvoimana on vajaakuntoisia ja muuten erityistä ohjausta tarvitsevia työntekijöitä.
Toivoisin uuden työministerin nyt ottavan työttömyyden suurennuslasin alle, ja katsovan tarkkaan keitä ne työttömät ovat. Suomen työttömistä osa on edelleen työttöminä 1990-luvun laman jäljiltä, osallistunut jos jonkinlaiselle kurssille ja tehnyt työllistämistöitä siellä sun täällä. Yksi ryhmä on suoraan kortistoon valmistuvia, usein työttömien vanhempien lapsia, joille työelämän vaatimukset ovat liian kaukana saavutettaviksi ilman erityistä ohjausta ja tukea. On myös sairaita ihmisiä, jotka eivät täytä eläkeyhtiöiden vaatimuksia eläkkeen saamiseksi eikä työnelämän vaatimuksia työkyvyn suhteen. Kaikki he voivat olla mukana työelämässä ja tehdä osuutensa, elättää työllään itsensä ja perheensä ainakin osittain.
Työnhakukurssien järjestäminen näille hakijoille on turhaa touhua, heidän työttömyytensä johtaa itsessään hakemusten asettamiseen sivuun. Mutta olisiko aika siirtyä työnhakijoiden kouluttamisesta työnantajien kouluttamiseen? Ennen kuin suostutaan työnantajien vaatimuksiin työperäisen maahanmuuton lisäämisestä tai jopa samanaikaisesti maahanmuuton lisäämisen kanssa työnantajia pitäisi kouluttaa hyödyntämään nyt saatavilla olevaa työvoimaa.
Sosiaalisten yritysten perustamistukia voisi alkaa tosissaan myöntämään, jotta vajaakuntoiset saisivat töitä. Työpaikka- ja oppisopimuskoulutusta pitäisi lisätä. Sisääntulotyöpaikkoja, joihin sisältyy perehdytys, kielikurssit, mentorointi, ja mahdollisuus pysyvään työpaikkaan, tulisi tukea reilulla kädellä. Myös maahanmuuttajien työvoiman hyödyntäminen ja täkäläiseen työelämään perehdyttäminen kannattaisi opetella hyvin jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti