lauantai 11. helmikuuta 2012

Vauhtia rattaisiin


Vaalien ilmiö oli Paavo Lipposen hiipuneisuus. Ei ääniä, ei lisäarvoa yhteiskunnalliseen keskusteluun, ei oman puolueen tärkeänä pitämien asioiden esillä pitoa, ei edes vahvaa tukea nykyiselle hallitukselle. Nyt sai jännittää sammuuko moottori ennen kuin ehdokas pääsee ajatuksen loppuun. Yhden ainoan hetken havaitsin koneen käyvän täysillä kierroksilla, ja siinä kaatui kuppi ääriliikkeiden ja demokratian halveksijoiden niskaan. Ei että muistaisin toiselle kierrokselle päässeiden sanomisista sitäkään vähää, mutta se ei ollutkaan tavoite, vaan äänten saaminen.

Onnettomasti ovat asiat myös sosiaalidemokraateilla lahden tällä puolen. Göran Perssonin jälkeen Mona Sahlinin piti tuoda puolue takaisin valtaan. Kun hän epäonnistui viime vaaleissa, pelastajaksi löytyi Håkan Juholt. Kun Juholtin taival päättyi jalasmökkityyppiseen skandaaliin, tilalle löytyi metalliliittopomo vailla valtiopäiväkokemusta. Mielettömän hyvä tyyppi tämä Stefan Löfven, ainakin kaikkien puheenjohtajan tehtävästä kieltäytyneiden mielestä.

Valtiopäiväosaamista demareiden johtoon hän ehkä hankkii perustamalla varjohallituksen, johon kuuluisi joukko puolueen johtamiseen kykenemättömiä mutta johtajaansa paremmin asioista perillä olevia puolueprofiileja. Varjohallitus on kätevä, jos ei muutenkaan ole innokas kantamaan vastuuta. Siinä on vain riski, että voittaa vaalit, ja joutuu toteuttamaan ehdotuksiaan tai muuten äänestäjät tuntevat itsensä petetyiksi.

Sosiaalidemokraattien perinteiset kannattajat, siis ne, joilla on vakituinen työsuhde, ovat katoava kansanosa. Moni työssä oleva omakotitaloineen, kesämökkeineen, autoineen ja veneineen mieltää itsensä porvariksi, ja äänestää porvareita. Vuokra-, pätkä-, extra- ja keikkatyöläisten yhä kasvava joukko ei saa sosiaalidemokraattien liittojen jäsenille junailemia etuja, ei ole minimipalkkaa, vähimmäistyöaikaa, työsuhdeturvaa eikä usein edes työttömyysturvaa. Nuorisotyöttömyys on Ruotsissa ehkä vielä suurempi ongelma kuin Suomessa, mutta keveitä, matalapalkkaisia työllistämisen muotoja ei voi noin vain kannattaa, ay-väkeä kun ollaan. Ammattiliittoihin nojaamisen ongelma on, ettei liitoilla ole äänioikeutta, jäsenet taas voivat äänestää miten sattuu. Niin kuin on nähty.

Ääniä ei tule, ellei tee töitä. Sosiaalista mediaa voi käyttää hyväksi ehdokkaiden etsinnässä ja viestin välittämisessä, mutta sitten on haettava kontakteja ihmisiin. Päivystämällä entisestään kasvavassa liikkuvien äänestäjien joukossa on mahdollista kerätä ääniä, ei tarvitse kuin kuunnella. Äänestäjät ovat edelleen yksinkertaisia ja henkilökohtaiset kokemukset ehdokkaista ovat ratkaisevia. Viime kevään eduskuntavaaleissa saa ääneni se, jonka vaalimainos ja samalla äänestysnumero löytyi äänestyskopissa taskusta.

Ei kommentteja:

Lähdössä

Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...