Rappion juhla

Vappu Helsingissä on edelleen kokemisen arvoinen, paranee vanhetessani. Havis Amandan lakitus, Ullanlinnanmäen aamu, ilmapallot, marssi ja puheet ja vielä kaiken päätteeksi lounas tekevät Helsingin vapusta ihka aidon kaupunkikarnevaalin.

Poliittisesta vapusta jäi mieleen vasemmistoliiton vahva esiintyminen vappumarssilla. Ensin tulivat kärjessä demarit, torvisoittokunta ja ikääntyneet. Pienen hajuraon jälkeen tuli musa-auto, vasemmistoliitto ja nuoret. Ero oli raju. Tästä voisi ennustaa, että vasemmistolaisten äänet tulevat lähivuosina jakautumaan entistä tasaisemmin kahden puolueen kesken.

Puheessaan Ullanlinnanmäellä taideyliopiston oppilaskunnan puheenjohtaja luonnehti vappua rappion juhlaksi. Hyvä sanavalinta, vaikka itse näin hyvinvoivan kansanosan juhlivan. Rappio näytti feikiltä. Eero Heinäluoma valitsi taas hallituksen kiritykseen ilmaisun "juoksua on parannettava isosti".  Olisiko parannettava juoksua aidosti?  Ehkä olisi vaihdettava lajia. Aina vain keski-iältään vanhenevan ja harventuvan aktiivisen puolueväen ja AY-vaikuttajien kuuleminen ei riitä, kun vuokrafirmojen listoilla turhaan oikeista työpaikoista haaveileva väki ei keksi mitä sosiaalidemokratia voisi heille antaa.

Viime viikolla luin uutisen, että eduskunta kuuntelee talouselämää. Samaan aikaan kerrottiin poliitikkojen siirtymisestä lobbareiksi, mistä esimerkkejä löytynee jo kaikista puolueista, vasemmistoliitosta lähtien. Keskiviikkokerholla ei kuulemma enää ole valtaa, mutta kummasti valta viihtyy kerhossaan. Itse itseään täydentävä, EK:n suojissa lymyilevä kerho on onnistunut hyvin yksityisyytensä varjelussa. Googlettaminen tuottaa erilaisia diakonian ja vertaistuen piiriin kuuluvia osumia, mutta yhtää ainoaa kuvaa sen oikean kerhon kokouksista ei löydy.

Olisi kiva tietää, miten keskiviikkokerhosta joutuu ulos? Onko siellä jäseninä vankeustuomion saaneita,  kertakaikkisesti elämänhallintansa menettäneitä tai muuten vain höpertyneitä? Kun kerho täydentää itse itseään, sillä täytyy olla myös mekanismi kertoa, että nyt etsi itsellesi uusi keskiviikkokerho. Niitä löytyy netistä.

Tasa-arvon kehityksen kannalta katsottuna näitä suljettuja herrakerhoja ei kannata vähätellä. Verkostomme kertovat, keitä kohtaan saatamme tuntea lojaliteettia. Poliittiset virkanimitykset ja sukulaisten suosiminen ovat asioita, joihin ryhtyessään täytyy ennakoida, että voi joutua julkisesti perustelemaan valintojaan. Mutta suljetun salaisen verkoston jäsenien suosimista ei tarvitse perustella, kun siitä ei kukaan verkoston ulkopuolella tiedä. Sovinistien kuuluminen verkostoihin ei tule kenellekään yllätyksenä, mutta näennäisesti tasa-arvoa kannattavien antautuminen näkymättömien narujen vedeltäväksi voi vääristää asioita ennalta-arvaamattomasti.

Hyvä veli -verkostot eivät haittaa vain naisten vaan myös verkostojen ulkopuolella olevien muiden henkilöiden osaamisen saamista yhteiskunnan hyötykäyttöön. Jäykät näkymättömät rakenteet ovat kehityksen este etenkin tänä avoimen tiedon aikakautena.

Eiliselle A-talk lähetykselle antaisin tutkivan journalismin "Neula heinäsuovasta" -palkinnon. He olivat onnistuneet löytämään naisjohtajan, joka koki olevansa niin turvassa, että voi puhua kokemastaan syrjinnästä. Suurin osa naisista juuttuu rajoitteidensa, kuten lasten saamisen vuoksi, Hjallis Harkimon ansiokkaasti paikallistamaan suppiloon, joka estää naisia tulemasta imaistuksi johtotasolle. Heidän lausuntonsa syrjinnästä voivat siis olla katkeruuden värittämiä tai muuten vain vähemmän valideja. Ne jotka taas ovat löytäneet suppilon reiän, voivat vielä päästä urallaan eteenpäin, joten ei ole viisasta aukoa päätään. Onko tämä nyt edistystä, kun lasikatto on vaihdettu suppiloon?

Kun työläiset Suomessa vappumarssille osallistumisen sijasta kunnostavat terassia ja avaavat grillikauden, statusta päivittäessä voi samalla vilkaista kaukoidässä tehtyjen päättelaitteiden kautta  kuvia Bangladeshin mielenosoituksista. Länsimaisille yrityksille vaatteita valmistavan tehtaan romahduksessa kuoli satoja ihmisiä ja moni on vielä kateissa. Suuttumus saa kansan kadulle, mutta valta ei marssi sielläkään. Mistä sitä voisi etsiä?

Kansan ääni

Vesilinnut Tukholman talven läpi sulana säilyvän sisääntuloväylän yllä ovat vihdoinkin muodostamassa kollektiivisen päätöksen jatkaa lentoaan kohti väljempiä vesiä. Tänä keväänä ne ovat lennelleet edestakaisin jo monta viikkoa, mutta viime päivinä meno on alkanut näyttää määrätietoisemmalta. Kuvassa oleva sähkökaapelifirman sahan ja pilkkijän kairan muovaama jäätaideteos oli  esillä pääsiäisenä Saimaalla, miten ihmeessä noin paksut jäät ehtivät sulaa juhannukseen mennessä?

Viime päivinä kansa on puhunut. Kyllä se on niin väärin. Tunnustan, etten kuulu kansaan. Olisi mielenkiintoista tietää, kun YLE tekee nettikyselyn, että keitä ne siihen vastaajat ovat. Siis kansa, joka edustaa yleistä mielipidettä. Ylen tietojen mukaan 66 prosenttia kansasta on miehiä.

Käyn kyllä lukemassa YLEn sivuilta uutisia, mutta kun se yksiääninen mölinä, jota myös nettikeskusteluksi sanotaan, alkaa, löydän nopeasti uudet sivut luettavaksi. Joskus tuntuu, että siellä samat henkilöt keskustelevat eri hahmoina, luovat itse trollina vastamielipiteen, jonka voi sitten lynkata oikein porukalla. Näin saadaan myös pidettyä yllä mielikuvaa suvaitsevastokukkahattutätiviherpiipertäjästä. Oletan kuitenkin, etteivät ne nettiriehujat kukaan ole oikeasti päättämässä mistään, vaan asioita hoitavat ihmiset jotka eivät päivystä kädet näppäimillä yötäpäivää.

Mutta keskustelun kärkkäys ja ikävä sävy pelottavat. Elämmekö todella nyt uutta 1930-lukua talouskriiseineen ja edessä on 1940-luvun toisinto? Voimakeinojen ja väkivallan kaipuu tuntuu olevan niin monen mielessä. Oli mukavaa elää internetin neitseellistä vaihetta, jolloin vain monimutkaista tietotekniikkaa hallussaan pitävät edelläkävijät olivat mukana nettikeskusteluissa. Mutta nyt tuo kansa on ottanut netin haltuunsa, ja tuntuu nauttivan tilanteesta silmittömästi.

Mietin ketkä omasta tuttavapiiristä mahtavat keskustella netin keskustelupalstoilla keskellä päivää. Minä joskus harvoin ennen, mutta nykyisin keskustelu harvoin haastaa vastaamaan. Ei varmaan kovin moni. Ihmiset ovat töissä, eivät ehdi, voivat vaikuttaa asioihin muulla tavalla.

Jos Internet ja tietotekniikan sovellukset ovat demokratian ja yhteiskunnallisen osallistumisen edistäjiä, voivat ne myös tukahduttaa moniäänisyyden ja  sulkea pois toisin ajattelevia. Media haluaa klikkauksia, ja mitä yksinkertaisemmin se esittää sanomansa, sitä useampi klikkaa. Entä jos avoin nettimedia ajaakin  itsensä marginaaliin, ja oikeat asiat tapahtuvatkin suljetuilla forumeilla? Kun kukaan ei enää osta Seiskaa sen vuoksi, että seiskaa on netti täynnä.

Itsekin varmaan vielä hiljenen netissä entisestään, ellen nyt ala täällä tekemään sormiharjoituksia seuraavaa kirjaa varten. Olen saanut apurahan.

Hiljaisen viikon päätyttyä

Tämä pääsiäinen oli täynnä terävää auringonpaistetta, kuin vakuuttamassa, että aurinko voittaa tämänkin päättymättömältä tuntuvan talven. Pilkkijöitä oli Saimaan selällä kymmenittäin, monet valittivat, ettei kalaa tule, mutta silti jaksoivat odottaa nykäystä tunnista tuntiin ja päästellä pettyneinä pikkusinttejä takaisin järveen.

Me nousimme suksille, ylitimme Saimaan,  harhailimme peltoja ja metsiä pitkin tuntemattoman järven jäälle ja sieltä maastoon, josta odotin löytyvän sukulaistalon. Ei löytynyt kuin hiljaista metsää, pellon laidassa vanha rakennus, joka oli siirretty talon pihasta kauemmaksi sen synkeän historian vuoksi. Olimme löytäneet surmatorpan, joka oli todistanut ojankaivajien kuolettavaa riitaa. Koskaan ennen en ollut kuullut tarinaa enkä tiennyt rakennuksesta, niin hyvin se oli unohdettu ja vaiettu. Enkä nytkään olisi kuullut tarinaa, ellemme lopulta olisi löytäneet perille määränpäähämme.

Ihmeteltyäni aikani outoa maisemaa osasin soittaa tienoot tuntevalle veljelleni ja sain tiedot sijainnistamme, ja niin tiesimme myös mihin suunnistaa. Lopulta löytyi tuttu, ainakin kaksisataa vuotta vanha talo, ja tuvasta talonväki, melkein vuosisadan vanha sukulaistäti ja hänen tyttärensä. Lapsena kävin heillä usein, silloin sunnuntait olivat kyläilyä varten, muuten ei pyhäpäivinä tehty kuin välttämättömät askareet. Vanha suuri tupa oli kokenut peruskorjauksen, mutta iso tuvanpöytä oli entisellä paikallaan ja tarjoilut pöydässä kuin ennnen vanhaan. Talossa on oltu omavaraisia, lapsuudessani siellä savustettiin lihat ja tehtiin omat voit ja kermat. Omasta kermasta syntyivät  maailman parhaat hannatädin pikkuleivät, eikä maku ole vieläkään kadonnut. Autoa ei enää ole talon miesväen kuoltua.

Talossa syntyy kaksilla kangaspuilla mattoja, ja yksi aitta on täynnä leikattuja matonkuteita. Tilasin omaan taloomme kymmenen metriä mattoa, kierrätystekstiileistä tehtyä, jota myös räsymatoksi kutsutaan.Mattojen vuoksi sovimme, että käyn hakemassa naiset meille mattojen suunnittelukäynnille. Toki olisin voinut mitata matot itse ja ilmoittaa väritoivomukseni, mutta miksi hukata oiva tilaisuus kyläillä oikein aiheen perästä. Savolaisella hartaudella saimme kulutettua kokonaisen iltapäivän muisteluun missä kaikkialla tällä puolella Louhivettä asui sukulaisia, missä on käyty vuosisadan saatossa jostain muusta syystä.  Sain kuulla mistä taloista on käyty etsimässä uutta porsasta kasvatettavaksi, ja kuinka sota-aikaan oli torikauppaa käyvillä kyläläisillä kankaita myytäväksi, muualta niitä ei saanut. Pihallamme muistuivat mieleen iilimadot kaislikkoisessa rannassa ja kallion koloissa villinä kasvavat ruohosipulit.

Siinä samalla sovittiin mattojen mitat, loimilangat ja värimaailma. Ruusukasta raitoihin, vahvoja värejä, loimeksi syvän sininen lanka. Juhannuksena saan levittää uudet matot lattialle.

Kirje

Ruotsissa on tällä viikolla herännyt suuri rasismikeskustelu vähän samaan tapaan kuin tammikuussa Umayya Abu-Hannan kirjoitus viritti suomalaiset miettimään minkälaisia me olemme, ketä tämä koskee ja mitä voimme tehdä. Kun Suomessa käytiin keskustelu n-sanan viljelystä, Ruotsissa on otettu esille hieman vaikeammin paljastetteva asenteellisuus.

Kaikki alkoi REVA-projektista, jossa rajapoliisi tehostetusti etsi laittomasti maassa oleskelevia ulkomaalaisia tunnelbanan liputta matkustavien joukosta. Ihmisiä alkoi kuitenkin ärsyttää, kun yhdeksän kymmenestä laittomasti oleskelevaksi epäillystä olikin ihan laillisesti maassa, koko elämänsä Ruotsissa asuneiden piti todistella oleskeluoikeuttaan, ja syynä oli poliisin suorittama etninen profilointi. Ihmisistä tehtiin epäilyksenalaisia ulkonäön perusteella, ja heiltä alettiin vaatia passin esittämistä. Samalla vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset saivat jatkaa matkaansa tarkastusmaksulapun saatuaan.

Oikeusministeri Beatrica Ask meni sitten sanomaan, että "Det finns tidigare dömda som uppfattar att de alltid är ifrågasatta, fast det syns ju inte på någon att man har begått ett brott."- On olemassa aikaisemmin tuomittuja jotka kokevat olevansa aina epäiltyjä, vaikkei se näy muille että on tehnyt rikoksen. Kirjailija Jonas Hassen Khemirille puhe aikaisemmin tuomituista antoi sytykkeen kirjoittaa oikeusministerille avoimen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että tule sinä minun nahkoihini, ja minä otan sinun nahkasi kantaaksesi. Kirjeestä, joka alkaa sanoin "Bästa Beatrice" on tullut Fb-hitti, twitterissä sadat muut ei-perinteisen ruotsalaisen ulkonäön omaavat ovat kirjoittaneet omista vastaavista kokemuksistaan kuin mistä Khemiri kertoo. Joutumisesta pysäytyteksi lentokentän jonossa, istumisesta poliisiauton takapenkillä kun henkilöllisyyttä tarkastetaan pelkästään sen vuoksi, ettei ulkonäkö vastaa kuviteltua ruotsalaista perustyyppiä.

Mielenkiintoisesti Beatrice Ask ei tunnu olevan kovin perehtynyt etnisen profiloinnin käyttöön poliisitoimessa, vastaukset Khemirin kirjeeseen ovat melko asiantuntemattomia. Kuitenkin Ruotsikin on ollut mukana tekemässä ohjeistusta poliisille, milloin etninen profilointi on sallittua, milloin ei. Juuri tuollainen Khemirin artikkelissa kuvattu ihmisten  haarukoiminen pelkästään tai pääasiallisesti ulkonäön perusteella julkisilla paikoilla on sekä vastoin syrjinnän kieltoa että annettuja suosituksia.

Ruotsissa ei ole vielä tuotu keskusteluun, ainakaan kovin näkyvästi, sen enempää kiitollisuuskorttia kuin "jos on asiat kunnossa, ei ole mitään salattavaa" -argumenttia. Aiheellisesti on alettu miettiä, miten ihmiseen vaikuttaa, kun siitä huolimatta, että hän on jopa kolmannen polven uusruotsalainen, hänelle jatkuvasti huomautetaan monenlaisin tavoin, ettet ulkonäkösi puolesta voi olla yksi meistä. Laittomasti maassa oleskelevista keskustelu on siirtynyt niihin, joiden oikeuksia etninen profilointi loukkaa, eli täysin oikeuksin maassa oleskeleviin ja Ruotsin kansalaisiin, joiden maassa oleskeluoikeus ei näy ihonväristä.

Kuningaskunnan salaisuus

Naapurissa liehui eilen Ruotsin lippu puolitangossa. Ruotsi suruliputti Prinsessa Lilianin  kuoleman johdosta. Walesilaisen kaivosmiehen tytär saa kuninkaalliset hautajaiset ja Euroopan kuningashuoneiden edustajia odotetaan hautajaisvieraiksi.

Eilisen lehti kertasi jo nuoremmille sukupolville tuntemattoman tarinan Lilianin asemasta Ruotsissa. Kun hän ja Prinssi Bertil alkoivat seurustella, pian sen jälkeen nykyisen kuninkaan isä kuoli äkillisesti. Prinssi Bertil jäi kruununperimysjärjestyksessä ainoaksi omasta sukupolvestaan, kun hänen muut veljensä olivat luopuneet asemastaan avioiduttuaan aatelittomien kanssa. Varmistaakseen kruunun säilymisen Bernadotten suvulla Prinssi Bertil uhrasi oman onnensa eikä isänsä määräyksestä avioitunut Lilianin kanssa. Pariskunta kuitenkin eli yhdessä, heidän suhteensa oli Ruotsin julkinen salaisuus yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja  he avioituivat vasta prinsessan ollessa 61-vuotias nykyisen kuninkaan astuttua valtaistuimelle.

Yleensä en kovin paljoa seuraa kuninkaallisten tekemisiä eivätkä heidä kihlansa, häänsä ja ristiäisensä herätä erityistä kiinnostusta. Nyt kuitenkin Prinsessa Lilianin kuolema tuli sattumalta lähelle. Olimme lauantaina lounaalla, kun kuningaspari tuli samaan ravintolaan syömään. Ajattelin mielestäni vitsikkäästi, että kun jatkuvasti syö viiriäisenmunia tyrnikastikkeessa ja tryffelikuorrutettua karitsanselystä ruokajuomana chateau de richeliue vuodelta 1998, niin pakostikin joskus tekee mieli tavallista kotiruokaa.

Mutta syy lohturuoan nauttimiseen olikin paljon normaalimpi. Oli tullut aika. Nuorisolle oli lähetetty viesti, että bailaaminen seis, nyt on tultava kotiin ensimmäisellä yksityiskoneella. Ajatukset risteilivät yhteisissä muistoissa, kuolinvuoteella ja tulevissa hautajaisjärjestelyissä. Monenlaista miettimistä, miten ensi viikon  valtiovierailu, entä vaikuttaako tämä nyt hääjärjestelyihin? Kun ei vielä silloin voinut tietää, kuinka kauan viimeinen vaihe kestää, paras ainakin syödä tukevasti. Toisaalta tätä oli odotettukin, pitkälle edennyttä alzheimerin tautia sairastaneen kuolema on kuin kadottaisi avaimen oveen, jota ei muutenkaan enää saisi auki. Silti se tulee yllätyksenä.

Niin prinsessa kuin meidän muidenkin elämä näyttäytyy kokonaisena vasta sen päätyttyä. Samalla kun Ruotsi suree se kysyy itseltään, miksi tämän herttaisenoloisen ihmisen piti kieltää itseltään normaali perhe-elämä, lapset, miehensä rinnalla edustaminen? Avioituminen eläkeiän kynnyksellä, lukuisat edustustilaisuudet ja kuninkaalliset hautajaiset eivät palauta elämän parasta aikaa prinsessallekaan.
 

Naisrauhan palautus

Kuukausi sitten retkeilimme Petrassa Jordaniassa. Matkalla vuosisatoja unohduksissa olleelle kallioon hakatulle luostarille kohtasimme turistien kanssa kauppaa tekeviä beduiininaisia. Olin jo läkähdyksissäni, kun ylemmällä kallionkielekkeellä seissyt kuvan Hanan kajautti minulle pyynnön ottaa vesiasiastian matkaani. Hänen kallioseinämien vahvistama äänensä oli niin vaikuttava, että kiltisti otin veden kantaakseni. Laskeutuessamme luostarilta saimme palkkioksi annokset beduiiniteetä. Samalla tuli vaihdettua kuulumiset. Bisnes on alamaissa, ei lainkaan kauppaa pariin päivään. Naisten välinen ystävyys syntyi hetkessä. Hanan olisi halunnut minulta jonkun muiston itsestäni, pelkkä ostoksista annettu raha ei riittänyt. Siinä hetkessä en keksinyt retkireppuni sisällöstä mitään luovutettavaa, vasta hotellilla tajusin, että hänellä olisi varmaan ollut käyttöä uudelle hiusharjalleni.

 "Miten mukavia ne beduiininaiset olivatkaan, kun heidän kanssaan jutteli", kommentti kuului myöhemmin retkibussissa myös kanssamatkustajilta. Hananin ja hänen kollegoidensa työskentelyolosuhteissa ei ole kehumista. Nuori tyttö joutuu kiipeämään päivittäin raskaan työmatkan kalliokielekkeelle, jossa vain teltan kangas suojaa auringolta ja kylmältä. Tietysti hän saattaa myös asua kallioluolissa, välttyy työmatkalta ja lämpötilaerot ovat pienempiä, muuta hyvää en yhden luola-asunnon nähtyäni niissä keksi.

Spontaani naisten välistä ystävyyttä syntyy jatkuvasti sekä reaali- että virtuaalimaailmassa.  Ilman nettiä en tuntisi ystävyyttä tosielämässä tuiki tuntemattomien blogiystävien ja palstakavereiden kanssa. Toki netissä myös naiset purkavat kiukkuaan, mutta netin tympeydet voin ohittaa, enhän edes tunne koko ihmistä. Tosielämässä ei voi samalla tavalla siirtyä seuraavalle sivulle. Kaikki eivät kuitenkaan surffaa eteenpäin laannuttaakseen nettiraivonsa.

Tietotekniikan kehitys tuntuu synnyttäneen oman vihan lajin, naisvihan. Ruotsissa on jo Birger Jarlin aikaan julistettu naisrauha, kvinnofrid, mutta nyt täällä on nostanut päätään kvinnohat. Vai onko se aina ollut olemassa, nyt vain kaikilla on mahdollisuus purkaa nettiin patoumansa?

Joku selitti naisvihaa vastareaktioksi naisten aseman kehitykselle. Suffragetteja vihattiin, feministiliikkeen pioneereja vihattiin, nyt vihataan naisia jos he ovat eri mieltä jostain. Jos naisen työ ei miellytä, voi moittia sen ja heittää sitten vielä päälle naisvihaa huokuvan solvauksen. Politiikkaan, talouselämään tai mediaan osallistunut nainen ei ainoastaan joudu puolustamaan mielipiteitään, hän joutuu myös kestämään naiseuteensa kohdistuvat tölväykset. Netin lisäksi osa niistä tapahtuu tosielämässä, usein vaivihkaa ja huumorin valepuvussa.

Nettiviha ja tosielämäviha eivät ole toisistaan irrallisia ilmiöitä, viha kuin viha. Tarvitaan uutta naisrauhaa, ajattelua, jossa naista saa kyllä kritisoida mutta ei huoritella. 

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Ps. Paljon hauskempi ja osuvampi naistenpäivän postaus löytyy täältä.

Matalien portaitten saari

Olen ennenkin täällä blogissa kertonut haaveestamme muuttaa lämpimämpiin maihin. Malta tuntuisi mahdolliselta. Brittivallan jäljiltä siellä osataan englantia ja ajetaan väärällä puolella tietä, kesä on ehkä liiankin kuuma, talvella on kosteaa ja viileää, mutta aurinkoa ja lämmintä huomattavasti enemmän kuin näillä pohjoisilla leveysasteilla. Jos helteitä on muutama kuukausi, ja muina aikoina mittarilukemat painuvat vain  syys- tai toukokuun lukemiin, jääväthän pois puolen vuoden räntä- ja lumisateet, liukkaat ja sohjot.

Viime viikon vietin Maltan pohjoisosassa Melliehassa. Viehättävä paikka, jossa toki turisteja oli, mutta edelleen siellä tunsi olevansa aidossa maltalaisessa kaupungissa. Kaupunkikuvaa hallitsi kirkko, joka lauantai-iltana kokosi puolet kaupunkilaisista messuun. Arvelin kirkkoaktiivisuuden johtuvan Paavin äkillisestä eroilmoituksesta, tosin on katolisella kirkolla  muutenkin vahva asema maltalaisten elämässä. Kirkon alapuolella väki rukoili luolassa ihmeitätekevää Our Lady'a.

Sain vihjeen, että Maltan paras ravintola Les Arches sijaitsee hotellini naapurissa. Toki menin kokeilemaan. Maltalainen ruoka on saanut vaikutteita läheisestä Italiasta, britit ovat tuoneet piiraansa  maan ruokakulttuuriin, mutta jotain omaakin on. Alkuruoaksi tilasin porkkanakeittoa ja sipulipiirakkaa, hyvä yhdistelmä, jota ei ollut peitetty turhilla mausteilla. Paikallinen erikoisuus on kani, jota on tarjolla lähes jokaisessa ravintolassa. Ajattelin että tällaisessa hienossa ravintolassa se voi olla syömisen väärti. Kanin täyttämiseen oli käytetty sen maksaa, seurana oli vihanneksia, juustokohokasta ja friteerattuja sipulirenkaita. Juustokohokas oli auttamattomasti liian suolainen ja sipulin kokonaismäärä alkuruoka huomioon ottaen ylenpalttinen, mutta muuten ruoan esillepano, palvelu ja myös maku olivat ravintolan maineen veroisia ja hinta-laatusuhde käypä. Ravintolan näyttävän viinikellarin tuotteet jätin testaamatta.

Paremman mielen jätti kuitenkin arkisempi illallisravintola Ta'Peter -ravintola samalla kadulla.  Vaikeasti havaittava ovi ei auennut ilman henkilökunnan apua, ja sisällä tervehtivä limenvihreät levyseinät ja Hyacinth Bucket'n  leningistä inspiraationsa saaneet polyesterikukkaverhot. Mutta ruoka oli hyvää, palvelu ystävällistä ja lasku erittäin kohtuullinen. Vitriinistä sai valita päivän tuoreen kalan, joka tarjottiin taidolla kypsennettyjen vihannesten kanssa. Sitruunankuoreen jäädytetty sitruunasorbetti oli raikas päätös aterialle.

Melliehassa kohtasin myös savolaisia longtimer'eita, yhdeksäksi viikoksi Kuopion talvea paenneita eläkeläisiä, jotka jo tosin olivat palaamassa kotiin hiihtelemään Kallaveden jäälle. Malta on helppo, turvallinen ja suhteellisen edullinenkin pitkäaikaismatkaajalle. Saaren rannat ja rinteet houkuttelevat pitkille kävelylenkeille. Korkeuseroja on tasoitettu askeleenkorkuisilla portailla, joita pitkin kiipeää ja laskeutuu vain sopivasti itseään rasittaen. Miinuspuolena saarella elämisessä on mainittava huoneiden kosteus ja kylmyys talvella, sisällä oli kylmempää kuin ulkona. Lämpimiä ulkoilu- ja yövaatteita tarvitaan. Matkayhteydet Maltalle eivät Suomesta ole aivan yksinkertaisia, mutta täältä Tukholman eteläpuolelta on helppo järjestää itsensä Skavstaan, josta Ryanair vie edullisesti alle neljässä tunnissa määränpäähän.  Lentoja ei ole joka päivä, siksi minunkin piti yhden tunnin vuoksi retkeillä kokonainen viikko Maltalla. Menisin milloin vaan uudestaan.