Sisältä samanlainen

Viime vuosikymmenen alussa naapurikaupungin sairaalan leikkaussaliin tuotiin operoitavaksi mustaihoinen potilas. Kuulin seuraavana päivänä kommentin mukana olleelta hoitajalta. -Oli se ihan samanlainen sisältä. Me käytiin kaikki katsomassa.

Viime viikolla parikin tapahtumaa palautti mieleen kuulemani. Barack Obaman virkaanastujaissa hehkutettiin mustien aseman muuttumista ja ihmeteltiin, miten orjien jälkeläinen voi päästä orjien rakentaman valkoisen talon emännäksi. Onko nyt päästy pitkälle vai oltu viime vuosiin asti käsittämättömän alkukantaisia? Pelkään, että ihonvärin ylikorostaminen vielä kostautuu. Ehkä joku muotisuunnittelija, jonka kursimaa kolttua Michelle ei pukenut virkaanastujaisiin, laskeskelee rouvan vaatekustannuksia ja pian nähdään otsikot. Kunhan ei sitten taas otettaisi ihonväriä esille.

Toinen ihonvärin vähäisestä merkityksestä geneettisessä kokonaisuudessa muistuttanut tapahtuma oli DN:stä lukemani juttu, kuinka Pakolaislääketieteellinen keskus on käärinyt huimia voittoja heikkotasoisilla palveluilla. Ennen kuin pääsin niin pitkälle, että olisin pohtinut mitä tuberkuloosikokeiden tulosten katoaminen puoleksi vuodeksi merkitsee ihmisten terveydelle ja kuinka tuollaiset yksityiset firmat syövät julkisia resursseja, mieleni kuohahti jo firman nimen ilmaisemasta ihmiskäsityksestä. 'Flyktingmedicinisk centrum', miksi sellainen hoitaa ihmisiä, kun Ruotsissa on mitä parhainta osaamista perusterveydenhuollossa ja erittäin kehittynyt erikoissairaanhoito? Kun ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia sisältä.

Sumeita näkymiä

Yllä olevassa kuvassa vastarannalla höyryää Stora Enson paperitehdas. Olen viettänyt ison osan elämästäni yhden maailman suurimman metsäteollisuuskeskittymän tienoilla ja perheemme toimeentulo on vahvasti sidoksissa paperiteollisuuden tarvitsemiin palveluihin, joten jaksan edelleen ihailla näitä teollisuuskombinaattirumiluksia. Ne vain ovat niin vaikuttavan näköisiä.

Joskus viime vuosikymmenellä kollega Tsekeistä soitti, että hänellä on puoli tuntia aikaa junanvaihtoon Kouvolan asemalla, tulisinko tapaamaan. Jotta hän tietäisi, missä hänen junansa pysähtyy, vein hänet autoajelulle Kuusaanniemen läpi. Tie halkoo UPM:n teollisuusalueen, joka tehdasrakennuksen korkuisine purukasoineen visualisoi hetkessä, että nyt liikutaan metsäteollisuuden ydinalueilla. Vieraani piti näkemästään, hän olikin jo ihmetellyt, mihin suomalaisten hyvinvointi perustuu. Aseman kioskilta matkaevääksi ostettu laatikko Kouvolan lakritsia vielä täydensi vieraanvaraisuuttani.

Paperiteollisuuden aiheuttamat ympäristöhaitat eivät nekään ole perheellemme vieraaksi jääneet. Vanhempi veljes sairastui astmaan pian muutettuamme tehtaanpiippujen vaikutusalueelle, 1990-luvulla tehtaiden hajut kuuluivat seutukunnan imagoon. Nykyisin harvoin tapahtuvia hajupäästöjä kutsutaan prosessihäiriöksi. Vesistöjen saastutus on muutamia vuosikymmeniä sitten ollut myös osa normaalia toimintaa.

Nyt nuo rumilukset ovat vaikeuksissa. Kuvan esittämän tehtaan vastarannalle on rakennettu hulppeita uusia asuntoja. Ilmeisesti uudisrakentajat pitävät vastapäisen teollisuuslaitoksen liiketoimintamallia niin vanhentuneena, että elättelevät toiveita maiseman kaunistumisesta lähivuosina. Tai ehkä he ovat sukulaissielujani.

Niemennotkon talo

Mistä aloittaisi tämän vuoden avautumisen? Kerrottakoon nyt ensiksi, että talopaketti on ostettu. Kesällä pitäisi nousta Saimaan rannalle Vuokatti-talo, syksyn ja talven aikana siitä valmistuu vapaa-ajan tukikohtamme ja eläkepäivien kotimme. Bloggauksen sijasta olen piirtänyt pohjapiirroksia, mittaillut ikkunoita ja keittiön kaapistoja, ja yrittänyt saada talotehtaan ymmärtämään toiveitamme. Ei ihan helppoa. Edelleen joku ikkuna on liian pieni ja ovi väärässä paikassa.

Ajatus loppusijoituspaikan rakentamisesta nyt ollessamme viidenkympin vaiheilla kuulostaa ehkä ennenaikaiselta. Elämä on kuitenkin havaintojemme mukaan osoittautunut ennustamattomaksi, kuolinilmoitusten lukeminen Hesarin sunnuntaisivuilta vahvistaa vielä havaintoamme. Kieltämättä tuntuu hullulta selata senior-kylpyhuoneratkaisuja ja ihailla suihkutangon kahvaa, josta voi ottaa huipatessa tukea. Omat ja lähipiirin kokemukset ovat osoittaneet, miten asunto voi joko helpottaa tai vaikeuttaa sopeutumista voimien heikentymiseen. Ehkä talomme esteettömyydestä on iloa jollekin muulle kuin meille itsellemme, ei siitä ainakaan haittaa ole.

Suunnittelijalla on ollut tietysti vaikeuksia seurata ajatuksenjuoksuamme. Emme suinkaan ole heti talon valmistuttua tälläytymässä kiikkustuoliin odottamaan kotisairaanhoitajan käyntejä, vaan esteettömyyden lisäksi taloon tarvitaan tilaa leipomiselle, kuntoilulle, seuraelämälle ja monelle muulle aktiviteetille. Mihin laitetaan pilkkihaalarit kuivumaan? Onko isännälle nikkarointitilaa? Toivomme tietysti myös seuraavan sukupolven viihtyvän talossa, ja kukapa sinne asti päiväseltään tulisi, joten tilaa yövieraillekin on löydyttävä.

Voi olla, että bloginpito jää vähälle tämän vuoden aikana. Rakennusblogin pitäminen olisi hauskaa, mutta siinä varmaan kävisi niin, että rakennuksen perustusten tekoon asti postauksia ilmestyisi, mutta sen jälkeen olisi vuoden hiljaisuus.

Lämpö

Valokuvatorstaissa on teemana lämpö. Sitä oli vielä tallella noissa setsuurilimpuissa illalla kuvatessani.

Vaikenemisen viesti

Vaikka en saanut väärennettyä kutsua linnan juhliin ansioistani huolimatta ja kun tänäkin vuonna erilaiset ansiomerkit menevät ansioituneemmille, kohdalleni on osunut kaiken hyvittävä huomionosoitus. Melukylän Krisu muisti erityisellä The Hpy Blog Awardilla. Ehkä osuutta palkinnon osumiseen kohdalle oli taannoisella Krisun Tukholman vierailulla. Blogimiittimme virkisti mieltä ja tarjosi paljon ajatuksenruokaa. Kiitos mukavasta päivästä ja nyt vielä prenikasta!

Nyt siirrynkin sitten Itsenäisyyspäivä-teeman vakavampaan puoleen:

Ostin miehelle isänpäivälahjaksi kirjan Ruma sota, ajattelin hänen sotainvalidi-isäänsä. Sain palautetta, kirjaa on rankka lukea, se pakottaa miettimään, mitä hänen vanhempansa ovat joutuneet nuoruudessaan kokemaan. Niistä asioista on vaiettu viime vuosiin asti. Kuitenkin hänen vanhempansa ovat eläneet hyvän elämän kokemastaan sodasta huolimatta. Ehkä vaikeiden kokemusten etääntyessä kiitollisuus kasvoi, miten on selvinnyt ja kaiken jälkeen asiat ovat näinkin hyvin.

