Nyt vietetään kolmatta syksyä Tukholmassa. Ensimmäinen syksy meni totutellessa uuteen kotiin ja kotikaupunkiin, toinen syksy meni totutellessa siihen, että esikoinen muutti lukiota käymään Suomeen. Nyt on totuttu. Paitsi että rippikouluikäisen nuoren miehen elämä menee odotellessa, että pääsisi takaisin Suomeen.Kyllä kesä Suomessakin oli upea. Siellä mietin monta kertaa, miten täältä taas pystyy palaamaan talveksi Ruotsiin. Kun sitten oli palattu, parin päivän päästä jo ihmeteltiin, miten kiva on taas olla kotona.
Samalla sai huomata, miten totta "poissa silmistä, poissa mielestä"-sanonta on. Suomen kodin pihalla iski monta kertaa suoranainen epätoivo, miten ne voivat edes suunnitella sitä voimalinjaa tähän. Vuosisatoja vanha asuinpaikka, ei niitä niin montaa sillä seudulla ole. Täällä koko asia ei vaivaa mieltä, siellä viilsi sydämessä joka kerta ikkunasta ulos joelle katsoessa.
Koulun ja työn alettua arki imaisi pyöritykseensä, me emme siis pyöritä arkea, arki pyörittää meitä. Päivät menevät työssä ja päivittäisissä rutiineissa, puolipakollisessa kuntoilussa ja välttämättömyyksiä hoidellessa. Kun aamulla töihin mennessä katson pienten lasten vanhempia juoksujalkaa työntämässä lastenrattaita päiväkotia koti, mahdollisesti vielä kolmas lapsi käsipuolessa, ihmettelen miten ne ehtivät. Ja todistelen mielessäni itselleni, ettei siinä mitään kummallista ole, olenhan itsekin elänyt joskus tuota samaa elämää. Siitä on vain niin kauan aikaa, etten muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti