Lämpö

Valokuvatorstaissa on teemana lämpö. Sitä oli vielä tallella noissa setsuurilimpuissa illalla kuvatessani.

Vaikenemisen viesti

Vaikka en saanut väärennettyä kutsua linnan juhliin ansioistani huolimatta ja kun tänäkin vuonna erilaiset ansiomerkit menevät ansioituneemmille, kohdalleni on osunut kaiken hyvittävä huomionosoitus. Melukylän Krisu muisti erityisellä The Hpy Blog Awardilla. Ehkä osuutta palkinnon osumiseen kohdalle oli taannoisella Krisun Tukholman vierailulla. Blogimiittimme virkisti mieltä ja tarjosi paljon ajatuksenruokaa. Kiitos mukavasta päivästä ja nyt vielä prenikasta!

Nyt siirrynkin sitten Itsenäisyyspäivä-teeman vakavampaan puoleen:

Ostin miehelle isänpäivälahjaksi kirjan Ruma sota, ajattelin hänen sotainvalidi-isäänsä. Sain palautetta, kirjaa on rankka lukea, se pakottaa miettimään, mitä hänen vanhempansa ovat joutuneet nuoruudessaan kokemaan. Niistä asioista on vaiettu viime vuosiin asti. Kuitenkin hänen vanhempansa ovat eläneet hyvän elämän kokemastaan sodasta huolimatta. Ehkä vaikeiden kokemusten etääntyessä kiitollisuus kasvoi, miten on selvinnyt ja kaiken jälkeen asiat ovat näinkin hyvin.

Ajatus, että joutuu elämänsä suunnan muuttaneen kokemuksen paketoimaan mieleensä, tuntuu raskaalta. Nyt ei voi tietää, oliko vaikeneminen kirous vai siunaus jälleenrakennuksen ja yhteiskunnan kehityksen kannalta, mutta jälkensä se on jättänyt. Sotaveteraanien järjestötyön ja muun yhteydenpidon arvo taas nousee mielessäni uudelle tasolle, kun ymmärrän sen merkityksen yhteisten kokemusten purkamiskanavana. Vaikka yhteiselle kokemukselle ei aina olisi ollut sanoja, yhdessä tiedettiin myös mistä vaietaan.

Rintamalla olleiden lisäksi kärsimystään ja menetyksiään eivät saaneet purkaa myöskään karjalaiset evakot. Piti vain olla kiitollinen, vaikka kaikki oli mennyt. Vaikeneminen on ulottunut seuraaviin sukupolviin. Kun aikuiset eivät saaneet valittaa isoista asioista, niin saivatkohan lapset itkeä kipeää jalkaa tai rikkoutunutta lelua? Jos lapsi kysyi, mikä on se sota, joka oli, mutta josta ei saa puhua, hän vaistosi herättämänsä ahdistuksen ja oppi olemaan kysymättä.

Työssäni viime vuosien konflikteja kokeneiden ihmisten kanssa istuimme joskus raskaan hiljaisuuden vallitessa pöydän ympärillä, kokemuksille ei ollut sanoja, niistä ei ollut puhuttu kenellekään ennen. Lähestyimmepä asioita miltä suunnalta tahansa, eteen tuli vaikenemisen muuri. Jos onnistui pala kerrallaan murtamaan padon, pienempienkin asioiden hoito helpottui. Toisaalta oli vaarallista lähteä aukomaan asioita, jos missään ei ollut tarjolla tukea niiden käsittelemiseen.

Sodan jälkeen ei Suomessa olisi ollut resursseja auttaa sodan uhreja purkamaan kokemuksiaan. Oli turvallisempaa vaieta. Sodan kokeneiden tarinat eivät enää ole purettavissa, vaan ne ovat jääneet pilviksi seuraavien sukupolvien elämään. Osa suomalaisessa mielenmaisemassa vellovasta raskasmielisyydestä ja ehkä aggressiivisuudestakin voi johtua käsittelemättömistä sotatraumoista, vaikka suoria syy-yhteyksiä tähän päivään lienee mahdoton todistaa. Onneksi Suomi kaiken jälkeen on niin turvallinen, että yhteiskunnallinen ilmapiiri ja keskustelukulttuuri sallii asioista keskustelemisen nyt.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Tangon taikaa

Jotkut kulttuuri-ilmiöt jalostuvat, kun ne kuljetetaan ulos maasta. Torstai-iltana Södra Teater´in baarissa soi tango ruotsinsuomalaisten nuorten esittämänä. Ilta oli kuin esiintyjien ja yleisön yhteinen performanssi. Tyylikkäitä kampauksia, tarkasti harkittuja asuja ja tangon melankolista sointia.

Toisen polven ruotsinsuomalaiset nuoret eivät usein ole ruotsalais-suomalaisia, useammin he ovat joko kokonaan suomalaistaustaisia tai sitten puoliksi suomalaisia toisen vanhemman ollessa jostain muusta siirtolaismaasta. Kun etniseen sekoitukseen vielä lisätään saamelaiset ja tornionjokilaakson meänkieliset, monikulttuurisuus ei jää pelkäksi sanahelinäksi. Heille kehittyy kulttuurien lukutaito, kyky sukkuloida niiden välillä ja näköjään myös luoda omaa kulttuuriaan, joka ammentaa rohkeasti vaikutteita vanhempien kotimaiden kulttuureista.

Monet torstai-illan esiintyjistä eivät osanneet lainkaan suomea, en usko että kukaan heistä on käynyt tanssilavan reunalla katsomassa Reijo Taipaletta. Mutta he ovat omaksuneet tangon rytmin ja kaipauksen. Illan herkkupala oli bändin vierailijan Nina Ramsbyn esittämä Elsa, kohtalon lapsi. Jo käännös Elsa - ödets barn sai mielen vinksahtamaan erityisen vastaanottavaan asentoon. Laulaja kertoi, että hänellä on suomenkieli veressään, hän ei ymmärrä sanoja mutta tuntee ne.

Tangopalatsissa soittaneen Månskenorkerster'in solisti Darya Pakarinen on upea ilmestys, hänen viileän kohtalokas tyylinsä antaa tilaa musiikille. Oman tenhonsa toi yhtyeen kokoonpano, mukana ei ollut sähköisiä soittimia, vaan vanhanaikaisesti kontrabasso, haitari, viulu ja puhaltimia.

Torstai-ilta Tangopalatsissa vakuutti, että toisin kuin joskus olen pelännyt, ruotsinsuomalaisen ei tarvitse sulautua valtakulttuuriin eikä myöskään tanssia tuohivirsuissa sottiisia ollakseen oikeanlainen oman kulttuurinsa edustaja, vaan voi tehdä ihan oikeaa omaa kulttuuria.

Taantumaa ja elvytystä

Ulkona näyttää siltä kuin taivaalta olisi tupsuteltu sihdin läpi ohut kerros tomusokeria maahan. Äsken ikkunan alla jänis teki syksyn ensimmäisiä käpälänjälkiään lumeen.

Muuten Ruotsiin kuuluu pelkkää taantumaa. Eilen illalla kävin ruokakaupassa puoli seitsemän aikaan. Muutama asiakas isossa kaupassa, hyllyt täynnä tavaraa. Yksi niistä asiakkaista varaston oven vieressä lämmittelevä koditon. Ei kai nyt vielä voi niin lama olla, etteivät ihmiset osta ruokaa?

Mitä oikein pelätään? Kun on elänyt 1990-luvun laman ja IT-kuplan ja kuvittelee, että tässä nyt sukelletaan niin kuin ennenkin, niin viisaat sanovat, että tätä ei voi verrata näihin edellisiin lamoihin, tätä pitää verrata 1930-luvun lamaan. Mutta kun siitäkin noustiin, ja elettiin monta lihavaa vuotta ennen seuraavaa lamaa.

Edellisen laman opetus minulle oli, että pitää vain pelata niillä nappuloilla mitä on. Jos myy jotain huonoon hintaan, niin saa ostettua niillä rahoilla jotain hyvään hintaan. Pääasia, että taloudellista toimeliaisuutta tapahtuu.

Ruotsiin odotetaan isoa työttömyyttä, mistä autoteollisuuden lomautukset ja irtisanomiset ovat antaneet esimakua. Asunnot eivät käy vapaaehtoisesti kaupaksi, joten kruununvouti joutuu realisoimaan omaisuutta pakkohuutokaupoilla. Asuntojen vaihtoketju ei toimi. Ostajat odottavat hintojen laskua, ja niin myyjät eivät saa kaupaksi asuntojaan, jotta voisivat ostaa tilalle toisen asunnon.

Mielestäni Ruotsissa voisi nyt heti alkaa elvyttää ostamalla myymättä jääneitä asuntoja vuokra-asunnoiksi kunnille ja non-profit-yhteisöille, kuten opiskelija-asuntosäätiöille. Ainakin Tukholmassa olisi tarvetta monipuolistaa vuokra-asuntotarjontaa ja hälventää asuinalueiden jyrkkää jakoa asumisoikeus- ja vuokra-asuntoalueisiin. Samalla saataisiin omistusasuntopuolelle ennen pitkää uutta kysyntää ja rakennusliikkeet alkaisivat saada asuntokantaa kaupaksi ja uusia projekteja liikkeelle.

Jotteivat markkinat aivan vääristyisi, asuntojen hintatason pitäisi pysyä kohtuullisena, jossain pakkohuutokauppatason ja optimistisen hintapyynnön välillä. Suomessa myymättömien asuntojen muuttaminen vuokra-asunnoiksi olisi helpompaa. Täällä ongelmana on, ettei asumisoikeusasuntoja saa vuokrata edelleen ilman yhdistyksen lupaa, yhtiömuotoista omistusasumista ei tunneta. Ratkaisu ei myöskään sovi tasapuolisesti kaikille asuntotyypeille, mutta tavallisia kerrostaloasuntoja voisi helposti pitää vuokrauskäytössä.

Asuntojen pakkohuutokauppaaminen ja yksityisten ihmisten joutuminen kohtuuttoman velkataakan kantajiksi on laman seuraus, jota ei voi laskea pelkästään lainanottajan omaksi syyksi. Oman asunnon hankkiminen ei ole keinottelua, vaan omasta ja perheensä tarpeista huolehtimista. Pankkeja vastaan on jo tultu, nyt olisi aika ryhtyä huolehtimaan ihmisistä.

Paluu nykyhetkeen

Edellisen päivän nostalgiafiilistelyn vastapainoksi palautin itseni nykyhetkeen elokuvissa. Nyt on nähty omaksi ja perheen hämmästykseksi uusin James Bond, Quantum of Solace (Hitunen lohtua). Täytyyhän sitä aikaansa seurata, vaikka epäilen, etten ollut ainoa, jotka ei pystynyt seuraamaan maailman luonnonvarojen riiston, rahanpesun ja korruption välisiä yhteyksiä tässä agenttitarinassa. Onneksi hitusen lohtua saa siitä, ettei Bondkaan tiennyt vasta kun elokuvan lopulla, miksi hän niitä roistoja jahtaa.

Heti elokuvan alkuun tuli pitkä takaa-ajokohtaus, jossa romutettiin runsaasti hyvää kalustoa. Sitten käytiin tappamassa joku, ja taas ajettiin takaa. Olisi ollut katsojaystävällisempää näyttää kilpajuoksun aluksi, ajetaanko takaa Bondia vai toisinpäin. Kuka kukin on -pohtimisen sijasta olisi voinut keskittyä ihailemaan katoilla ja seinillä kiipeämistä, jossa hämähäkkimiehelläkin olisi opittavaa. Lopun henkiinjäämistaisteluun ei täysin pystynyt eläytymään, kun on joskus katsonut Pelastusalan keskusliiton videon palon kehittymisestä, Mielessä kyti, että tuossa ne nyt vain hilluvat, vaikka on lämpötila on 500 astetta. Vielä niuhotan siitä, että filmi ei väkivaltaisuutensa vuoksi missään tapauksessa sopinut katseltavaksi alle 15-vuotiaille, joita elokuvateatterissa oli liian monta.

Vaikka elokuvaa katsoessa nukutti välillä, niinkuin aina bondeja katsoessa, ja vaikka naureskelin, että tuosta se ei nyt selviä ja nämä leffat loppuvat tähän, niin olihan se hienosti tehty. Komeita maisemia ympäri maailmaa ja kaikkea mitä viimeisimmällä elokuvatekniikan osaamisella vain pystyy aikaan saamaan. Mielestäni Quantum of Solacesta ei kannata etsiä juonta tai Bondin sielunelämää, vaikka molempien väitetään olevan olemassa. Eniten saa irti, kun keskittyy elokuvan visuaaliseen antiin ja kuuntelee tarkkaan Bondin harvat repliikit.

Halloween-ajelulla

Pyhäinpäivään sopinee hetki vainajien muistelua. Kimmokkeen tuonilmaiseen siirtyneiden sukulaisten muistamiseen sain vanhemmalta pojaltani, joka soitti hetki sitten ja kysyi onko suvussamme ollut ketään Hilda-nimistä. Kerroin että Hilda oli hänen isopappansa veljen vaimo, miksi moista kyselet? - No kun me löydettiin sen talo täältä metsästä, ollaan ajelemassa kaverin mönkijällä. Täällä on aika pysähtynyt, keinutuoli ja matot paikoillaan ja vuoden 1971 lehti, jossa lukee sen nimi.

Kuulun niihin onnellisiin, jotka saivat viettää lapsuutensa samassa taloudessa isovanhempiensa kanssa, mikä merkitsi tiivistä yhteydenpitoa moniin sukulaisiin. Isoisälläni oli 4 veljeä ja yksi sisko, jotka olivat lapsuudenkodissani tärkeitä vieraita. Hildan miehestä, isosedästäni Villestä minulle on jäänyt mieleen kauhunhetki. Sisälle tullessani potkaisin reippaasti saappaan jalastani, ja se lensi komeassa kaaressa tuvan takimmaisessa nurkassa puusohvalla lepäävän Ville-sedän kaljuun ohimoon. Ennen kuin ehdin paeta kurinpitotoimia, vanhukset alkoivat naureskella ja rauhoitella, ettei tässä mitään käynyt.

Miksi Villen ja Hildan talo seisoo hylättynä tiettömän taipaleen takana johtuu taas siitä, että kun lesken kuoltua yritimme selvittää pesää, osakkaita löytyi viitisenkymmentä, joukossa useita vajaavaltaisia, joten pesän varat eivät olisi riittäneet kaikkiin tarvittaviin oikeuden määräyksiin ja lupiin talon myymiseksi. Perintöosuudet olivat pienemmillään tuhannesosia. Isoisäni isä oli ollut 1800-luvulla naimisissa kahden sisaruksen kanssa. Kun toinen sisar oli kuusi lasta synnytettyään kuollut, leski nai uudeksi äidiksi lapsilleen heidän tätinsä, ja taas syntyi saman verran lapsia. Näiden kahdentoista puolisisaruksen ja Hildan sisarten perilliset sitten olisivat saaneet jakaa perinnön.

Kaikesta huolimatta suvun selvittäminen oli nähdyn vaivan arvoinen prosessi. Sukulaisia löytyi sekä parin seinän takaa silloisesta asuinkorttelista, vanhoista koulukavereista että Kanadasta. Kävin myös erään suvusta adoptoidun miehen luona hänen työpaikallaan hienossa sisustusliikkeessä. Ensi hämmennyksestä toivuttuaan hän ilahtui, olinhan ainut sukulainen, jonka hän viidenkymmenen vuoden ikään mennessä oli saanut tavata.

Mutta kukapa olisi arvannut, että tässä sukupolvien ketjussa nuorten miesten puolivallaton mönkijäajelu - varmistin että sisälle taloon mentäessä ei ollut käytetty sorkkarautaa eikä muuta väkivaltaa - vie kauas menneisyyteen. Istun lettipäisenä tyttönä pienen hämärästi valaistun pirtin pöydän ääressä. Tuoksuu kamferilta, en erota sanoja isäni, isovanhempieni ja Villen puheensorinasta. Katson ihmeissäni Hildan huivin solmun alta näkyvää struumaa, kun hän nostaa puuhellalta kahvipannun.

Äänioikeudettoman vaalianalyysi

Kunnallisvaaleja seurasin äänioikeudettomana. Vaalikoneella kävin kuitenkin tarkistamassa mihin suuntaan aatemaailmani viettää, vertailin entisen asuinkunnan ehdokkaiden vastauksia omiini. Parhaiten ajatuksiani vastasivat itselleni tuntemattoman vihreän ehdokkaan mielipiteet, toiseksi vertailussa tuli tuttu sitoutumaton kirjastonhoitaja ja kolmanneksi kristillisdemokraattien ehdokas, poikieni parhaan kaverin isä. Kaikkein vähiten yhtä mieltä olin taas hyvin tuntemani entisen poliisin, kokoomuksen ehdokkaan kanssa. Tulos ei yllättänyt.

Vertailin sekä entisen asuinpaikan että kesämökkikunnan vaalituloksia, ja kovin eri linjoilla niissä mennään. Kouvolan seutu yhdistyy uudeksi suurkunnaksi, ja murrosvaiheessa häviäjiä näyttävät olevan naiset, vain 22 paikkaa 75:stä on nyt naisilla. Sen sijaan +/-60-vuotiaat miehet näyttäisivät olevan valtuustossa yliedustettuina. Kouvolassa ennestään vankka sitoutumattomien ryhmä koostuu pelkästään miehistä.

Mitä iäkkäiden miesten valta sitten merkitsee? Valituissa on lääkärejä, joiden olettaisi laittavan alueen surkeasti toimivan terveydenhoidon kuntoon. Myös vanhuspalvelujen luulisi kiinnostavan. Isovanhempien iässä olevilla pitäisi olla myös ymmärrystä lapsiperheiden hyvinvoinnin tärkeydelle, joten kotipalvelujen turvaaminen vanhuksille ei saisi viedä lapsiperheiden tukea.

Pelkään, että naisten vähyys valtuustossa näkyy esimerkiksi joukkoliikenteen huonona järjestämisenä. Uudessa suurkunnassa siihen pitäisi satsata. Kun kaupungin palvelut ovat vanhan kuntarakenteen vuoksi hajasijoitettuina useisiin taajamiin, niin joukkoliikenteen pitäisi auttaa hyödyntämään niitä kunnan eri puolilla. Niin myös asukkaat saisivat yhdistymisestä konkreettista etua.

On varmasti olemassa myös puhtaasti naisten intressejä, joita on vaikea ajaa vankan miesenemmistön omaavassa valtuustossa. Tällainen asia voisi olla vaikka turvakodin saaminen paikkakunnalle. Katujen turvallisuus, hoivapalvelut, päivähoito, yksinhuoltajien tukeminen koskettavat miehiä yhtä paljon kuin naisia, siksi niiden pitäisi kiinnostaa myös miehiä samalla tavalla. Katuväkivallassakin uhrit lienevät useimmin miehiä, yksinhuoltajaisä voi tarvita tukipalveluja enemmän kuin -äiti, miesvanhus voi olla avuttomampi kuin nainen joutuessaan huolehtimaan kodinhoidosta ja ruoanlaitosta.

Kuntaliitoksesta pois jättäytyneelle Ristiinalle tuli taas naisenemmistöinen valtuusto. Ikäjakaumakin näyttää varsin nuorelta, kunnanjohtajakin on nainen. Suurena haasteena kunnalla on elinkeinoelämän kehittäminen, joka kai useimmin nähdään miehisenä alana. Kun taas ajattelee Ristiinan vahvuuksia, kulttuurimatkailussa on suuri potentiaali, ja siihen aikaa ja rahaa käyttävät varmaan eniten keski-iän ylittäneet naiset.

Keskustapuolueen vaalitappio johtui varmasti osaltaan ehdokasasettelusta, mutta mikä siitä teki niin vaikean tällä kertaa? Viime kesän puoluekokouksessa keskustan kenttä torpedoi puolueen uudistamisen valitsemalla vaalirahoitusskandaalissa ryvettyneen Korhosen jatkamaan puoluesihteerinä. Silloin minun silmissäni keskusta otti pitkän askeleen taaksepäin, etenkin kun Mari Kiviniemi pudotettiin puheenjohtajistosta samalla. Irtiotto menneeseen olisi tarvittu, ja vaihtoehtona olisi ollut tuore muttei kokematon ja arvoiltaan vihreä Kimmo Tiilikainen, mutta siinä taas kerran nähtiin miten puoluedemokratia keskustassa toimii. Kaikkea ei voi saada. Jos kenttäväki halutaan pitää aktiivisena sille pitää antaa myös valtaa. Mutta ehkä reippaammalla johtajuudella kenttäväki olisi suostunut puoluesihteerin vaihtoon.

Demarien ja kokoomuksen johdon rinnalla keskustan puheenjohtaja ja puoluesihteeri näyttävät edustavan jotain muuta maailmaa. Lehtomäki ja Tiilikainen olisivat sen sijaan sopineet hyvin ajan henkeen. Miksi keskusta ei anna näkyvyyttä ja tilaa naisille? Vai eikö se ole osannut vielä mennä verkkoon? Netti on interaktiivinen, sieltä saa arvokasta palautetta, ja ainakin kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset osaavat sitä käyttää.