Väistä vaaraa

Viime aikoina lumitöiden määrä ja laatu täällä Tukholman seudulla on ollut riittämätön. Ortopedien työaika kuluu liukastumisten uhrien hoidossa, eikä liukkailla ja kuhmuraisilla jalkakäytävillä ole mukava kävellä. Kulkuväylät ovat myös kaventuneet niin, että kun täällä ei muutenkaan paljon vastaantulijoita väistetä, niin se joka pelkää yhteentörmäystä joutuu helposti hangen puolelle. Olen muuten ilmeisesti jollain tasolla sopeutunut tähän Tukholman väistämättömyyskulttuuriin, en tule enää ylikävellyksi. Sitä vastoin jo vuosia sitten takaisin Suomeen palannut poikani valitti joulun alla näkymättömyyttään vastaantulijoille Södermalmin liukkailla kujilla.

Ehkä väistämättömyyteen on looginen selitys. Sekä Tukholmassa että Helsingissä kaikkein kohtalokkaimmaksi vaaraksi on osoittautunut katolta putoava tavara, oli se sitten jään, lumen tai lapion muodossa. Järkevä ihminen osaa laskea, että kolmesta riskistä kaikkein vaarattomin on vastaantulijaan törmääminen. Jalkoihinkin pitää katsoa, koska murtuman parantuminen ei koskaan ole varmaa. Kun etsii tukevaa jalansijaa jään ja lumen seasta ja samanaikaisesti väistelee katolta putoavaa lunta ja jääpuikkoja, on luonnollista, ettei vastaantulevan liikenteen huomioimiseen jää aikaa.

Lokakuisella Lontoon matkalla ystävän kanssa vietimme iltoja tukemalla katoavaa kansanperinnettä eli pubeja. Eräässä pubissa luimme päivän lehdestä jutun, että eräs 48-vuotias perheenäiti oli kesällä saanut naapuripubin terassilla kukkaruukun päähänsä ja makasi vieläkin tiedottomana läheisessä St Maryn sairaalassa. Tultuamme tietoiseksi riskistä me kaksi perheenäitiä emme enää pystyneet varauksetta ihailemaan pubien seinillä ja katossa riippuvia kukkaistutuksia, vaan istumapaikan löydyttyä tarkastimme, ettei ympärillä varmasti ollut heikosti kiinnitettynä kukkaruukkuja, lamppuja, miekkoja, kilpiä ja muuta rekvisiittaa. Ilman lehtijutun lukemista olisimme saattaneet tehdä juuri päinvastoin, eli asettua pahaa aavistamatta kaikkein isoimman riippukasvin alle.

Silmänruokaa

Eilen illalla katsoin elokuvan, ja vain katsoin. Muutaman vuoden takainen Maria Larssons eviga ögönblick, suomennettuna Ikuiset hetket, tuli televisiosta. Alkuun yritin myös kuunnella repliikkejä, mutta kun ainut jonka puheesta sai jotain selvää oli ruotsalaisen näyttämötaiteen tähti Mikael Persbrandt, päähenkilön renttu mies, niin ei siitäkään ollut niin väliä. Vikaa oli sekä äänentoistossa, artikulaatiossa että arkikielen kuullun ymmärtämisessä. Keskittyminen ainoastaan elokuvan visuaaliseen ilmaisuun tekikin katsomisesta elämyksen.

Maria Larsson elää edellisen vuosisadan vaihteessa ison perheen äitinä, ja hän voittaa arpajaisista kameran. Tarina seuraa perheen lisääntymistä, miehen renttuilua kunnes hänestä tulee kuljetusliikkeenomistaja, ja Marian, suomalaissyntyisen työläisnaisen, kehittymistä valokuvaajana. Elokuva on myös hieno aikakauden kuvaus.

Elokuva oli kuvattu seuraamaan näkymiä valokuvaajan silmin . Kamera haki kuvakulmia, varjoja, valoja, asetelmia ja pysähtyi ikuistamaan hetken. Monta kertaa elokuvan aikana mietin, onkohan päähenkilöllä mukana kamera, tästä saisi hienon kuvan. Nyt tuntuu kuin elokuva olisi filmirullana jossain mielenkuvajaisessa, ja lähtee heti kelautumaan, kun alkaa muistella elokuvaa. Onneksi ei tarvitse tyytyä mielikuviin, nauhoitin leffan myös.

Uutuudenviehätystä

Rakentaminen on nyt ohi, tältä erää. Vain muutaman korjaus ja asennus. Autotalli on vielä toivomuslistalla, sille on jopa rakennuslupa ellei se jotenkin raukea itsestään. Mutta ensi kesälle toivon päiviä, jolloin ollaan kotona joku arkipäivä aivan omalla porukalla, ilman että kukaan naulaa, kaivaa, raivaa, maalaa tai säätää ympärillä. Tämä Ruotsin kerrostaloasunto on uudella tavalla rentouttava. Aivan valmis asunto, huonekalut asettuneet paikalleen, kaikki ratkaisut tehty. Voi katsella ympärilleen ilman että ajatukset harhautuvat verhojen valintaan tai muuhun ongelmanratkaisuun.

Ei ettenkö nauttisi upouudesta talosta. Vaikka paikka olikin ollut kesämökkimme, elämme ensimmäistä talveamme siellä. Vertailemme entiseen taloomme. Uudenvuoden päivänä mies vihdoin ryhtyi työstämään Saimaan lähes puolimetristä teräsjäätä joululahjaksi saamallaan jääsahalla. Vanha talomme oli joen rannalla, jäälle ei koskaan uskaltanut mennä ja avanto syntyi suojasäällä itsestään. Saimaan jään murtaminen vei tunteja.

Jokeen laskeuduimme kätevästi laiturin alla olevalle kivelle astuen ja yhtä vaivattomasti kiven kautta pääsi takaisin laiturille. Nyt hyppäsin avantoon, jossa oli vettä kainaloihin asti ja jään reunat ulottuivat hartioiden tasolle. Heti avantoon päästyäni aloin ponnistella takaisin jäälle, yritys onnistui, mutta paniikin piirteitä tilanteessa oli. Edellisessä paikassa avannosta noustuamme kiireellä palasimme saunaan lämmittelemään. Saimaasta noustuamme jäimme avannon laidalle ihmettelemään, ettei ole yhtään kylmä.

Aikaisemmassa talossamme aura-auton käynti tarkoitti pihatien tukkimista. Ei auttanut valittaminen tienpitäjälle, vaan kotiin päästäkseen oli otettava lapio käteen ja pilkottava jäinen aurausvalli lapiolla käsiteltävän kokoisiksi paloiksi. Uudessa talossamme pihatie ja piha on käyty auraamassa heti ensimmäisten isompien lumisateiden jälkeen, aivan pyytämättä.

Kaikkein suurimmalla piste-erolla uusi talo voittaa vanhan keittiön käytännöllisyydessä ja tilavuudessa. Ehkä siitä vielä oma postaus, kun tämä kirjoittelu on saatu alkuun.

Helmi 1923-2011

Loppiaisiltana miehen puhelin soi epätavalliseen aikaan. Vaikka suruviestin tuloon oli valmistauduttu ja tyynnytty, rakkaan ihmisen elämän päättyminen, sen lopullisuus ja haikeus koskettaa. Kiitollisina muistamme.

1.1.11

Onnellista Uutta Vuotta 2011!