Arktista välittämistä

Meillä pohjoisilla kansoilla on ollut keinot selvitä kylmän, lumen ja jään keskellä, mutta meidänkin elämäämme kovat olosuhteet ovat luoneet oman hankaluutensa. Intian matkalla katsoin kuinka ihmiset palelivat tammikuun kylmyydessä, istuivat nuotioiden äärellä taivasalla lämmittelemässä. Minä pukeuduin lämpökerrastoon, villasukkiin ja hupulliseen villatakkiin. Ajattelin, että varmaan olemme aikoinaan edenneet tänne pohjoiseen asti sen vuoksi, ettemme ole suostuneet palelemaan. Pukeudumme, rakennamme ja saunomme, niin kuin Siperia on opettanut.

Luonnonvarojen hyödyntäminen on tuomassa arktisille alueille muitakin kuin olemassaolostaan taistelevia alkuperäiskansoja. Pohjoismaat ja kaikki arktiselle alueelle ulottuvat valtiot ovat portinvartijan asemassa. Jos ne eivät aseta ehtoja ja vaadi korkeita turvallisuusmääräyksiä, rajoita ja kiellä omalla alueellaan, vievät monikansalliset yhtiöt luonnonvarat ja niistä saatavat tulot, ja jättävät jälkeensä ympäristöhaitat. Myös arktisilla alueilla välttämättömän tekniikan hallussapitäjillä on mahdollisuus osaltaan vaikuttaa siihen,  mitkä tahot pääsevät hyödyntämään jään ja lumen peittämiä luonnonvaroja.

Suomen valtion yhtiönsä kautta omistamalla jäänmurtotekniikalla olisi vientiä. Viime päivinä olemme saaneet lukea paljosta muusta, mutta hälinän alta paljastuu se oikea ongelma. Ovatko suomalaiset veronmaksajat halukkaita liiketoimintaan, joka auttaa monikansallisia yhtiöitä hyödyntämään arktisten alueiden luonnonvaroja?  Omistamiensa yhtiöiden kautta  suomalaiset myyvät ja keittävät viinaa, tarjoavat rahapelipalveluja,  kustantavat vähemmän kiinnostavia kirjoja ja harjoittavat monenlaista muutakin liiketoimintaa.

Jäänmurtaminen on viisasta pitää valtion hallussa, olisi kurjaa Suomen maantieteellisen aseman huomioon ottaen, jos millään yksityisellä firmalla ei olisi kapasiteettia tarjota palveluja tai että jouduttaisiin maksamaan tähtitieteellisiä summia, että joku firma käy aukaisemassa huoltoreitin Helsinkiin. Suomen jäänmurtokalusto onkin ainutlaatuinen, mistä kertoo sekin, että kesäisin Helsingissä turistit haluavat matonpesulaitorin ja temppeliaukion kirkon lisäksi nähdä Katajanokan rannassa lepäävät jäänmurtajat.

Tietysti voi ajatella, että suuryhtiöt menevät arktisille alueille joka tapauksessa, paras lähteä mukaan ja tässähän pääsee ikäänkuin siivellä, tienataankin vähän, kun vuokrataan kesällä jäänmurtajiamme. Mutta mitkä mahtavat olla ne valtion strategiset intressit, joiden edistämiseksi pitäisi lähteä arktisille alueille monikansallisten yhtiöiden kumppaniksi? Jos arktisille alueille mennään joka tapauksessa,  eikö olisi parempi, että liiketoiminta olisi vakaalla pohjalla, perustuisi  yksityisiin investointoihin eikä jonkun valtion kaluston vajaakäyttöön?

Aikoinaan jäänmurtajat olivat Merenkulkulaitoksen alaisuudessa. Siitä ajasta on mieleeni jäänyt lahjusoikeudenkäynti, jossa syytetyt puolustelivat ylenmääräisen vieraanvaraisuuden vastaanottamista liike-elämän vaatimuksilla. Tuomio kuitenkin tuli. Onkohan jään murtaminen ollenkaan kannattavaa liiketoimintaa, etenkään lämpiminä talvina? Valtiolla on suorassa hallinnassaan vielä paljon muitakin huonosti kannattavia toimintoja, jotka voitaisiin yhtiöittää. Ehkä tämän viikon keskustelu on tarpeellinen myös siksi, että huomaisimme, miten voi käydä, jos valtiolle tärkeä yhtiö karkaa ohjauksesta.

Tekstiniksejä

Joskus eksyy. Ja yrität näytellä, ettet ole eksyksissä. Jouduin viime viikolla erään yliopistokirjaston hyllyjen väliin. Koska halusin rauhassa harkita, mihin suuntaan lähden etsimään ulko-ovea, nappasin hyllystä ensimmäisen vähänkin mielenkiintoisen niteen, ja siirryin lukemaan. Tein myös muistiinpanoja lukemastani, kuten asiaan kuuluu, mutta en tietenkään muista, mikä lähteeni nimi oli. Siitä huolimatta jaan eteenpäin kirjan viisaudet kirjoittajakohtalotovereille.

Kirjoittajan huoneentaulu

Älä odota olevasi kirjoitustuulella, joka kerta kun kirjoitat.  Jonain päivänä kirjoitat paremmin kuin toisena. Tee tilaa kirjoittamiselle jokaiseen päivääsi.

Aloittaessasi päivän työtä älä turhaan jää miettimään, mihin ajatukseen jäitkään edellisellä kerralla, vaan  ryhdy käymään läpi ja muokkaamaan edellistä tekstiä. Pääset sillä  kiinni ajatukseen.

Älä jätä kesken vaikeasti muotoiltavaa ajatusta, vaan yritä jotenkin muotoilla mihin suuntaan olet ajatusta kehittämässä, ennen kuin lopetat kirjoittamisen siltä päivältä.

Älä harhauta itseäsi ajattelemaan, että sinulla täytyy olla täydellinen lukeneisuus asiasta ennen kuin alat kirjoittaa. Se on vain fiksulta kuulustava tekosyy siirtää työnteon aloittamista ja perustuu ajatukseen, että sinun täytyy olla alan auktoriteetti kirjoittaaksesi aiheesta. Useimmiten ihmiset kehittävät jonkinasteisen asiantuntemuksen aiheesta kirjoitettuaan siitä. Kirjoita heti, ja lopeta asiantuntemuksesi vähättely. Lisätiedon etsiminen tukkii luovuuden.

Ota ideasi kiinni lennosta ja taltuta ne tekstiksi. Record before searching. Kun olet saanut ajatuksesi kasaan tekstiksi, tee tarvittava tiedonhaku.

Anna sanojen virrata vapaasti, älä odota heti syntyvän valmista tekstiä. Mitä parhaimpien kirjoittajien teksteistä suurin osa on deletoitu.

Ole reilu itsellesi, älä soimaa, jos joskus ei synny tulosta. Katso mieluummin sitä, mitä olet saanut aikaan.

Valitse paikka,  missä kaikkein todennäköisimmin et tee muuta kuin kirjoitat.

Joskus luulee eksyneensä, vaikka onkin oikeassa paikassa. Noudatin nyt neuvoa kirjoittaa ensin, ja sitten hakea lisätietoa. En edelleenkään ole löytänyt kirjan nimeä, vaikka kuinka tutkin kyseisen yliopistokirjaston aineistoluetteloa. Mutta en soimaa itseäni siitä.

 

Arvopohjaa luotaamassa

Viime viikolla löytyneisiin rekistereihin on otettu runsaasti kantaa, ja odotettavissa on tuskalliselta näyttävää Ruotsin viranomaisten itseruoskintaa. On tarkoitettu vain hyvää, suojeltu ihmisiä ja oltu tehokkaita. Toimittu systemaattisesti ja kattavasti. Skånessa oli sukuriita, ja sen yhteydessä on nyt vastaisen varalta mapitettu vastasyntyneitä ja vainajia.

Natsikortti nousee pakasta, vaikka sitä kuinka piiloittaisi alimmaksi. Siihen on syynsä, että juuri toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa haluttiin poistaa rekisterit, jotka mahdollistavat jonkun väestöryhmän jäljittämisen, syrjimisen ja tuhoamisen. Rekisterinpitäjät eivät koskaan ole niitä silminnähden pahoja, jos sellaisia ylipäätänsä on. Yleensä siihen työhön päätyvät kiltit ja tunnolliset työntekijät, uskolliset järjestelmän palvelijat. Usein he myös uskovat tekevänsä hyvää. Harva myöskään kehittelee itse rekisterejä ilman työnantajansa siunausta.

Olen tavannut erään diktaattorin rekisterinhoitajan. Kun valta vaihtui tuossa sotien ja nälänhätien runnomassa maassa, juuri hänet pidätettiin, häntä kidutettiin ja painostettiin. Eikä kyseessä ollut kuin tunnollinen sihteeri, nuori nainen, joka piti kortiston järjestyksessä. Sekasorron keskelläkin juuri hänet etsittiin ja särjettiin hänellä olleiden tietojen vuoksi ja ehkä myös siksi, että hänen tekemänsä työ auttoi diktaattoria pysymään vallassa. Silloin ja siellä rekistereitä ei tuhottu deleteä painamalla.

Suomessa poliisi teki kotietsinnän poliisin tiloihin, Ruotsissa poliisi teki tutkintapyynnön itsestään. Se ei tarkoita sitä, että asiat olisivat menossa huonompaan suuntaan, päinvastoin. Ihmiset eivät tee ilmoituksia, jos epäilevät niiden joutuvan ö-mappiin tai itselleen koituvan vaikeuksia. Järjestelmä korjaa itseään tehokkammin,  jos aiheellisen ilmiannon tekeminen väärinkäytöksestä saa virheestä vastuussa olevan korjaamaan tekonsa ja ilmoittajaa palkitaan. Harvassa organisaatiossa voidaan taata, etteivätkö seuraukset olisi juuri päinvastaisia. Tosin jos tutkintapyynnöt johtavat asian painamiseen villaisella, niin silloinhan niitä voi tehdä myös itsestään.

Viikonlopun DN kertoi myös poliisin arvopohjatyöstä, joka olikin alkanut toimia itseään vastaan.Työn arvojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä yksilön arvoja, ja molempien muuttaminen vaatii työtä. Ruotsin poliisista kerrotaan, että arvot jäivät ilmoitustaululle huolimatta kalliista arvopohjatyöstä. Oli pelattu arvopeliä monta virkatuntia. Arvojen julkilausuminen ei muuta  yksittäisen työntekijän työn sisältöjä, ainakaan helposti, mutta  työn sisältö ja raamit voivat muuttaa ihmisen arvoja. Jos organisaatio ei reagoi hyväksyttyjen arvojen vastaiseen toimintaan, ei voida odottaa yksilönkään arvojen korjaavan tilannetta, ellei joukossa ole poikkeuksellisen vahvoja yksilöitä. Mutta jos organisaatio, sen johto,  pitää huolta arvojensa noudattamisesta, ohjeistaa ja kannustaa niiden mukaisesti, kyllä ne yksilötkin tulevat mukana tai etsivät toisen työpaikan.

Plagiointia

Salaiset kansiot

Viime kuun matkalla Kizhin karjalaistaloja katsoessa äitini tuli todenneeksi, että tällainen talo siellä meidänkin suvulla oli. Osalle seurueesta se oli yllätys, eivätkö ne olleetkaan köyhiä? Eihän se miksikään asiaa muuta, mutta rakennamme minuuttamme tahtomattammekin sen perusteella, mitä aiemmat polvet ovat tehneet ja olleet. Jos oma alkuperä on ollut jotain alemmuudentuntoa aiheuttavaa, se siirtyy helposti taakaksi seuraaville sukupolville. Suurissa elämänmuutoksissa identiteetti voi kadota, isoäitinikin eli aivan mainiota perheenäidin normielämää huolimatta pakolaisuudestaan, mutta viimeisinä vuosinaan hänestä kuoriutui karjalainen runonlaulaja sukunsa perinteiden mukaisesti. Näin jälkipolvien kannalta ajatellen hänen alkuperänsä jääminen rajan taakse ja unohtuminen jätti meidät vaille mielenkiintoista tietoperintöä.

Innostuin tutkimaan sukumme taustoja, ja parin viestin jälkeen sain kutsun tutkimaan sukupuuta sukututkimussivuille. Vaikka kutsuja oli verkkoturvallisuusasiantuntija, nettineurootikkona aloin pohtimaan, onko täysin turvallista näinä tietomurtojen ja verkkovakoilun aikoina laittaa sukulaisuussuhteensa näkyville verkkoon. Eihän täällä Ruotsissa mitään hätää ole, mutta kun sukupuu hajautuu Suomen ja Venäjän rajan molemmille puolille, ja siellä toisella puolella lait muuttuvat todella nopeasti. Otin kuitenkin riskin, ja kivaahan se on löytää itselleen sukulaisia, paljon tuttuja nimiä ja vastauksia kysymyksiin.

En ilmeisesti huolehdi turhasta. Tietoa voidaan käyttää niin moneen tarkoitukseen. Ruotsissa on muisteltu näinä päivinä, kuinka 1943 Ruotsissa kerättiin valmiiksi Saksan invaasiota varten tiedot maassa asuvista romaneista. Rekisterinpitotaidot eivät ole ruostuneet, nyt on tehty Skånen poliisissa uusi rekisteri romaneista, ei kovin kattava, eikä ole oikein selvää, mitä varten. Laiton poliisin pitämä rekisteri. Poliisi puolusteli itseään, ettei kyse ole rekisteristä, eikä siihen ole kirjattu etnistä taustaa. Mutta kun tietokannasta löytyy vain tai lähes ainoastaan romanialkuperän omaavia, ja se on otsikoitu "kierteleviä".  Tänään löytyi toinen rekisteri romaneista, mitähän huomenna?

Ei olisi pitänyt kysellä.  Jo tänään sain tietää sukututkimusohjelmaa katsoessani nuoruuteni tähden Björn Skifsin suomalaisista sukujuurista. Savolaisia Vilhusia, jotka rekisteröitiin etnisen alkuperän perusteella  1600-luvulla. Heidät luokiteltiin irtosuomalaisiksi, lösfinnar, joilla ei ollut vakituista asuinpaikkaa, ja joita vaadittiin palaamaan takaisin Suomeen. Eivät lähteneet, ja niin ovat ruotsalaiset saaneet nauttia hyvästä musiikista. Myös noituus ja taikuus ovat kuuluneet Vilhusten taitoihin, jotka he veivät Ruotsiin mennessään.

Joku kummallinen epäiltyjen rekisteri löytyy myös Suomen monien viranomaisten koneilta. Luulisin, että nyt rekisteriä siivotaan urakalla, kun ei ehditty tehdä varmuuskopiota ja painaa deleteä ennen poliisin suorittamaa kotietsintää poliisin tiloissa. En ihmettele, että rekisterejä löytyy lähes kaikkiin tarkoituksiin, sen verran löyhästi nuo säännökset poliisin käyttöön tarkoitettujen rekisterien pidosta on kirjoitettu. Lisäksi kokemus on osoittanut, että kun viranomaisille annetaan jotkin valtuudet, ne aina osoittautuvat jotenkin riittämättömiksi, ja seuraavana vuonna niitä pitäisi laajentaa.

Mutta  kun ottaa huomioon kuinka monta rikosta Ruotsin poliisilta jää vuosittain selvittämättä, miten ihmeessä riittää aikaa uusien laittomien rekisterien luomiseen?  Ihmettelen sitä poliisia, joka on käyttänyt virka-aikaansa sylilasten tietojen syöttämiseen tietokantaan, ja eniten ihmettelen, mitä hän uskoi organisaationsa niillä tiedoilla tekevän.  Kiertelevien rekisteriin verrattuna epäiltyjen rekisteri kuulostaa melko asialliselta, se on vain jotenkin levinnyt käsistä, kun niin moni saa siihen tietonsa, pääsee syöttämään tietoja ja  lukemaan niitä. Tuollaiset rekisterit pitäisi pitää monen lukon ja välioven takana. Mutta jäljet johtavat myös johtamisen ja koulutuksen puutteisiin. Kun ammattina on vallankäyttö, sen rajojen pitäisi olla selvillä.

Sekä lohtu että kirous tässä tilanteessa on tiedon paljous. Mitä enemmän tietoa kerätään, sitä vaikeampi sitä on käyttää. Kaikenlaisia tietokantoja ja rekisterejä alkaa olla jo hallitsemattoman paljon. Ne sisältävät paljon yksityiskohtaista tietoa ja monet tiedot ovat vahvistamattomia, vanhentuneita ja virheellisiä. Luotettavat tietolähteet ovat erikseen.  Sama ongelma vaivaa paljon puhuttua NSAn tietolouhintaa, valtavista tietomassoista on mahdoton löytää sitä hippusta, jolla voisi olla merkitystä. Puolustelut, että joskus on osuttu oikeaankiin, ontuvat, sokea kanakin löytää joskus jyvän. Lopulta tietovuotojen ja väärinkäytösten torjunta ja selvittely vie enemmän resursseja kuin mitä rekistereistä saadaan hyötyä.

Vieraalla maalla

 Nuoremman veljeksen otos

Tämä kesä oli taas oli Lappi-kesä. Menimme seitsemättä kertaa samaan paikkaan, kiersimme samoja joenvarsia ja soita, nousimme tutulle tunturille ja soudimme saman järven taakse yökalaan ja hilloja poimimaan. Vaikkakin yövymme mökkikylässä, olemme saamelaisten keskuudessa ja mailla. Yritämme tiedustella hyviä hillapaikkoja, mutta huono vuosi, ei niitä vain löydä. Vielä järvelle lähtiessä tiedustelemme rantautuvilta, löytyikö sieltä marjaa. Ei siellä vain marjaa ole. Järven taakse päästyämme keräämme hilloja niin kauan kuin jaksamme, ehkä olimme eri suolla, ehkä meillä on eri käsitys hyvästä hillasadosta.

Seuraamme jokea alajuoksulle ja yläjuoksulle,  keitämme kahvia ja syömme eväitä,  tulistelemme viimeisen kerran vielä illalla kodassa. Jokivesi on tänä vuonna tavallista lämpimämpää. Yksi puukko katoaa joen rantaan, etsijä luopuu toivosta. Ostamme taas tälläkin kertaa uusia puukkoja, vaikka vanhojakin on vaikka kuinka monta. Mökin rappusilla vuolemme, nuoret tekevät paistinlastan, joka osoittautuu oivaksi keittiövälineeksi. Löydän kummallisen reiällisen oksan, ja vuolen sitä vuolemisen ilosta uudella puukolla.

Karigasniemen kotipizzassa syömme savuporopizzaa, jonka nimi on berlusconi. Mietimme, miten poro on matkustanut ensin etelään pakattavaksi, ja palannut takaisin melkein tunturiin.

 Käräjätupa Siidassa

Saamelaisuus tulee kerta kerralta tutummaksi. Osaltaan siihen vaikuttavat ne pienet kohtaamiset alkuperäisasukkaiden kanssa. Meidän annetaan ymmärtää olevamme turisteja, mutta yritämme edes tervehtiä saameksi, ja saamme sillä hieman luottamusta. Käymme Siidassa, Inarin saamelaismuseossa, ja joka kerta opimme jotain uutta.  Tällä kertaa teemme perusteellisen ulkoilmamuseokierroksen, katselemme turvekammeja, aittoja, veneitä ja taloja. Ehdimme myös nähdä uuden saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen, jonne on saatu mahtumaan käräjäsali. Kontrasti juuri Siidassa nähtyyn käräjätupaan, jonka seinät on kaiverrettu täyteen syytettyjen puumerkkejä, on melkoinen. Nykyisin taidetaan puukot ottaa pois jo ovella.

Ihmisoikeusjuristi minussa muisti lomallaankin  ILOn alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen soveltamisongelmat Lapissa. Tunnen lappilaisia ja saamelaisia, joiden suvut ovat asuneet satoja vuosia Inarissa, toiset ovat poronhoitajia, toiset ovat suomalaistuneet, lakanneet puhumasta saamea ja jopa hävenneet saamelaistaustaa, mutta ovat viljelleet maata ja asuneet syvällä saamelaisalueella. Toiset ovat alkuperäiskansaa ILOn sopimuksen mukaan, toiset eivät. Ovatko vain porosaamelaiset alkuperäiskansaa, vai voitaisiinko myös muut alkuperältään lappilaiset hyväksyä joukkoon, jos kuitenkin alkuperä on saamelainen, saamen kieli ei vain ole kulkenut mukana?

Kun katsomme karttaa näemme saamelaisalueet suikaleina pohjoisten maiden yläosissa. Mutta rajat ja hallintoalueet eivät aina ole olleet määrittämässä, mihin yksikköön ihmiset kuuluvat. Luontaistalouden aikaan rajoja ei tunnettu, niitä ei ollut merkitty eikä niistä välitetty. Ihmiset hoitivat porojaan, kävivät asiointimatkoilla, avioituivat niin kuin kätevältä tuntui rajoista välittämättä. Vieläkin asioidaan ja avioidutaan rajoista välittämättä, mutta hallinnon rajat eivät jousta. Pohjoisen alkuperäiskansan siivuttaminen eri valtioiden alueelle on heikentänyt saamelaisyhteisöjen elinvoimaisuutta ja mahdollisuutta toimia ja päättää yhdessä asioistaan.

Viime vuosituhannella kuuntelin bussissa, kuinka taemmalla penkillä muisteltiin, miten keväällä ajettiin härjillä Norjaan sokeria ja jauhoja ostamaan. Olimme matkalla jossain Ivalon korkeudella, lantalaisena en ymmärtänyt, että kyse on poroista eikä naudoista, mutta onneksi väärinkäsitykseni oikaistiin pian. Mielikuva poronnahoilla vuoratussa reessä kevättalven lumisessa tunturimaisemassa matkaavasta seurueesta, edessä kruunupääporot ja kuormassa säkilliset jauhoja ja sokeria, varmaan myös muuta tarpeellista, on siitä lähtien ollut yksi kuva saamelaisuudesta. Muistan myös 1980-luvun sketsihahmot, joiden ihka-aidot esikuvat luulen tavanneeni läntisessä Lapissa. Mutta tiedän myös pienten lasten asumisen koulujen asuntolassa, pitkät matkat lääkäriin ja avun saamisen vaikeuden keskellä erämaata. Nyt mieltäni varjostaa kuva ystävästämme  viimeistä kertaa lähtemässä ruokkimaan poroja tunturiin. Olemme omassa Lapin valassamme luvanneet, ettemme koskaan mene yksin tunturiin, me turistit.

Karjalan mailla ja vesillä

Elokuun viimeisen viikon vietimme sukulaisseurassa Laatokan ja Äänisen aalloilla, Syvärin mutkissa ja Karjalan kunnailla. Matkamme pääkohde oli Kizhin saari,  mutta ohjelmaan sisältyivät myös käynti vanhassa Valamossa ja Aleksanteri Syväriläisen luostarissa.  Matkan alkuosa jäi itselleni hämäräksi, sairastuin ja niin Vanha Valamo ja Aleksanteri Syväriläisen luostari jäivät näkemättä.

Syvärin vilkasta vesiliikennettä

 Syvärin ranta-asutusta

Aloin ymmärtää niitä evakkojuuria omaavia,  jotka eivät ole kovin innokkaita Karjalaan takaisin ja vielä vähemmän sitä takaisin haluavia.  Ristiriitaisilta tunteilta ei voi välttyä. Menetetty mikä menetetty, sitä suomalaisten Karjalaa, joka joskus oli, ei enää ole. On vain maat, joet ja järvet. Sitäkään Venäjän karjalan aluetta, jossa suomen armeija teki kyseenalaista sotaretkeään, ei voi oikein kirkkain mielin kokea. Siis kaikkein paras osa matkasta oli Kizhi, jossa oli säilynyt koskemattomana puurakennustaiteen aarre.

Puu taipuu moneksi

Kizhiä ei voi ihastella liikaa. Entisenä talomuseon oppaana olin jo hieman sisällä aiheessa, mutta 22:n haapapaanuilla kuorrutetun kupolin kauneutta ja harmonisuutta ei ymmärrä kuin käymällä paikalla. Kuka ikinä projektia johtikin, hänellä on täytynyt olla aivan erityinen hahmotuskyky.  Joku on osannut tehdä paanuja ja piiluta hirsiä, mutta rakennussarjan kokoajan on täytynyt tietää, että urakan viime vaiheessa mikään nurkka kahdeksankulmaisesta symmetrisestä rakennuksesta ei jää auki.  Vai tuliko rakennuksesta sellainen kuin tuli juuri sen vuoksi, että joku nurkka jäi auki, ja keksittiin tehdä kulmia lisää, pääasia että symmetria pysyi? 

 Kizhin pääkirkkoa remontoitiin

Matkalle lähdin karelianismin alkeet hallussani. Lisäoppia olisi ollut tarjolla Kizhin saarella, ulkoilmamuseon yhteen taloon oli koottu kattava näyttely  karjalaisesta kulttuurista, Kalevalasta ja kansanrunouden kerääjistä. Olisipa aikaa ollut puoli päivää käydä läpi venäjänkielistä aineistoa ja syventyä tapaan millä asiaa tarjotaan venäläisille. Muutenkin Kizhin alue on iso ja siellä oloon kannattaa varata runsaasti aikaa. Alueella on useita kirkkoja, muun muassa Venäjän vanhin kirkko on siirretty sinne. Karjalaistaloissa esitellään esineistön lisäksi myös vanhoja työtapoja ja -välineitä. 

Kizhin ulkoilmamuseon aluetta

Korvia hellästi hivelevää karjalaista laulua saimme kuulla pienessä spontaaniesityksessä Kizhillä. Alueella liikkuneet, ehkä juuri siinä venäjänkielisessä karjala-näyttelyssä työssä olleet tyttöset suostuivat tulemaan koristamaan matkaseurueemme kuvaa.  Kuvien oton jälkeen tytöt kajauttivat aivan aidolla karjalalla hauskan laulun. Olisipa heitä saanut kuulla enemmän. 

Saimme  matkallamme kuulla lisää karjalaista musiikkia Petroskoissa Kantele-yhtyeen konsertissa. Ammattimuusikot ja –tanssijat tekivät työnsä huolella, mutta  ilmiselvästi karjalan kieltä osaamattoman laulajan suorittama karjalaisen ja jopa suomalaisen lauluperinteen esittely särähti korvaan. Onnjegzi  enj njiinj pjaljonj hjarmiztunjut ennjemjänjkin hjuvitjuin. Olisin hetkenä minä hyvänsä vaihtanut ammattilaisten esityksen  Kizhin tyttöjen kansanlauluun.   Toisin kuin oikean konsertin laulajat, tytöt ymmärsivät mitä lauloivat,osasivat jopa hymyillä punastelevaa hymyä tyypillisen puolituhman viisun rohkeimmassa kohdassa.

  Kantele soi Petroskoissa  

Paluumatkalla vierailimme Mandrogan turistikylässä. Matkamuistomyymälöitä, vanha perinnekylä, piknik-telttoja, pari lehmää, vodka-museo ja helikopterikenttä. Kuulostaa kamalalta turistipyydykseltä, mutta tämä oli laadukkaasti toteutettu kokonaisuus.  Perinnekylässä oli eri puolilta Venäjän karjalaa tuotuja vanhoja taloja, joissa oli myynnissä käsitöitä ja käsityöläiset esittelivät työtapojaan.

 Käspaikka jäi edelleen ostamatta

Kävin kaksi kertaa Arkangeliläisen sepän talossa, jossa oli taidokkaasti tehtyjä ovia ja muita yksityiskohtia, kauniita huonekaluja ja ihana tunnelma.  Talossa oli karjasuoja toisella puolella, mutta talossa oli aikoinaan asuttu herraskaisesti, muun muassa nukuttiin sängyssä.Talossa oli kylän mukavimmat myyjät, osasivat jopa muutaman sanan suomea, ja keskustelivat mielellään venäjäksi. Puhuimme rajan molemmille puolille hajonneista perheistä, kuinka venäjällä monilla on sukulaisia Suomessa. Ihmettelimme, miksi kansojemme elämä keskenään on ollut niin vaikeata, kansa ei ole tahtonut sotia, mutta johtajat ovat niihin ajaneet. Emmekä voi edelleenkään olla varmoja, ettei jonain päivänä taas oltaisi sodissa keskenään.

Teollisuutta Syvärin varrella

Risteilyyn loi oman leimansa rauhanomainen rinnakkaiselo venäläisten matkatoverien kanssa. Puolet laivan matkustajista olivat venäläisiä,puolet meitä suomalaisia,  söimme samaan aikaan eri puolilla laivan ruokasalia, heillä oli oma viihdeohjelmansa ja retkensä, mutta samassa veneessä matkasimme. Suomalaiset olivat keski-iältään vanhempia, venäläisissä oli lapsiperheitä ja nuorempien naisten seurueita. Ehkä yhteiset kiinnostuksen kohteet, eli Laatokan luostarit ja Kizhin saari tekivät sen, että mitään erityisiä eroja kansallisuuksien välillä ei havainnut, mitä nyt jotkut venäläisnaiset olivat vielä suomalaisia koreammin puettuja ilta-aikaan.

Risteilyn ohjelmaan kuului luentoja, jotka olivat mielenkiintoisia ja runsaasti tietoa sisältäviä. Eniten pidin kertomuksista Pietarissa vaikuttaneista suomalaisista. Sodan vaiheiden kertaaminen on varmaan hyödyllistä, mutta ammatin puolesta jäin tietysti pohtimaan luennoitsijan humanitaarisen oikeuden tulkintoja. Siksi oli miellyttävämpää kuunnella lomalla juttuja Tillandereista, Fazereista,  Sinebrykoffista ja Aurora Karamzinista. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut kerrottavat omasta kotipitäjästäni kotoisin olleesta Fabergén oppi-isästä, Pöntisen Hiskistä, eli Peter Hiskias Pendynistä. Kotikylältäni on kyllä lähdetty Pietariin monestakin syystä, mutta tämän huippuosaajan historia vahvisti entisestään käsitystäni Pietarin merkityksestä Itä-Suomen  elinvoiman takaajana ja savolaisten merkityksestä milloin missäkin. 

No kukas se siinä?

Petroskoin kiertoajelu oli retken viimeinen opastettu kierros. Ensimmäistä kertaa koko viikolla ilma ei suosinut, eikä Kizhin ihmeiden jälkeen mielikään ollut enää vastaanottava. Pietari suuren patsas, ortodoksinen kirkko, Kirovin aukio ja teatteri, rautatieasema, Leninin patsas, rannassa Otto-Ville Kuusisen patsas, hänen palatsinsakin ohitimme.  Oli kuitenkin hyvä nähdä millaisesta kaupungista on kyse. En muuten olisi tiennyt että Petroskoi on raskaan teollisuuden keskus, iso opiskelupaikkakunta ja monen meren satama. Matkalla luennoinut asiantuntija kertoi myös suomalaisten sotaretkestä Äänislinnaan. Tällä elämänkokemuksella ja karttaa katsoen ihmetellä täytyy pienen kansan itseluottamusta.  Historian saatossa kansakuntia on saatu houkuteltua mitä yltiöpäisimpien ja samalla tuhoon tuomittujen hankkeiden taakse. Varoitussignaalit soivat rohkaisevasti, järkevä kritiikki tulkitaan petturuudeksi ja pelkuruudeksi, ja ne joiden pitäisi laittaa peli poikki ylistävät suurta johtajuutta. Me kaikki pystymme siihen.

Pyhää Yrjöä esittävä ikoni Kizhin Karjala-näyttelyssä

Ortodoksisuutta matkalla tuli vastaan vähän joka vaiheessa ja ­kirkon asema tuntui vahvistuneen kahden vuosikymmenen aikana toisesta ääriasennosta toiseen. Ikonien katsomiseen en ole vielä millään matkalla kyllästynyt. Sain ostettua Valamon skiitoista taas yhden Pyhää Yrjöä esittävän ikonin. Matkaan tarttuivat myös Karjalan kartat, jonain päivänä lainataan maasturi ja otetaan suunta kohti Venäjän karjalaa, Vartiuksesta rajan yli. Vaikka Kizhillä on nyt käyty, sinne voisin mennä uudestaan, vähän virkeämpänä ja kokonaiseksi päiväksi. Sodista puhuminen on välttämätöntä, mutta karelianismin ja ikonit voisi ottaa seuraavien Karjalan retkien ydinsisällöksi.