Vaikka en saanut väärennettyä kutsua linnan juhliin ansioistani huolimatta ja kun tänäkin vuonna erilaiset ansiomerkit menevät ansioituneemmille, kohdalleni on osunut kaiken hyvittävä huomionosoitus. Melukylän Krisu muisti erityisellä The Hpy Blog Awardilla. Ehkä osuutta palkinnon osumiseen kohdalle oli taannoisella Krisun Tukholman vierailulla. Blogimiittimme virkisti mieltä ja tarjosi paljon ajatuksenruokaa. Kiitos mukavasta päivästä ja nyt vielä prenikasta!Nyt siirrynkin sitten Itsenäisyyspäivä-teeman vakavampaan puoleen:
Ostin miehelle isänpäivälahjaksi kirjan Ruma sota, ajattelin hänen sotainvalidi-isäänsä. Sain palautetta, kirjaa on rankka lukea, se pakottaa miettimään, mitä hänen vanhempansa ovat joutuneet nuoruudessaan kokemaan. Niistä asioista on vaiettu viime vuosiin asti. Kuitenkin hänen vanhempansa ovat eläneet hyvän elämän kokemastaan sodasta huolimatta. Ehkä vaikeiden kokemusten etääntyessä kiitollisuus kasvoi, miten on selvinnyt ja kaiken jälkeen asiat ovat näinkin hyvin.
Ajatus, että joutuu elämänsä suunnan muuttaneen kokemuksen paketoimaan mieleensä, tuntuu raskaalta. Nyt ei voi tietää, oliko vaikeneminen kirous vai siunaus jälleenrakennuksen ja yhteiskunnan kehityksen kannalta, mutta jälkensä se on jättänyt. Sotaveteraanien järjestötyön ja muun yhteydenpidon arvo taas nousee mielessäni uudelle tasolle, kun ymmärrän sen merkityksen yhteisten kokemusten purkamiskanavana. Vaikka yhteiselle kokemukselle ei aina olisi ollut sanoja, yhdessä tiedettiin myös mistä vaietaan.
Rintamalla olleiden lisäksi kärsimystään ja menetyksiään eivät saaneet purkaa myöskään karjalaiset evakot. Piti vain olla kiitollinen, vaikka kaikki oli mennyt. Vaikeneminen on ulottunut seuraaviin sukupolviin. Kun aikuiset eivät saaneet valittaa isoista asioista, niin saivatkohan lapset itkeä kipeää jalkaa tai rikkoutunutta lelua? Jos lapsi kysyi, mikä on se sota, joka oli, mutta josta ei saa puhua, hän vaistosi herättämänsä ahdistuksen ja oppi olemaan kysymättä.
Työssäni viime vuosien konflikteja kokeneiden ihmisten kanssa istuimme joskus raskaan hiljaisuuden vallitessa pöydän ympärillä, kokemuksille ei ollut sanoja, niistä ei ollut puhuttu kenellekään ennen. Lähestyimmepä asioita miltä suunnalta tahansa, eteen tuli vaikenemisen muuri. Jos onnistui pala kerrallaan murtamaan padon, pienempienkin asioiden hoito helpottui. Toisaalta oli vaarallista lähteä aukomaan asioita, jos missään ei ollut tarjolla tukea niiden käsittelemiseen.
Sodan jälkeen ei Suomessa olisi ollut resursseja auttaa sodan uhreja purkamaan kokemuksiaan. Oli turvallisempaa vaieta. Sodan kokeneiden tarinat eivät enää ole purettavissa, vaan ne ovat jääneet pilviksi seuraavien sukupolvien elämään. Osa suomalaisessa mielenmaisemassa vellovasta raskasmielisyydestä ja ehkä aggressiivisuudestakin voi johtua käsittelemättömistä sotatraumoista, vaikka suoria syy-yhteyksiä tähän päivään lienee mahdoton todistaa. Onneksi Suomi kaiken jälkeen on niin turvallinen, että yhteiskunnallinen ilmapiiri ja keskustelukulttuuri sallii asioista keskustelemisen nyt.
Hyvää Itsenäisyyspäivää!
4 kommenttia:
Tuota kahden sodan jättämää traumatisoitumisen ja puhumattomuuden taakkaa olen minäkin pohtinut. Ei suomalainen kansanluonne ehkä ennen sitäkään niin kauhean keskustelevaa ole ollut. Oireilut on oireiltu salassa ja pinnan alla, vaikka nykytietämyksen mukaan olisi oltu hoidon tarpeessa.
Niinpä vasta me sodan jälkeen syntyneet voimme oireilla nyt julkisesti kaikkea sitä, mitä sukupolvia on painettu villaisella. Mihinkään se ei kokonaan katoa.
Tervehdys Katriina :)
Ellei olisi tätä ns. hyvinvointia edelleenkin vain ponnisteltaisiin eteenpäin selviytymisen tasolla, mitä aikaisempien sukupolvien elämä on paljolti ollut. Ehkä samasta syystä ihmisten mielenterveys "paranee" lama-aikoina. Ja kukapa sotien jälkeen olisi hoitanut toisia, kun koko kansa on ollut traumatisoitunut.
Lapsena kadehdin useita serkkujani ja leikkitovereitani, joiden isät olivat sotaveteraaneja. Heillä oli isät olemassa, kuka milläkin tavalla vammautuneina, mutta he elivät. Minun isäni sota oli vienyt. Aikuisena vasta aloin ymmärtää sotaveteraaniperheiden puhumatonta tuskaa ja kipua. Samalla tajusin, kuinka hyvän pohjan olin saanut elämälleni siinä, että perheessäni isä, jota en ollut koskaan edes nähnyt, oli äitini ja meidän lasten puheissa vahvasti läsnä. Äitini ansioista emme vaienneet.
Puhumattomat asiat eivät todellakaan katoa. Ja puhutut asiat, ne kipeätkin, ovat elämän rikkaus.
Hei Tuulijärvi :)
Onpa äitisi ollut viisas, kun omasta surustaan huolimatta on jaksanut pitää yllä isän muistoa lasten mielessä, ja samalla opettanut, että vaikeistakin asioista voi puhua.
Lähetä kommentti