Ajatus, että joutuu elämänsä suunnan muuttaneen kokemuksen paketoimaan mieleensä, tuntuu raskaalta. Nyt ei voi tietää, oliko vaikeneminen kirous vai siunaus jälleenrakennuksen ja yhteiskunnan kehityksen kannalta, mutta jälkensä se on jättänyt. Sotaveteraanien järjestötyön ja muun yhteydenpidon arvo taas nousee mielessäni uudelle tasolle, kun ymmärrän sen merkityksen yhteisten kokemusten purkamiskanavana. Vaikka yhteiselle kokemukselle ei aina olisi ollut sanoja, yhdessä tiedettiin myös mistä vaietaan.

Rintamalla olleiden lisäksi kärsimystään ja menetyksiään eivät saaneet purkaa myöskään karjalaiset evakot. Piti vain olla kiitollinen, vaikka kaikki oli mennyt. Vaikeneminen on ulottunut seuraaviin sukupolviin. Kun aikuiset eivät saaneet valittaa isoista asioista, niin saivatkohan lapset itkeä kipeää jalkaa tai rikkoutunutta lelua? Jos lapsi kysyi, mikä on se sota, joka oli, mutta josta ei saa puhua, hän vaistosi herättämänsä ahdistuksen ja oppi olemaan kysymättä.

Työssäni viime vuosien konflikteja kokeneiden ihmisten kanssa istuimme joskus raskaan hiljaisuuden vallitessa pöydän ympärillä, kokemuksille ei ollut sanoja, niistä ei ollut puhuttu kenellekään ennen. Lähestyimmepä asioita miltä suunnalta tahansa, eteen tuli vaikenemisen muuri. Jos onnistui pala kerrallaan murtamaan padon, pienempienkin asioiden hoito helpottui. Toisaalta oli vaarallista lähteä aukomaan asioita, jos missään ei ollut tarjolla tukea niiden käsittelemiseen.

Sodan jälkeen ei Suomessa olisi ollut resursseja auttaa sodan uhreja purkamaan kokemuksiaan. Oli turvallisempaa vaieta. Sodan kokeneiden tarinat eivät enää ole purettavissa, vaan ne ovat jääneet pilviksi seuraavien sukupolvien elämään. Osa suomalaisessa mielenmaisemassa vellovasta raskasmielisyydestä ja ehkä aggressiivisuudestakin voi johtua käsittelemättömistä sotatraumoista, vaikka suoria syy-yhteyksiä tähän päivään lienee mahdoton todistaa. Onneksi Suomi kaiken jälkeen on niin turvallinen, että yhteiskunnallinen ilmapiiri ja keskustelukulttuuri sallii asioista keskustelemisen nyt.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Tangon taikaa

Jotkut kulttuuri-ilmiöt jalostuvat, kun ne kuljetetaan ulos maasta. Torstai-iltana Södra Teater´in baarissa soi tango ruotsinsuomalaisten nuorten esittämänä. Ilta oli kuin esiintyjien ja yleisön yhteinen performanssi. Tyylikkäitä kampauksia, tarkasti harkittuja asuja ja tangon melankolista sointia.

Toisen polven ruotsinsuomalaiset nuoret eivät usein ole ruotsalais-suomalaisia, useammin he ovat joko kokonaan suomalaistaustaisia tai sitten puoliksi suomalaisia toisen vanhemman ollessa jostain muusta siirtolaismaasta. Kun etniseen sekoitukseen vielä lisätään saamelaiset ja tornionjokilaakson meänkieliset, monikulttuurisuus ei jää pelkäksi sanahelinäksi. Heille kehittyy kulttuurien lukutaito, kyky sukkuloida niiden välillä ja näköjään myös luoda omaa kulttuuriaan, joka ammentaa rohkeasti vaikutteita vanhempien kotimaiden kulttuureista.

Monet torstai-illan esiintyjistä eivät osanneet lainkaan suomea, en usko että kukaan heistä on käynyt tanssilavan reunalla katsomassa Reijo Taipaletta. Mutta he ovat omaksuneet tangon rytmin ja kaipauksen. Illan herkkupala oli bändin vierailijan Nina Ramsbyn esittämä Elsa, kohtalon lapsi. Jo käännös Elsa - ödets barn sai mielen vinksahtamaan erityisen vastaanottavaan asentoon. Laulaja kertoi, että hänellä on suomenkieli veressään, hän ei ymmärrä sanoja mutta tuntee ne.

Tangopalatsissa soittaneen Månskenorkerster'in solisti Darya Pakarinen on upea ilmestys, hänen viileän kohtalokas tyylinsä antaa tilaa musiikille. Oman tenhonsa toi yhtyeen kokoonpano, mukana ei ollut sähköisiä soittimia, vaan vanhanaikaisesti kontrabasso, haitari, viulu ja puhaltimia.

Torstai-ilta Tangopalatsissa vakuutti, että toisin kuin joskus olen pelännyt, ruotsinsuomalaisen ei tarvitse sulautua valtakulttuuriin eikä myöskään tanssia tuohivirsuissa sottiisia ollakseen oikeanlainen oman kulttuurinsa edustaja, vaan voi tehdä ihan oikeaa omaa kulttuuria.

Taantumaa ja elvytystä

Ulkona näyttää siltä kuin taivaalta olisi tupsuteltu sihdin läpi ohut kerros tomusokeria maahan. Äsken ikkunan alla jänis teki syksyn ensimmäisiä käpälänjälkiään lumeen.

Muuten Ruotsiin kuuluu pelkkää taantumaa. Eilen illalla kävin ruokakaupassa puoli seitsemän aikaan. Muutama asiakas isossa kaupassa, hyllyt täynnä tavaraa. Yksi niistä asiakkaista varaston oven vieressä lämmittelevä koditon. Ei kai nyt vielä voi niin lama olla, etteivät ihmiset osta ruokaa?

Mitä oikein pelätään? Kun on elänyt 1990-luvun laman ja IT-kuplan ja kuvittelee, että tässä nyt sukelletaan niin kuin ennenkin, niin viisaat sanovat, että tätä ei voi verrata näihin edellisiin lamoihin, tätä pitää verrata 1930-luvun lamaan. Mutta kun siitäkin noustiin, ja elettiin monta lihavaa vuotta ennen seuraavaa lamaa.

Edellisen laman opetus minulle oli, että pitää vain pelata niillä nappuloilla mitä on. Jos myy jotain huonoon hintaan, niin saa ostettua niillä rahoilla jotain hyvään hintaan. Pääasia, että taloudellista toimeliaisuutta tapahtuu.

Ruotsiin odotetaan isoa työttömyyttä, mistä autoteollisuuden lomautukset ja irtisanomiset ovat antaneet esimakua. Asunnot eivät käy vapaaehtoisesti kaupaksi, joten kruununvouti joutuu realisoimaan omaisuutta pakkohuutokaupoilla. Asuntojen vaihtoketju ei toimi. Ostajat odottavat hintojen laskua, ja niin myyjät eivät saa kaupaksi asuntojaan, jotta voisivat ostaa tilalle toisen asunnon.

Mielestäni Ruotsissa voisi nyt heti alkaa elvyttää ostamalla myymättä jääneitä asuntoja vuokra-asunnoiksi kunnille ja non-profit-yhteisöille, kuten opiskelija-asuntosäätiöille. Ainakin Tukholmassa olisi tarvetta monipuolistaa vuokra-asuntotarjontaa ja hälventää asuinalueiden jyrkkää jakoa asumisoikeus- ja vuokra-asuntoalueisiin. Samalla saataisiin omistusasuntopuolelle ennen pitkää uutta kysyntää ja rakennusliikkeet alkaisivat saada asuntokantaa kaupaksi ja uusia projekteja liikkeelle.

Jotteivat markkinat aivan vääristyisi, asuntojen hintatason pitäisi pysyä kohtuullisena, jossain pakkohuutokauppatason ja optimistisen hintapyynnön välillä. Suomessa myymättömien asuntojen muuttaminen vuokra-asunnoiksi olisi helpompaa. Täällä ongelmana on, ettei asumisoikeusasuntoja saa vuokrata edelleen ilman yhdistyksen lupaa, yhtiömuotoista omistusasumista ei tunneta. Ratkaisu ei myöskään sovi tasapuolisesti kaikille asuntotyypeille, mutta tavallisia kerrostaloasuntoja voisi helposti pitää vuokrauskäytössä.

Asuntojen pakkohuutokauppaaminen ja yksityisten ihmisten joutuminen kohtuuttoman velkataakan kantajiksi on laman seuraus, jota ei voi laskea pelkästään lainanottajan omaksi syyksi. Oman asunnon hankkiminen ei ole keinottelua, vaan omasta ja perheensä tarpeista huolehtimista. Pankkeja vastaan on jo tultu, nyt olisi aika ryhtyä huolehtimaan ihmisistä.