Valokuvatorstain aiheena oli viime torstaina satama, olen nyt reissanut satamien väliä taas kerran. Kävimme Suomessa etsimässä jos ei kotisatamaa niin ainakin mansikkapaikkaa. Satama on ihastuttava tyyssija elämän taisteluihin uupuneelle hengelle. Taivaan avaruus, liikkuvien pilvien rakennelmat, meren vaihtuvat väriasteikot, merkkivalojen tuike ovat ihmeen sopiva kuvastin, joka virkistää silmiä väsyttämättä niitä koskaan. Linjakkaat, takilaltaan monimutkaiset alukset, joita mainingit viihdyttävästi keinuttavat, ovat omiaan pitämään mielessä yllä rytmin ja kauneuden tajua. Ja se, jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa, hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua."Minun mereni on Saimaa, laivat kiiltäväkylkisiä huviveneitä tai hitaasti puhisevia höyrylaivoja. Itse ajattelin istahtaa laiturille, siinä suunnitella lähtöjä ja palaamisia, vilkutella ohi lipuvien veneiden matkustajille. Samalla voin vaikka muistella pappaani, höyrylaivoilla Saimaata seilannutta konemestaria, jonka laiva poikkesi reitillään vastarannan laiturilla. Jollain toisella laiturilla hän sitten kohtasi mummoni, ja asettui pitämään taloa tuonne jonnekin kaukaisempien pilvien alapuolelle. Siitä tuli hänen satamansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti