Seurasimme huvittuneina Streamin keskustelua Valion mainoksesta. Miten olikin väärin kuvattu maitotilojen todellisuutta, ei se tuollaista voi olla! Että lehmillä olisi nimi, aurinko paistaisi, Saimaan vesi välkkyisi puiden välistä pellon takana ja kiviaitakin olisi jätetty paikalleen.
Altistumme tuolle harhaanjohtavalle mielikuvalle maidontuotannosta tuon tuosta Suomen kotimme maisemissa. Mainoksessa oleva Heinikkalan tila on kanavan toisella puolella, mutta sama maitoauto kiertää myös meidän kylämme tankit tyhjentämässä. Ruokapöydän ääressä katsomme ikkunasta naapurin pellolla laiduntavia hiehoja. Olen soittanut naapurin isännän iltayöstä tarkistamaan aitauksiaan, kun kotiin ajaessani maantiellä autoni edessä hölkytteli nautakarjaa. Toinen naapurin isäntä on soittanut minulle pahoitellakseen, kuinka aina niin kiltisti isäntää seuraavat hiehot ottivatkin äkkiä suunnan pihamaallemme.
Iltalenkeillä lokakuun hämärässä illassa kiertelemme pieniä tilusteitä. Ensin metsää, sitten peltoja ja lopulta maalaistalon pihapiiri. Navetassa on valot ja lypsykone käynnistyy. Jatkamme matkaa, sama toistuu, paitsi lypsykone on jo käynnissä.
Mutta ei kaikki niin aurinkoista ole. Sama isäntä, jonka hiehot karkasivat apilanurmellemme, kertoo laittavansa ennen joulua lypsykarjan pois. Edellisenä kesänä kuulimme saman uutisen toiselta naapuriltamme. Omalta kotitilaltani lehmät ovat lähteneet karja-autoon jo pian kaksi vuosikymmentä sitten. Muistan kuinka surkeaa oli, kun vasikoita kuoli tai lehmät sairastuivat, ja miten tarkkaa työtä maidon laadun ylläpito on. Oma lukunsa oli roudan nostamien kivien kerääminen keväisin pellosta.
Suurin havaitsemani muutos kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana maaseudun elämässä ei ole siinä kuinka lehmiä hoidetaan ja maataloutta harjoitetaan. Ihmettelen toki miksi pellolla pitää nykyisin olla kolme traktoria samaan aikaan, ja jokainen on isompi kuin se yksi millä isäni teki oman talon töiden lisäksi paljon töitä myös vieraille. Kun olin lapsi ei susia eikä karhuja ollut kuin saduissa, Bambejakin näkyi vain kirjan sivuilla. En ole koskaan ennen pelännyt pimeässä liikkumista, metsäkauriit ovat kauniita, mutta tietoisuus siitä, että seudulla liikkuu myös susia ja karhuja lisää oman jännitysmomenttinsa iltalenkkeilyyn. Mieluummin kuuntelisin turvallista lypsykoneen surinaa kuin pelkäisin rasahteluja metsässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti