Olen viime aikoina katsellut mielessäni hiekka-aavikoita, vankisellejä, poliisiasemia lukiessani kahden ruotsalaisen toimittajan Martin Schibbyen ja Johan Perssonin kirjaa 438 päivää, kertomusta oikeudettomuuden tilasta, propagandasta ja politiikasta. Kirja kertoo näiden pelottomien toimittajien matkasta sissien kuljettamina Ogadenin autiomaahan, jäämisestä Etiopian hallituksen vangiksi ja vapauden odottamisesta.
Ogadenin tunnen vuosien takaa, minulle se tuo mieleen nuoren naisen, jonka arpia laskin poliisilaitoksen naisten vessassa. Pyysin kirjaamaan luvun puhuttelupöytäkirjaan. Hän kertoi Neuvostoliiton ja Angolan sotilaista, jotka auttoivat Etiopiaa taistelussa sissejä vastaan. Mieleeni jäi kuvia autiomaan hiekan keskellä sotivista sisseistä, Somalian ja Etiopian välisestä rajalinjasta, joka oli karttaan merkitty katkoviivalla. Kirjan kuvat näyttivät juuri samanlaisilta.
Schibbyen ja Perssonin tarkoituksena oli mennä raportoimaan, miten öljyn poraaminen autiomaasta vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin keskellä vaikuttaa alueen turvallisuuteen. Heidät otetaan kiinni terrorismista epäiltyinä, ja heidän hallustaan löytyy myös raskauttavaa materiaalia. Lapsellinen valokuvaamalla tallennettu pyssyleikki näyttääkin ihan joltain muulta, etenkin kun miehet löydetään sissien leiristä keskeltä konfliktialuetta.
Toimittajat lähtevät tekemään juttua aiheesta, josta kukaan ei ole ennen raportoinut paikan päältä. Vielä kiinni otettuinakin he uskovat oikeuksiinsa, ja muistuttavat niistä myös vangitsijoitaan. Kaikella on selityksensä. Ogadenista ei tehdä jatkossakaan juttuja, ainakaan kapinallisten näkökulmasta. Schibbyeltä ja Perssoniltakin jäi juttu tekemättä, mutta kirjasta tuli hyvä.
Diplomatian hitaus ja voimattomuus tulee myös kirjan myötä tutuksi. Kuinka ulkoministeriön edustajat ilmeettöminä tekevät muistiinpanoja oikeudenkäynnissä, mutta tuovat sentään nuuskaa, säilykkeitä ja hapankorppuja, joista jälkimmäisiä voi käyttää lusikkana purkkia tyhjentäessä.
Vastaavan matkan mielikuviin tein myös äsken, kun katsoin dokumentin lopullisesta tamiliongelman ratkaisusta Sri Lankassa. Samoin kuin Ogadenista kertovaa kirjaa lukiessani alussa nautin dokumentissa tamilialueen maisemista, olenhan siellä niin monta kertaa matkustanut mielesssäni. Kansainvälisen diplomatian ja avustusjärjestöjen täydellisen epäonnistumisen näkeminen kenties raaimmassa ikinä katsomassani dokumentissa tyrmistytti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti