Silmänruokaa

Eilen illalla katsoin elokuvan, ja vain katsoin. Muutaman vuoden takainen Maria Larssons eviga ögönblick, suomennettuna Ikuiset hetket, tuli televisiosta. Alkuun yritin myös kuunnella repliikkejä, mutta kun ainut jonka puheesta sai jotain selvää oli ruotsalaisen näyttämötaiteen tähti Mikael Persbrandt, päähenkilön renttu mies, niin ei siitäkään ollut niin väliä. Vikaa oli sekä äänentoistossa, artikulaatiossa että arkikielen kuullun ymmärtämisessä. Keskittyminen ainoastaan elokuvan visuaaliseen ilmaisuun tekikin katsomisesta elämyksen.

Maria Larsson elää edellisen vuosisadan vaihteessa ison perheen äitinä, ja hän voittaa arpajaisista kameran. Tarina seuraa perheen lisääntymistä, miehen renttuilua kunnes hänestä tulee kuljetusliikkeenomistaja, ja Marian, suomalaissyntyisen työläisnaisen, kehittymistä valokuvaajana. Elokuva on myös hieno aikakauden kuvaus.

Elokuva oli kuvattu seuraamaan näkymiä valokuvaajan silmin . Kamera haki kuvakulmia, varjoja, valoja, asetelmia ja pysähtyi ikuistamaan hetken. Monta kertaa elokuvan aikana mietin, onkohan päähenkilöllä mukana kamera, tästä saisi hienon kuvan. Nyt tuntuu kuin elokuva olisi filmirullana jossain mielenkuvajaisessa, ja lähtee heti kelautumaan, kun alkaa muistella elokuvaa. Onneksi ei tarvitse tyytyä mielikuviin, nauhoitin leffan myös.