Katoava digiperinne

Joskus viime syksynä aloin huolestua sukupolvemme perinnöstä. Olemme viimeinen sukupolvi, joka jättää jälkeensä kasan papereita. Mitä niille tapahtuu? Olemme ensimmäinen sukupolvi, jonka elämä on puoliksi sähköisesti tallennettu. Miten varmistamme, että jotain digitaalisesta elämästämme jää elämään kauemmin kuin me?

Nyt ongelmaan on havahtunut myös itse mr. Internet. Hän pelkää, että digitaaliseen muotoon tallennetut tiedott ja kuvat katoavat. Lohdutukseksemme suurinta osaa niistä ei kukaan jää kaipaamaan. Paperin aikakausi oli siitä mukava, että tallennukseen käytettävät tekniikat eivät estäneet dokumenttia näkymästä. Vaikka emme ymmärtäneet, mitä paperille oli tallennettu, pystyimme kuitenkin päättelemään, minkälaatuisesta asiakirjasta on kyse. Tekstin, kuvan tai piirroksen avaamiseen  tarvittavaa asiantuntemusta pystyi ainakin teoriassa etsimään jostain.

Digitaalinen maailma taas sulkee tiedon paketteihin konsteilla, joiden salat ovat vain harvojen hallussa. Tallennusmuodot muuttuvat, alustat vanhentuvat, seuraava uusi tekniikka ei välttämättä pysty käsittelemään vanhemmalla tekniikalla luotuja dokumentteja. Näin tieto ei ole vain varmassa tallessa vaan myös vaan saavuttamattomissa. En liene ainoa, jolla on kaapeissaan C-kasetteja, vinyylilevyjä ja kolmea lajia videokasetteja. Tutkielma ja ensimmäinen asiakasrekisteri löytyvät lerpulta, muutama korppu on tullut myös säästettyä, miksiköhän?

Sata vuotta itsenäistä Suomea on tuottanut paperia kaikkiin  tarkoituksiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset suomalaiset ovat tallentaneet elämäänsä päiväkirjoihin ja kirjeisiin, postikorteistakin pystyy päättelemään ketä on muistettu ja minne on matkattu. Bloggaajan kirjallinen jäämistö jää leijumaan bittiavaruuteen, tekstiviestit sulavat sim-korttien ja metalliromun mukana. Olisiko parempi, ettei papereitakaan jää jäljelle, vai tarvitseeko tulevaisuuden historiankirjoitus kaikki vielä tallella olevat koulutodistukset, joulukortit ja aikakauslehdet?

Olen ihaillut melkein satavuotiasta muistikirjaa, johon mummoni on kirjoittanut kaihoisia värssyjä itsenäisen Suomen ensimmäiseltä vuodelta. Kauniin käsialan ja suuri tunteita kuvaavien säkeiden kautta mieleeni on piirtynyt vakaviin kirjallisiin harrastuksiin omistautunut piikatyttö. Onneksi se aarre on  avattavassa muodossa.