Vierailin blogi-ikätoverin luona Omenapuun alla, ja huomasin, että jo seitsemän vuotta on kulunut tämänkin blogin aloittamisesta. Oma blogini alkoi tarpeesta saadaan safarikuvat järjestykseen, ja kirjoitella muutenkin. Sen jälkeen tuli enemmän Ruotsi-Suomi -tarinoita. Valokuvaus oli jossain vaiheessa pinnalla, valokuvatorstain tehtävä sai ajattelemaan kuvakerrontaa. Sitten rakennettiin talo.
Väliin mahtuu elämän isoja tapahtumia. Jotkut matkat ovat päätyneet matkakertomuksiksi, useimmat matkat näkyvät välähdyksinä ja kuvina muiden tekstien joukossa. Kirjoja on luettu ja kirjoitettukin, nekin ovat vaikuttaneet sisältöön. Kaikkein suurimpana inspiraationa kaikkina näinä vuosina on ollut median uutisvirta.
Alkuaikoina olin sosiaalisempi, osallistuin blogimaailman rientoihin ja vierailin muissa blogeissa, mutta nykyisin vain kirjoitan, jos sitäkään. Blogista on tullut yksi kirjoitusalusta muiden joukossa, siihen kirjoitetaan se, mikä sopii kirjoitettavaksi blogiin. Se vain on olemassa, en saa sitä tekemättömäksi, miksi siis sulkisin sen tai poistaisin.
En markkinoi blogiani enkä markkinoi itseäni blogilla. Kirjoitan vain. Aina joku eksyy tänne etsiessään jotain mitä täältä ei löydy. Täältä ei löydy minua, ei kuulumisiani eikä tekemisiäni. Täällä on vain yritys hahmottaa asioita kirjoittamisen keinoin. Edelleen kirjoitan, jotta tietäisin mitä ajattelen. Tekstin tekeminen pakottaa etenemään johonkin suuntaan, tuskin koskaan tietää etukäteen, mitä kautta ajatukset kiemurtelevat tekstin loppua kohti.
Kirjoitan itselleni, en ole määritellyt mielessäni blogini lukijaa. Jos blogia kirjoittaessani alan miettiä, mitä ajatuksia tämä herättää lukijoissa, sammutan oman kytevän ajatukseni. Tämä on vain blogi. Kirjoitan blogia, koska täällä teksti jää elämään. En ole koskaan kirjoittanut pöytälaatikkoon, kuka siellä juttujani lukisi? Onnellista on elää Internetin aikaa.
Blogi palkitsee vaivihkaa. Huomaan, että näistä seitsemästä vuodesta on jäänyt myös tämän näköinen jälki. Vaivan palkan saan siitä, että aina joku käy myös lukemassa kirjoituksiani. Tärkeintä on ollut oppia julkaisemaan. Tehdä tekstejä, muokata niitä niin pitkälle kuin osaa, ehtii ja haluaa, ja lähettää ne matkaan. Kirjoittaa silloinkin, kun juttu ei oikein luista, varmana, että joskus pääsee vielä ajatukseen kiinni, ja pystyy purkamaan sen tekstiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti