Kävelin nuoremman veljeksin kanssa pitkin Pariisin katuja viime viikolla. Eiffel-torniin pääsi pienellä jonotuksella, Louvren jonot jäivät nekin kokematta. Kevät tuntui ja tuoksui, narsissit olivat jo kuihtuneet, mutta hedelmäpuut olivat täydessä kukinnassa.
Pariisi oli muuttunut, kaikkialla rankasti aseistetut vartijat halusivat katsoa kassiin, metallipaljastimet heiluivat monella ovella. En ole koskaan ennen parissa päivässä kulkenut niin monen läpivalaisun halki.
Terrori-iskut vaanivat jo kintereillä. Olen kulkenut Nizzan rantakadulla, syönyt kambodzalaisessa ravintolassa Pariisissa, juonut glögiä Berliinin joulumarkkinoilla, matkustanut Pietarin metrolla, oleillut Dûsseldorfin asemalla ja todellakin olen perjantai-iltapäivällä shoppaillut Drottninggatanilla. Mutta ei ole ollut sitä huonoa tuuria, jota se sitten on, jos osuu kohdalle.
Mutta en silti lakkaa ihmettelemästä, miten eri maista, eri puolilta maailmaa, eli etnisyydet ja ihonvärit, uskonnot ja elämäntavat sovussa jakavat Pariisin. Väkivallan läsnäolon huomasi aseistuksen ja vartijoiden määrästä. Pariisilaiset nauttivat keväästä, istuivat kahviloiden ulkopöydissä, ja kaupunki näytti parhaat puolensa.
Samaan aikaan kuin matkailimme kaupungissa, uutiset kertoivat mellakoista. Kaupungin kiinalaiskorttelissa oli suututtu, kun poliisi oli ampunut kuoliaaksi perheenisän hänen lastensa edessä. Tyttären mukaan miehellä oli ollut kalanperkuu käynnissä, hän oli mennyt avaamaan ovelle sakset kädessään, kun poliisit olivat rynnistäneet sisään. Nyt tapausta tutkitaan ilmeisesti murhana ja murhayrityksenä.
Pariisin keväinen idylli ei siis kestäkään lähempää tarkastelua. Pelko asuu kaupungissa, ja milloin tahansa voi taas jollekin käydä huono tuuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti