Illan orkesterina oli Kungliga filharmonikerSitten se alkoi. Ensin kuuluu jonkinlainen kiertävä ääni hiljaisina hetkinä. Se ei kuitenkaan haitannut avausnumeroa, joka oli komea, etenkin käyrätorvet soivat upeasti ja napakasti. Oli siis lupa odottaa jotain enempää. Nuori Brantelid asettui selloineen orkesterin eteen, ja kaiken piti olla hyvin. Mutta sitten alkoi pinnistely. Musiikin yläpuolella kuului raskas hengitys, aivan kuin sellistin mikrofoni olisi asetettu suun eteen. Kenen hengitys soiton päällä kuului - vaikea arvioida, mutta se häiritsi. Teknistä henkilökuntaa touhusi sellistin edesssä, ja vaihtoi paikkaa näyttävästi kesken esityksen. Mietin jo kapellimestaria, missä vaiheessa hän sanoo: Kiitos, minulle riitti. Koko Brantelidin esityksen ajan musiikkinautinnon taittoi se hengitys, aina kun odotit kuulevasi sellon suloääniä, korviin kantautui kummallista korinaa.
Brantelid sai kuitenkin mahtavat aplodit, ja onneksi hän soitti yleisölle kiitosnumeron. Siinä huohotus ei tullut läpi, tai ainakaan siihen ei kiinnittänyt huomiota. Väliajan jälkeen orkesterin intendentti totesi, että tällaista ei heillä saa tapahtua, voitte tulla uudelleen huomenillalla kuulemaan saman konsertin, jos lippuja vain riittää. Tarkemmin hän ei kertonut, mikä ongelma oli.
Erikoisen konserttikokemuksen lopetti väliajan jälkeen soitettu Dvorakin yhdeksäs sinfonia, jonka tarttuva teema jäi soimaan päähän. Orkesti soitti vapautuneesti, eihän mitään menetettävää enää ollut. Kaiken jälkeen ihmettelen, ettei konserttia katkaistu heti alkuunsa, lähetetty yleisöä tauolle ja ryhdytty selvittelemään teknistä ongelmaa. Kai ne paikalla olleet alan ammattilaiset huomasivat heti, että jotain on pahasti pielessä, kun kerran minäkin, kerran vuodessa konserteissä käyvä mietin, miksei tätä keskeytetä. Vai eivätkö he luottaneet kykyynsä korjata vikaa? Ehkä sittenkin on hyvä, ettei kaikkia huippukonserttejakaan nauhoiteta, ja ehkä ne juuri siksi jäävät mieleen täydellisinä elämyksinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti