Matalien portaitten saari

Olen ennenkin täällä blogissa kertonut haaveestamme muuttaa lämpimämpiin maihin. Malta tuntuisi mahdolliselta. Brittivallan jäljiltä siellä osataan englantia ja ajetaan väärällä puolella tietä, kesä on ehkä liiankin kuuma, talvella on kosteaa ja viileää, mutta aurinkoa ja lämmintä huomattavasti enemmän kuin näillä pohjoisilla leveysasteilla. Jos helteitä on muutama kuukausi, ja muina aikoina mittarilukemat painuvat vain  syys- tai toukokuun lukemiin, jääväthän pois puolen vuoden räntä- ja lumisateet, liukkaat ja sohjot.

Viime viikon vietin Maltan pohjoisosassa Melliehassa. Viehättävä paikka, jossa toki turisteja oli, mutta edelleen siellä tunsi olevansa aidossa maltalaisessa kaupungissa. Kaupunkikuvaa hallitsi kirkko, joka lauantai-iltana kokosi puolet kaupunkilaisista messuun. Arvelin kirkkoaktiivisuuden johtuvan Paavin äkillisestä eroilmoituksesta, tosin on katolisella kirkolla  muutenkin vahva asema maltalaisten elämässä. Kirkon alapuolella väki rukoili luolassa ihmeitätekevää Our Lady'a.

Sain vihjeen, että Maltan paras ravintola Les Arches sijaitsee hotellini naapurissa. Toki menin kokeilemaan. Maltalainen ruoka on saanut vaikutteita läheisestä Italiasta, britit ovat tuoneet piiraansa  maan ruokakulttuuriin, mutta jotain omaakin on. Alkuruoaksi tilasin porkkanakeittoa ja sipulipiirakkaa, hyvä yhdistelmä, jota ei ollut peitetty turhilla mausteilla. Paikallinen erikoisuus on kani, jota on tarjolla lähes jokaisessa ravintolassa. Ajattelin että tällaisessa hienossa ravintolassa se voi olla syömisen väärti. Kanin täyttämiseen oli käytetty sen maksaa, seurana oli vihanneksia, juustokohokasta ja friteerattuja sipulirenkaita. Juustokohokas oli auttamattomasti liian suolainen ja sipulin kokonaismäärä alkuruoka huomioon ottaen ylenpalttinen, mutta muuten ruoan esillepano, palvelu ja myös maku olivat ravintolan maineen veroisia ja hinta-laatusuhde käypä. Ravintolan näyttävän viinikellarin tuotteet jätin testaamatta.

Paremman mielen jätti kuitenkin arkisempi illallisravintola Ta'Peter -ravintola samalla kadulla.  Vaikeasti havaittava ovi ei auennut ilman henkilökunnan apua, ja sisällä tervehtivä limenvihreät levyseinät ja Hyacinth Bucket'n  leningistä inspiraationsa saaneet polyesterikukkaverhot. Mutta ruoka oli hyvää, palvelu ystävällistä ja lasku erittäin kohtuullinen. Vitriinistä sai valita päivän tuoreen kalan, joka tarjottiin taidolla kypsennettyjen vihannesten kanssa. Sitruunankuoreen jäädytetty sitruunasorbetti oli raikas päätös aterialle.

Melliehassa kohtasin myös savolaisia longtimer'eita, yhdeksäksi viikoksi Kuopion talvea paenneita eläkeläisiä, jotka jo tosin olivat palaamassa kotiin hiihtelemään Kallaveden jäälle. Malta on helppo, turvallinen ja suhteellisen edullinenkin pitkäaikaismatkaajalle. Saaren rannat ja rinteet houkuttelevat pitkille kävelylenkeille. Korkeuseroja on tasoitettu askeleenkorkuisilla portailla, joita pitkin kiipeää ja laskeutuu vain sopivasti itseään rasittaen. Miinuspuolena saarella elämisessä on mainittava huoneiden kosteus ja kylmyys talvella, sisällä oli kylmempää kuin ulkona. Lämpimiä ulkoilu- ja yövaatteita tarvitaan. Matkayhteydet Maltalle eivät Suomesta ole aivan yksinkertaisia, mutta täältä Tukholman eteläpuolelta on helppo järjestää itsensä Skavstaan, josta Ryanair vie edullisesti alle neljässä tunnissa määränpäähän.  Lentoja ei ole joka päivä, siksi minunkin piti yhden tunnin vuoksi retkeillä kokonainen viikko Maltalla. Menisin milloin vaan uudestaan.

Ura vie umpikujalle

Kumma veto käy ystäväpiirissä, tai on käynyt jo pitkään. Monet keski-ikäiset naiset ovat jättäneet työelämän. Kun ikää on tarpeeksi, paluutietä ei ole. Kyse on monien asioiden summasta, ura ei enää etene, työssä on kurjaa, palkka ei parane eikä työ tuo takaisin sitä mitä se vie. Ketään ei tunnu harmittavan koulutettujen naisten katoaminen työvoimasta, saadaanpahan väkeä vapaaehtoiseen hoitoreserviin. Eikä monen ole tarvinnut siihen reserviin jäädä, vaan kutsu palvelukseen on tullut tullut lähes jokaiselle.

Mietimme joutoajallamme, olisiko meille sittenkin joku tehtävä, jota emme vain ole huomanneet. Jos katsomme ympärillemme, meille tarjotaan kaikkea yksityisen piiriin kuuluvaa. Sisusta, laita ruokaa, huolehdi itsestäsi, kudo, kuopsuta pihamaata, jumppaa ja juokse. Ihan kivoja juttuja, mutta ehtisihän noita tehdä vapaa-ajalla, jos olisi joku oikeakin työ. Hoitoala vielä vetäisi, mutta ei ekonomeille ja juristeille lähihoitajakoulutus  tule ensimmäisenä mieleen. Kun sitä omaakin työtä osaisi tehdä.

Asiantuntijoiden urakehitys on hankalaa, kaikille ei riitä johtajanpaikkoja. Rekrytointikonsultit eivät etsi kokemusta ja asiantuntemusta vaan hyviä tyyppejä. On myös vaikea esiintyä hirveän nälkäisenä uraohjuksena, kun on tehnyt valintoja myös perheen parasta ajatellen. Pienellä laskutoimituksella selviää kumman puolison uran ehdoilla on kannattanut edetä, naisen euro on edelleen se mikä on.

Moni nainen on  kehittänyt itselleen uutta tekemistä, jopa vaativaa ja henkisesti palkitsevaa. Mutta moni ottaisi mielellään vastaan myös työn vaativuutta vastaavan aseman ja  palkan. Vaan työelämä tuntuu liukuvan aina vain kauemmas. Ei tarvitse kuin avata joku yhteiskuntaa ja talouselämää käsittelevä lehti, kun huomaa, että nainen ei kuulu joukkoon. Pari viikkoa sitten tein laskutoimituksen yhdestä lehdestä, isoja miesten naamoja joka toisella sivulla. Oli lehdessä kolme naistakin: turkismalli, matkailujutun kuvituksena toimiva lomailija ja vapaaehtoistyöhön Afrikkaan lähtevä nuori insinööri.

Opetustyöni saa miettimään, petämmekö nuo nuoret naiset, jotka kouluttautuvat liike-elämän vastuullisia tehtäviä varten. Joskus näyttää siltä kuin he olisivat jo valmiiksi alistuneita toimimaan  miesten näkymättöminä assistentteina ja peittelemään osaamistaan. Naistenkin pitäisi saada saavuttaa pätemättömyytensä taso, mutta tuntuu kuin uraportaat alkaisivat viettää alaspäin jo paljon ennen sitä. Onko välissä joku lasikatto, kertokoon ken on sitä koskettanut.

Laulajien jäljille

Haaveilen Karjalan matkasta, jos vaikka ensi kesänä pääsisimme laulumaille.  En odota löytäväni aivan yhtä rikkumatonta kansanperinteen läsnäoloa, kuin vuonna 1971 M.A. Castren -seuran retkellä, mutta annan karelianismille mahdollisuuden tunkeutua tajuntaani. Olisikohan blogin lukijoissa mukaan lähtijöitä?
 
Opaskirja matkalle minulla jo on, ja olen sitä sakset kädessä lueskellut. Joulupukki toi lähes avaamattoman I.K.Inhan vuonna 1921 ilmestyneen kirjan Kalevalan laulumailla. Kirja on jossain vaiheessa kuulunut Nunnanlahden koulun kirjastoon, mutta kukaan sitä ei ole aiemmin lukenut, sillä kaikkia sivuja ei ollut leikattu auki ennen kuin nyt.

Inhan "kadonnutta runoa etsimässä" -projekti näyttäytyy tässä ajassa luettuna joskus huvittavalta. Hän kiertää runonkerääjien Lönnrotin, Boreniuksen ja kumppaneiden jalanjäljillä, ja yrittää saada kansaa laulamaan. Hän tarjoaa rahaa ja viinaa palkkioksi, mutta on välin pettynyt, kun juotettuaan potentiaalisen runonlaulajan humalaan ei saakaan haluamaansa aitoa runonlaulantaa. Runonlaulajat panevat sekaan omiaan tai mikä vielä pahempaa, laulavat kirjoista oppimaansa.

I.K. Inhan kirjan kerronta on minulle aivan erityisellä tavalla mielenkiintoista. Inha kertoo nimittäin paikoista ja oloista, joissa isoäitini suku eli ennen siirtymistään Suomen puolelle. Heillä on ollut muistissaan kansanrunoutemme tärkeimpiä lauluja. Niinkuin tämä, Uuno Karttusen keräämä, muistoonpantu venheessä Repolassa Omelien ja Saaronpään välillä, löytyy Suomen kansan vanhoista runoista, joita voi netistä suoraan hakea:
                      Lemmengäine
                      Savu šoaressa palavi, 
                      Tuli niemen tutkamessa; 
                      Suur ois paimosen paloksi, 
                      Pien ois šovan tuleksi.  
                      Akkani velliä keittää.
                      Pikkusella kattilalla
                      Yhtä osran jyyästä,  
                      Puoli siitä puolenoo. 
                      Kutšuu rujot, kutšuu rammat, 
                      Kutšuu verisogiat, 
                      Van ei kutsu Lemmengäistä. 
                      Lemmengäinen on pillollinen,  
                      Hän pyhässäkin pyyti, 
                     Anopilta aihosteli.  
                     "Oi sie emoni, kandajani, 
                     Tuo minun sodi sobani,  
                      Kanna kaula voatteheni."
                     "Kunnes lähet, poigueni, ainoeni,
                      Merellägö vai metsälle,  
                      Vaigo hirven hiihäntäh?" 
                      "Lähen Päivölän pidohi, 
                      Jumalisten juomingihi." 
                     "Elä lähe poiguoni, ainoeni, 
                      Kolm_on surmoa matalla."
                     "Mingälainen ensi surma?" 
                     "Marssit matkoja vähäsen, 
                      Astut teitä pikkaraisen,  
                     Tuloo tulinen koski, 
                      Košessa tulinen luoto,  
                      Luuvossa tulinen koivu,  
                      Koivussa on tulinen kokko, 
                      Tulen suustaha suvastaa." 
                     "Ei ne oo miesten surma,
                      Lemmengäisen liiotengi."  
                      "Mingälainen toinen surma?" 
                      "Marssit matkoja vähäsen, 
                       Astut teitä pikkaraisen, 
                       Tulou tulinen hauta,  
                       Joss_on kuumia kiviä,  
                       Palavia poateroita." 
                      "Oi sie ukko, yli Jumala, 
                       Toatto taivahinen, 
                       Nostas pilvi pohjaselta, 
                       Toinen suurelta suvelta,  
                       Kolmas kohta koilliselta, 
                       Lotškoa lomakkai, 
                       Soapas lunta sauvanvarsi, 
                       Kiehittele keihäs varsi 
                       Noilla kuumilla kivillä,....

Mitä ihmettä?

Mitähän kaikkea tässä vielä elämässään näkee? Pienentyneen Hesarin isoin juttu käsitteli Syyriaa, siksi myös itse otin tämän itselleni vaikean ja läheisen aiheen käsittelyyn edellisessä postauksessa. Ensimmäinen tabloidikokoinen Hesari jää talteen, Syyrian ottaminen ison jutun aiheeksi oli varmaan tarkkaan harkittu. Ongelman suuruus ja ajankohtaisuus ei heijastu siihen käytettyinä palstamillimetreinä, emmekä käsitä väkivallan laajuutta, sen pitkäkestoisuutta ja julmuutta. Tällä hetkellä arvioidaan konfliktissa kuolleen 60 000 ihmistä, ja kadonneita lienee yhtä paljon.

Lehden laadun parantumisesta vakuutuin myös, kun en etsimälläkään enää verkkolehdestä löytänyt yhtänyt hallitsemattomien vesimassojen liikettä kuvaavaa verbiä pakolaisista puhuttaessa. Pakolaisten määrä oli ainoastaan paisunut. Aivan kuin paperilehdessä olisi ollut puhe pakolaisvirrasta, nyt kerrottiin kolmesta miljoonasta kotinsa jättäneestä. Yleensä pakolaiset tulvivat, virtaavat tai valuvat, heitä padotaan, tukitaan tai tilkitään. Tämä kummallinen tiedotusvälineisiin pesiytynyt kielikuvien käyttö on maailmanlaajuinen ilmiö, jota on yritetty kitkeä jopa toimittajia kouluttamalla.

Syksyn satoa

Ruotsin integraatio- ja siirtolaisministeri kysyi äskettäin, mitä mieltä koko turvapaikkajärjestelmässä on, jos syyrialaiset eivät tällä hetkellä ole oikeutettuja turvapaikkaan. Mutta niin vain on, että Eurostatin tilastojen mukaan viime vuoden toisen vuosineljänneksen aikana EU-maissa on myönnetty keskimäärin  vain joka kolmannelle syyrialaiselle hakijalle turvapaikka. Valtaosa syyrialaisista hakijoista (58 %) on saanut toissijaista suojelua, muutama prosentti humanitaarista suojelua, ja onpa hylkääviäkin päätöksiä annettu 8 %:lle hakijoista.

Kesällä keskustelin kirjani esilukijan kanssa tilapäisestä suojelusta. Mietin kannattaako sitä edes mainita, kun koko järjestelmää ei ole kertaakaan sovellettu sen luomisen jälkeen, mikä tapahtui vuonna 1999 Kosovon tapahtumien ollessa ihmisten tuoreessa muistissa. Optimistisesti ajattelin tuolloin Syyriaa, että eihän sitä tiedä, vaikka jo kolmen kuukauden jälkeen järjestely olisi käytössä. Eli mainitaan nyt kuitenkin. Syksy kului, tilapäisestä suojelusta ei ole ollut puhetta.

Nyt vihdoin olen löytänyt yhden tahon, joka vaatii tilapäisen suojelun soveltaimista Syyrian pakolaisiin. Human Rights Watch on esittänyt Euroopan unionille listan vaatimuksia. Käsitelkää hakemukset nopeasti ja täydellisesti, harkitkaa tilapäistä suojelua, pidättäytykää palautuksista Syyriaan ja naapurimaihin, lopettakaa syyrialaisten vapaudenriistot maahanmuuttoon liityvistä syistä ja harkitkaa Dublin-palautusten jäädyttämistä muihin EU-maihin, tutkikaa hakemukset siinä maassa missä ne on esitetty.

Euroopan unionin vastausta odotellessamme voimme lukea vaikka Migrants at Sea -blogia.

Joulua

12.12.12

Olen huomioinut blogissani muutaman symmetrisen päivämäärän, nyt kun vietämme vähään aikaan viimeistä, täytyy kirjoittaa jostain tärkeästä asiasta. Viime viikolla osallistuin melko sattumalta tulevaisuudentutkimuksen metodein toteutettuun naisasiakonferenssiin, ja vaikutuin ajatuksesta "Naiset tulevaisuuden arkkitehteinä".

Millennia2015:n tavoitteena on  antaa ääni heille, jotka sitä tarvitsevat ja varmistaa sen kuuluminen päätöksentekijöille. Keskeisiä arvoja ovat monikulttuurisuus ja avoin keskustelu. Millennia2015:n  voima koostuu henkisestä pääomasta ja luovuudesta. Naiset ovat oikeuksien nauttijoita, erilaisten tulevaisuuksien rakentajia, muutoksen toteuttajia ja välittäjiä. Ajatuksena on, että naiset ja miehet  tuovat molemmat omat kykynsä yhteiseen käyttöön, täydentävät toisiaan ja  näin luodaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.

Viime viikon kokouksessa havaitsin, kuinka eri taustoista ja kulttuureista tulevat, eri koulutus- ja ammattialoja edustavat jäsenet  luovat yhteistyössä osaamista ja uutta tietoa, kun heidän työtään tuetaan taitavasti.  Pidin siitä, että äänessä olivat köyhempien maiden naiset ja myös miehet. Hyvässä hengessä käydyssä ajatustenvaihdossa heidän näkemyksensä saivat paljon huomiota.

Toimintaohjelmaan kuuluvien projektiesitysten käsittely oli tasokasta.Ensin esitettiin projekti-idea, sitä työstettiin yhteisessä ajatuspajassa, ja lopulta päätettiin jatkovalmistelusta. Monet olivat täysin käyttökelpoisia projektiaihioita, ja mikä parasta, naiset toteuttaisivat ne yhteisen joukkoälyn tuella. Esimerkiksi valtion budjettien arvioiminen naisnäkökulmasta toisi naisia tietoisemmiksi olemassaolevista resursseista ja niiden käytöstä. Samantyyppisessä esityksessä ehdotettiin, että naiset itse arvioisivat kehitysprojekteja, innovaatioita ja muita kehitykseen tähtääviä ohjelmia ja toimenpiteitä.

Projektiesitysten muotoilua ja eteenpäin viemistä pitäisi tässä vaiheessa edistää, selvittää toteutettavuutta ja viestittää projektien toteuttajien tukitarvetta. Tässäkin on vaarana, että naiset eivät saa käsiään yltämään taloudellisiin resursseihin asti, ja huomattava kehityskapasiteetti jää käyttämättä.