Kaiken eteenpäin luotaavan hääräämisen keskellä elämä sai toisenlaisen sävyn. Perheemme ja sukumme on menettänyt tärkeän ihmisen. Tulevaisuuden suunnitelmien sijasta ajatukset kulkevat muistoihin.Kummitätini puoliso, kummipoikani isä kuoli vaikeaan sairauteen. Yllä oleva kuva on otettu vanhemman veljeksen lakkiaispäivänä, jolloin siirryimme koululta sairasvuoteen äärelle viettämään pientä juhlahetkeä. Kokonaisessa kuvassa on hymyilevä, täysissä henkisissä voimissa oleva mies. Vielä kaksi vuotta sitten hän kantoi tavaroita uudelle mökillemme, ihmetteli tosin miksi jalat eivät toimineet samalla tavalla kuin ennen. Nyt ei enää pikkusormikaan totellut käskyjä.
Menetyksen hetkellä huomaan kuinka monen henkilön kautta olimme jatkuvasti lähes neljänkymmenen vuoden ajan toistemme kanssa tekemisissä. Ensin hän oli tätini uusi poikaystävä, jota vierastimme, veihän hän meiltä suositun sinkkutädin. Asuimme suvun mummolassa, joten serkkujeni synnyttyä tiivis yhteydenpito oli itsestään selvää. Omat lapset saatuani yhteys jatkui, lapseni saivat lempeää huolenpitoa varapapalta, jonka merkitys kasvoi isäni kuoltua lasteni ollessa aivan pieniä. Perheessä kulkeva kummiketju on myös lähentänyt meitä.
Kun isoisäni kuoli, matkustin illalla bussilla sairaalan ohitse, jossa häntä hoidettiin. Ajattelin, että ehdin sinne paremmin seuraavana päivänä. Edellisen kerran olin käynyt katsomassa häntä kuukausia aikaisemmin ja hänen tilansa piti olla vakaa. Seuraavana päivänä, kun kysyin sairaanhoitajalta hänen huonettaan, sain vastaukseksi kysymyksen olenko lähisukulainen, ja sen jälkeen tiedon isoisäni kuolemasta kolme tuntia aikaisemmin. Olen yrittänyt välttää vastaavia tilanteita sen jälkeen.
Viime viikon maanantai-iltana matkasin lakkiaiskuvat mukanani sairaan luo. Oli kaikenlaista järjestelemistä, ja kävin itseni kanssa keskustelua onko tarpeellista mennä valokuvia näyttämään nyt vai ehtiikö asian hoitaa myöhemmin. Hieman myöhään ja odottamatta pistäydyin tapaamaan sairasta ja hänen sinnikästä omaishoitajaansa. Ihmettelimme digitaalista kehystä, muistelimme juhlia, ihailimme kuvista näkyviä iloisia kasvoja. Olen tyytyväinen, että sille hetkelle löytyi aikaa.
4 kommenttia:
Otan osaa. Oma vaarini sairasti myös niin kauan, että kun erään kerran äiti ja jokunen muu meni vaaria jälleen kerran sairaalaan katsomaan, en lähtenyt mukaan, koska leivoin pullaa. En sitten nähnyt vaaria koskaan enää ja sekös on vaivannut.
Hei Krisu, kiitos osanotosta. Tuollaiset oppitunnit ovat sellaisia "kiviä kengässä" koko loppuelämän, ehkä siksi halusin nyt jakaa tuon korjaavan kokemukseni :)
Otan osaa. Elämä saa uudenlaisen sävyn, kun kuolema koskettaa. On hyvä, kun ajatukset kulkevat muistoihin. Huomisen rikkautena ovat eilisen muistot.
Kiitos, Tuulijärvi, kauniista sanoista. On myös suuri rikkaus kuulua sukuun, jossa pidetään yhteyttä ja jaetaan ilot ja surut, ja näin surun kohdatessa sen arvon huomaa.
Lähetä kommentti