keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Vieraalla maalla

 Nuoremman veljeksen otos

Tämä kesä oli taas oli Lappi-kesä. Menimme seitsemättä kertaa samaan paikkaan, kiersimme samoja joenvarsia ja soita, nousimme tutulle tunturille ja soudimme saman järven taakse yökalaan ja hilloja poimimaan. Vaikkakin yövymme mökkikylässä, olemme saamelaisten keskuudessa ja mailla. Yritämme tiedustella hyviä hillapaikkoja, mutta huono vuosi, ei niitä vain löydä. Vielä järvelle lähtiessä tiedustelemme rantautuvilta, löytyikö sieltä marjaa. Ei siellä vain marjaa ole. Järven taakse päästyämme keräämme hilloja niin kauan kuin jaksamme, ehkä olimme eri suolla, ehkä meillä on eri käsitys hyvästä hillasadosta.

Seuraamme jokea alajuoksulle ja yläjuoksulle,  keitämme kahvia ja syömme eväitä,  tulistelemme viimeisen kerran vielä illalla kodassa. Jokivesi on tänä vuonna tavallista lämpimämpää. Yksi puukko katoaa joen rantaan, etsijä luopuu toivosta. Ostamme taas tälläkin kertaa uusia puukkoja, vaikka vanhojakin on vaikka kuinka monta. Mökin rappusilla vuolemme, nuoret tekevät paistinlastan, joka osoittautuu oivaksi keittiövälineeksi. Löydän kummallisen reiällisen oksan, ja vuolen sitä vuolemisen ilosta uudella puukolla.

Karigasniemen kotipizzassa syömme savuporopizzaa, jonka nimi on berlusconi. Mietimme, miten poro on matkustanut ensin etelään pakattavaksi, ja palannut takaisin melkein tunturiin.

 Käräjätupa Siidassa

Saamelaisuus tulee kerta kerralta tutummaksi. Osaltaan siihen vaikuttavat ne pienet kohtaamiset alkuperäisasukkaiden kanssa. Meidän annetaan ymmärtää olevamme turisteja, mutta yritämme edes tervehtiä saameksi, ja saamme sillä hieman luottamusta. Käymme Siidassa, Inarin saamelaismuseossa, ja joka kerta opimme jotain uutta.  Tällä kertaa teemme perusteellisen ulkoilmamuseokierroksen, katselemme turvekammeja, aittoja, veneitä ja taloja. Ehdimme myös nähdä uuden saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen, jonne on saatu mahtumaan käräjäsali. Kontrasti juuri Siidassa nähtyyn käräjätupaan, jonka seinät on kaiverrettu täyteen syytettyjen puumerkkejä, on melkoinen. Nykyisin taidetaan puukot ottaa pois jo ovella.

Ihmisoikeusjuristi minussa muisti lomallaankin  ILOn alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen soveltamisongelmat Lapissa. Tunnen lappilaisia ja saamelaisia, joiden suvut ovat asuneet satoja vuosia Inarissa, toiset ovat poronhoitajia, toiset ovat suomalaistuneet, lakanneet puhumasta saamea ja jopa hävenneet saamelaistaustaa, mutta ovat viljelleet maata ja asuneet syvällä saamelaisalueella. Toiset ovat alkuperäiskansaa ILOn sopimuksen mukaan, toiset eivät. Ovatko vain porosaamelaiset alkuperäiskansaa, vai voitaisiinko myös muut alkuperältään lappilaiset hyväksyä joukkoon, jos kuitenkin alkuperä on saamelainen, saamen kieli ei vain ole kulkenut mukana?

Kun katsomme karttaa näemme saamelaisalueet suikaleina pohjoisten maiden yläosissa. Mutta rajat ja hallintoalueet eivät aina ole olleet määrittämässä, mihin yksikköön ihmiset kuuluvat. Luontaistalouden aikaan rajoja ei tunnettu, niitä ei ollut merkitty eikä niistä välitetty. Ihmiset hoitivat porojaan, kävivät asiointimatkoilla, avioituivat niin kuin kätevältä tuntui rajoista välittämättä. Vieläkin asioidaan ja avioidutaan rajoista välittämättä, mutta hallinnon rajat eivät jousta. Pohjoisen alkuperäiskansan siivuttaminen eri valtioiden alueelle on heikentänyt saamelaisyhteisöjen elinvoimaisuutta ja mahdollisuutta toimia ja päättää yhdessä asioistaan.

Viime vuosituhannella kuuntelin bussissa, kuinka taemmalla penkillä muisteltiin, miten keväällä ajettiin härjillä Norjaan sokeria ja jauhoja ostamaan. Olimme matkalla jossain Ivalon korkeudella, lantalaisena en ymmärtänyt, että kyse on poroista eikä naudoista, mutta onneksi väärinkäsitykseni oikaistiin pian. Mielikuva poronnahoilla vuoratussa reessä kevättalven lumisessa tunturimaisemassa matkaavasta seurueesta, edessä kruunupääporot ja kuormassa säkilliset jauhoja ja sokeria, varmaan myös muuta tarpeellista, on siitä lähtien ollut yksi kuva saamelaisuudesta. Muistan myös 1980-luvun sketsihahmot, joiden ihka-aidot esikuvat luulen tavanneeni läntisessä Lapissa. Mutta tiedän myös pienten lasten asumisen koulujen asuntolassa, pitkät matkat lääkäriin ja avun saamisen vaikeuden keskellä erämaata. Nyt mieltäni varjostaa kuva ystävästämme  viimeistä kertaa lähtemässä ruokkimaan poroja tunturiin. Olemme omassa Lapin valassamme luvanneet, ettemme koskaan mene yksin tunturiin, me turistit.


Ei kommentteja:

Lähdössä

Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...