Lobbaus kietoo politiikan syleilyynsä, tarjoilee sille ajatukset ja lounaat, ja kun aktiivipolitiikan aika on ohi, se ottaa hellästi vastaan vallan harjalta tipahtaneen kuin turvaverkko ikään. Poliitikkotoverit tuskin ehtivät huomata kaverin katoamisen riveistä saati että ehtisi tulla ikävä, kun jo puhelin soi, ja viestintätoimisto ottaa yhteyttä. Minä täällä hei, lähdetkö lounaalle?
Kun viestintätoimistot hoitavat sekä politiikan ohjaamisen että siitä viestittämisen, ei kansaa enää tarvita kuin vaaleissa. Silloinkin poliitikko kääntyy viestintätoimiston puoleen. Virkamiehet toimivat poliittisessa ohjauksessa, välillisesti siis lobbareiden ja median ohjauksessa. Tosin virkamiehet voivat vastavaikuttaa poliitikkoihin, mutta kenen ohjauksessa he silloin ovat? Politiikkaan vaikuttavien high-season on kerran neljässä vuodessa tehtävä hallitusohjelma, kun silloin on sopivasti aulailemassa, niin lopun vaalikauden voi ottaa rennommin. Mitä monimutkaisemmasta asiasta on kyse, siitä suurempi on lobbareiden valta. Järjestelmässä on monia puutteita, mutta se suurin on, miten saataisiin varmistettua, että lobbariverkosto kattaa kaiken olennaisen.
Kansalaisjärjestöt ovat innokkaita lobbareita nekin, mutta ne toimivat epäennustettavasti ainoastaan silloin, kun ne eivät edistä järjestön ajamaa asiaa. Mielipiteen lisäksi järjestöiltä voi odottaa asiantuntemusta. Tosin sieltäkin vuotaa väkeä viestintätoimistoihin. Pahimmassa tapauksessa viestintätoimiston väki miehittää kansalaisjärjestön hallituksia, jotta voisi sitäkin kauttaa verkostoitua ja hoitaa hommiaan ja edistää uraansa. Lääketehtaat pitävät potilasjärjestöjä sylissään, yritykset maksavat järjestöille saadakseen liimata järjestön logon sivuilleen ja esittää hyvää yrityskansalaista. Poliitikot taas vanhastaan miehittävät kansalaisjärjestöjä profiloituakseen tietyn asian hallitsevina ja kerätäkseen ääniä jäseniltä.
"Ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se joka maksaa". Näin todettiin monta kertaa viime vuodenkin aikana, kun ällisteltiin isoja palkkoja, palkkioita ja erorahoja. Mutta kuka se hullu maksaja nyt sitten on? Eläkevakuutusyhtiöiden ja valtionyritysten osalta kansan kannattaa katsoa peiliin. Sieltä se hullu löytyy. Me veronmaksajat, palkansaajat, työnantajat ja vakuutetut olemme antaneet avoimen valtakirjan edustajillemme tehdä niin kuin tahtovat. Järjestelmä on tosin yritetty rakentaa niin, että kun kansa ei osaa eikä ymmärrä, edustajamme ovat viisaita.
Kansan ja heidän edustajiensa suhdetta vinouttavat lobbarit ja viestijät. Median pitäisi olla se linkki, joka kertoo, mitä oikeasti tapahtuu vallan auloissa. Mutta kun sillekin maistuvat drinkit aulabaarissa ja samanikäisten kavereiden seura. Helposti jutun saa kasaan soittamalla kaverille viestintätoimistoon, viesti on jo valmiiksi paketissa, ja rakennettu niin, että klikkauksia sataa. Asioiden tutkiminen on aikaa vievää ja kallista.
Edustajiemme lahjomattomuus on asia, jota pitäisi kaikin keinoin edistää. Keinoja on monia: sidonnaisuuksien ilmoittaminen, lobbauskalenterin julkistaminen, oman verkoston analysointi ja sen laajentaminen ulottumaan myös pienen piirin ulkopuolelle. Yritystoiminnan yksi perussääntöjä on, että ydintoimintoja ei saa ulkoistaa. Poliitikolle ajattelu, journalistille tutkiminen ovat ydintoimintaja, eikä niitä saa ulkoistaa, vaikka viestintätoimistot ja lobbarit aivan ilmaiseksi ilmoittautuvat alihankkijoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti