Puuta ja tiiltä

Kun talon ulkoseinät kasattiin perustusten päälle, ensimmäinen hämmästyksen aihe oli puun kauneus. Hirsipalkit ovat neljästä kappaleesta liimattuja, ja ellei Kari Tapio olisi koko kesää rallattanut J. Karjalaisen sanoin "sydänpuoli säätä vasten", tuskin olisin huomannut, että puupinnat on aseteltu laulun mukaan.

Ehkä siinä laulussa oli kyse jostain muustakin kuin rakennustekniikasta, mutta taas kerran uusi tilanne on avannut uusia merkityksiä. Autoillessa huomaan talopaketti- ja kattoristikkokuormat, ja ymmärrän mistä on kyse, kun jonkun talotehtaan rekasta on jätetty perävaunu levähdyspaikalle. Ei meidänkään talokuormaa saatu kerralla tontille asti. Kattoristikkokuorma taas oli pakko ajaa perille asti, puoliperävaunun nuppi upposi uuteen pihamaahamme, ja ehdimme jo hälyttää apuun naapurin isännän traktoreineen. Lehmänpoiituksesta isäntää odotellessamme ongelma ratkesi, kun kuljettaja vielä kerran kävi yrittämässä liikkeelle lähtöä.

Tämän päivän uutisen mukaan ensi kesänä nousee Kangasniemelle huvila. Etelä-Savo saa tarvitsemaansa mainosta, ja paikalliset timpurit töitä. Rakennuttajat saavat tehdä monta valintaa, ensimmäinen kysymys on kuinka organisoida rakentaminen. Meillä työmaa on jaettu osaurakoihin. Kaikki rakentajat ovat sopimussuhteessa meihin, alihankintasuhteita on ollut korkeintaan muutama.

Kriittisiksi vaiheiksi ovat muodostuneet työmaan siirrot urakoitsijalta toiselle. Kukaan kun ei halua jatkaa, ellei aikaisempi vaihe ole virheettömästi hoidettu, ettei joudu vastuuseen muiden tekemisistä. Samalla sekä hinnanmuodostus että rakennuksen edistyminen pysyvät rakennuttajille läpinäkyvinä. Järjestely tuntuu hyvältä, kun voimme suoraan kysellä tilannetta niin LVI-porukalta, kaivontekijältä, muurarilta kuin timpureilta. Ongelmia ratkotaan urakoitsijoiden kesken, ja meillekin kerrotaan, miten asiat on hoidettu.

Muurari on palannut metsältä, ja leivinuunin teko on jo puolessa välissä. Olen luullut hallitsevani ajankäyttöäni, mutta kun sain määräyksen lähteä ostamaan tuhka- ja nuohousluukkuja ja muurausholkkeja, unohdin hetkessä koko päivän ajankäyttösuunnitelmani. Samalla huomasin, että ammattiaseman tuoma auktoriteetti on oiva johtamisväline.

Näin se käy

Kuvien laatu ei ole kummoinen, mutta onneksi samasta suunnasta otetuista kuvista sai kyhättyä pienen videonpätkän rakennustyömaan edistymisestä. Tosin kuvakulma on sisääntulopuolelta, kun talo taas varsinaisesti avautuu rantaan päin.

Työmaamietteitä

Rakentamisen voimaannuttava vaikutus yllätti. Vaikka oma työpanos on jäänyt suunnittelun ja yleisen mukanaolon asteelle, talon ilmestyminen niityn laitaan vaikutti. Työmaan rauhoituttua iltaisin olen usein kierrellyt tonttia, tutkinut rakennusta eri suunnista, hahmotellut mielessäni valmista taloa. Sisällä olen eniten jännittänyt miten maisema näyttäytyy ikkunoista, kiivennyt keskeneräiseen yläkertaan lankkujen päälle taiteilemaan ja kurkistelemaan mitä sieltä näkee.

Tähän mennessä kaikki on mennyt jotakuinkin suunnitellusti. Kun tapahtuu jotain suunnittelematonta, niin se on sitten sitä kaikille. Niinkuin toissäöinen kylänmiehen autoajelu pihalle levitettyjen kattopeltien päällä, tukevassa humalassa. Että pitikin sattua, matkan varrella olisi ollut monta muutakin tienhaaraa harhaanajettavaksi. Kukapa on päässyt tutustumaan uusiin naapureihin näin omaperäisellä tavalla?

Savolaisen verkostoyhteiskunnan toimintatavat ovat helpottaneet työmaan edistymistä. Eri työporukat tuntevat toisensa ja sovittavat aikatauluja keskenään, samalla tieto vaihtuu suoraan ammattimiesten välillä. Jokaisesta ruuvinnaulaajasta on auliisti jaettu taustatietoja, ja itsekin on oppinut antamaan riittävät koordinaatit sosiaalista suunnistamista varten. Yleensä riittää, että kerron olevani veljieni sisko.

Tahti työmaalla on ollut leppoisa, kahvitauot on pidetty täysimääräisesti ja kuulumisten vaihtoon on ollut aikaa. Haulikko takakontissa liikkuva muurari ilmoitti hormin teon jälkeen lähtevänsä kahdeksi viikoksi metsälle, ja jatkavansa töitä muiden töiden ohessa syksyn kuluessa. Onneksi meillä ei ole kiirettä.

Keskeneräisyyttä ja myötähäpeää

Kesä on kulunut rakennustyömaalla. Kesälukemiset, kulttuuririennot ja linturetket ovat jääneeet tältä vuodelta väliin. Rakennusmiesten taukotuvaksi muuttuneen mökkimme pöydällä lojuu rakennuspiirustuksia, joihin ilmestyy päivittäin harmaita etusormenjälkiä.

Alkukesästä vein mökille lukemiseksi Martti Lindqvistin kirjan Keskeneräisyyden puolustus. Muutaman kymmentä sivua luettuani kirja putosi jonnekin sängyn ja alkovin seinän väliin, ja siellä se on vieläkin, keskeneräisenä. Pääsin kuitenkin ajatukseen keskeneräisyyden elämänvoimasta. Muuta lukemista en ole tänä kesänä tarvinnut laattakuvastojen ja sisustuslehtien lisäksi.

Joskus rakentamisen alkuinnostuksen ja rimakauhun jälkeen heräsi suhteellisuudentaju. Uusi talomme on vain yksi lenkki ketjussa. Taloja ovat rakentaneet monet sukupolvet meitä ennen, aina sen ajan mallin ja muodin mukaisesti. Vaikka suhdanteet eivät olisi olleet parhaimmillaan,vaikka investointi olisi myöhemmin osoittautunut lyhytaikaiseksi. Me käytämme vuoromme nyt.

Ruotsi tuntuu taas kesän jälkeen vieraalta. Eilen katsoin televisiosta Märkesårsgalaa, jossa ruotsalaiset juhlivat Suomen menettämistä. Ohjelma oli kuin kuusijuhlassa, lausuntaa ja laulua, lavalla seikkaili myös hassuja satuhahmoja. Stina Ekblad oli käynyt etsimässä kansallispukuunsa huivin Ruotsin television puvustosta, ilmeisesti samalla puvustonpenkomisreissulla oli löytynyt nallepuku, ja niin nähtiin pelottava karhu pyörimässä lavalla. Tosin koulun juhlassa ei olisi tarvinnut kärsiä yhtä kauaa myötähäpeää, vaan opettaja olisi käynyt vetämässä kiinni mesikämmeneltä auki unohtuneen vetoketjun.

Pöyristyttävältä kuulosti toteama " On suomalaisia, on ruotsalaisia ja suomenruotsalaisia". Miten taas unohtuikin 450 000 ruotsinsuomalaista? Onneksi Tarja Turunen pelasti illan.

Menetys

Kaiken eteenpäin luotaavan hääräämisen keskellä elämä sai toisenlaisen sävyn. Perheemme ja sukumme on menettänyt tärkeän ihmisen. Tulevaisuuden suunnitelmien sijasta ajatukset kulkevat muistoihin.

Kummitätini puoliso, kummipoikani isä kuoli vaikeaan sairauteen. Yllä oleva kuva on otettu vanhemman veljeksen lakkiaispäivänä, jolloin siirryimme koululta sairasvuoteen äärelle viettämään pientä juhlahetkeä. Kokonaisessa kuvassa on hymyilevä, täysissä henkisissä voimissa oleva mies. Vielä kaksi vuotta sitten hän kantoi tavaroita uudelle mökillemme, ihmetteli tosin miksi jalat eivät toimineet samalla tavalla kuin ennen. Nyt ei enää pikkusormikaan totellut käskyjä.

Menetyksen hetkellä huomaan kuinka monen henkilön kautta olimme jatkuvasti lähes neljänkymmenen vuoden ajan toistemme kanssa tekemisissä. Ensin hän oli tätini uusi poikaystävä, jota vierastimme, veihän hän meiltä suositun sinkkutädin. Asuimme suvun mummolassa, joten serkkujeni synnyttyä tiivis yhteydenpito oli itsestään selvää. Omat lapset saatuani yhteys jatkui, lapseni saivat lempeää huolenpitoa varapapalta, jonka merkitys kasvoi isäni kuoltua lasteni ollessa aivan pieniä. Perheessä kulkeva kummiketju on myös lähentänyt meitä.

Kun isoisäni kuoli, matkustin illalla bussilla sairaalan ohitse, jossa häntä hoidettiin. Ajattelin, että ehdin sinne paremmin seuraavana päivänä. Edellisen kerran olin käynyt katsomassa häntä kuukausia aikaisemmin ja hänen tilansa piti olla vakaa. Seuraavana päivänä, kun kysyin sairaanhoitajalta hänen huonettaan, sain vastaukseksi kysymyksen olenko lähisukulainen, ja sen jälkeen tiedon isoisäni kuolemasta kolme tuntia aikaisemmin. Olen yrittänyt välttää vastaavia tilanteita sen jälkeen.

Viime viikon maanantai-iltana matkasin lakkiaiskuvat mukanani sairaan luo. Oli kaikenlaista järjestelemistä, ja kävin itseni kanssa keskustelua onko tarpeellista mennä valokuvia näyttämään nyt vai ehtiikö asian hoitaa myöhemmin. Hieman myöhään ja odottamatta pistäydyin tapaamaan sairasta ja hänen sinnikästä omaishoitajaansa. Ihmettelimme digitaalista kehystä, muistelimme juhlia, ihailimme kuvista näkyviä iloisia kasvoja. Olen tyytyväinen, että sille hetkelle löytyi aikaa.

Millainen piha?

Rakentaminen edistyy. Ylläoleva kuva on lakkiaispäivältä, nyt paikalla on jo harkkoperustus. Vaikka tiesimme etukäteen, että perustusvaiheessa talo vaikuttaa kokoistaan pienemmältä, silti eilen epäiltiin mittakaavavirhettä.

Tänään vireillä on pihatilojen visiointi. Talo nousee umpeenkasvamisuhan alaiselle rantaniitylle, ja edelleen on haaveena säilyttää niittykasvien lajirunsaus silmänilona. Niittykasvit nousevat ajastaan ja kasvimaata ajatellen pihamaalla on paksu ruokamultakerros. Nyt pitäisi tietää kertoa maanrakentajille, kuinka iso parkkipaikka tehdään ja mihin se sijoitetaan, kuinka sisääntulo järjestetään ja missä on kaivon paikka.

Taidan lähteä virikekäynnille Mustilan arboretumiin. Luen muutaman talolehden. Surffaan netissä. Sitten ei auta muu kuin ryhtyä piirtämään. Ammattilaisen puoleen käännytään vasta kun pakko.

Parasta elämässä

Parasta elämässä on juhliminen. Näin kiteytti vanhempi veljes ollessaan "lasten suusta totuuden kuulee" -iässä. Edelleenkin hän tuntui nauttivan juhlistaan, ja mikä ettei, kun koko lähipiiri oli mukana varmistamassa juhlien onnistumisen. Kiitos kaikille!

Kotona juhlissa oli koolla kolme kevään ylioppilasta äiteineen. Muistelimme ensimmäisiä tapaamisiamme, esikoululaisten synttärikutsuja ja koulutulokkaiden vanhempainiltaa. Ajan saatossa muutuimme nuorista vanhemmista reilusti keski-ikäisiksi, lapset kasvoivat meitä pitemmiksi ja omistavat nyt nuoruuden. Meille taas jäi valikoima hittileluja ja -pelejä eri ikäkausilta raivattavaksi autioiden lastenhuoneiden laatikoista.

Juhannuksen olemme käyttäneet palautumiseen alkukesän kiivaasta ohjelmasta. Ei ennalta sovittua ohjelmaa, siivoamista, monimutkaista ruoanlaittoa tai leipomisia. Juuri kun olin juhannusaattona rojahtanut sohvalle lukemaan lehtien paksuja juhannusnumeroita, ystävä soitti ja pian pihaan kaarsi tila-auto matkustajinaan vanhemmat, kolme lasta ja koira. Onneksi yllätysvisiitille piipahti ystävistäni se kaikkein järkkymättömin, ja pian istuimme kahvipöydän ääressä syömässä juhlakaudelta tähteeksi jääneitä pullaviipaleita köyhiksi ritareiksi jalostettuina. Mukavaa.