Paluu menneisyyteen

Heinäkuussa vaihto-oppilassisko vuodelta 1978 palasi katsomaan tuttuja paikkoja, tapaamaan entisiä perheitään ja kohtaamaan muutokset, joita vuodet ovat tuoneet. Monet tärkeät ihmiset ovat poissa, moni asia on tuttua, mutta sen näkee toisin. On myös ne muuttumattomat ilmiöt, joiden olisi toivonut jo muuttuneen.

On ihmeellistä, miten paljon muistista löytyy, kun vain saa lokeron auki. Asioita, joita ei ole miettinyt tai muistellut sen koommin, mutta kun palaa mielessään tilanteisiin, mitä kummallisimpia ja vähämerkityksellisempiä yksityiskohtia alkaa virrata mieleen. Snickers-haalarit, hajuveden tuoksu, joka muuten oli vauvaparfyymia, huulipunan lisääminen koulun ruokalassa, mullikan kiskominen ojasta sumuisella suolla.

Meille vaihto-oppilaan tulo merkitsi melkoisen kulttuurivaihdon alkamista Etelä-Savon ja Los Angelesin välillä, maustettuna aimo annoksella Costa Ricaa. Seuraavana kesänä ruokittiin lähes kahdenkymmenenhengen suurperhettä, oli omat, sukulaiset heinänteossa ja kuusi latinoa. Majoitustilaa tehtiin ullakolle, ruoantekovuorot jaettiin, listalla kaikkea savolaisesta tirripaistista costaricalaiseen kielipataan. Kaiken päätteeksi samanlaisena sateisena kesänä kuin nyt tehtiin tilausristeily Saimaalla, kannella laulettiin ja amerikanvieraiden untuvatakkien vetoketjut liitettiin yhteen niin että saatiin lämmikkeeksi untuvateltta.

Nyt kun ajattelen, aikamoista ennakkoluulottomuutta ja sopeutumista molemmin puolin. Kulttuurieroja oli, mutta vielä enemmän oli halua tulla toimeen. Vierailut jatkuivat, ja tahti vaikuttaa olevan kiihtymään päin. Itse kävin Kaliforniassa ensimmäistä kertaa toissa talvena, ja eiköhän joku taas pian suunnittele matkaa valtameren taakse.

Ensi viikonloppua auotaan taas muistilokeroita. Palaan Zürichiin, jossa vietin Au Pair -vuoden yli kolmekymmentä vuotta sitten. Matkaseurana niiltä ajoilta säilynyt  ystävä, jonka tapasin juhlissa edellisenä iltana, ja seuraavana päivänä hän sattumalta avasi ikkunan juuri kun sattumalta kuljin hänen ikkunansa alta. Miten tuokin sattuma nyt palasi mieleen?

Syysiltojen keidas ja talven pakopaikka

Parasta Tukholmassa on lämmin syksy, tosin ei keväässä ja kesässäkään mitään vikaa ole. Tänä kesänäkin on saatu nauttia edes muutamasta loppukesän lämpimästä illasta. Kuvan Boule&Berså on korttelimme kesäkeidas, ulkoilmaravintoja, jossa saa pelata bouleta. Kesällä on muuten mukavinta, kun firmat eivät ole kehittämässä tiimspirittiään, vaan satunnaiset lomaa ja vapaa-aikaa viettävät seurueet kansoittavat paikan. Mutta tunnelmallisinta on pimeinä pehmeinä elokuun iltoina, edes suuren eläkekassan henkilökunnan  hengennostatus naapuripöydässä ei häivytä paikan henkeä. Katoksen alla roikkuu omintakeisia valaisimia, pöydissä ruutuliinat ja taustalla juuri oikeanlainen musiikki eikä liian kovaa. Kanavan reunalla voi seurata veneliikennettä, Danviksbron nostamista odottavien purjeveneiden miehistön touhuja ja ökyveneiden cocktailpartyja.

Talven viimaa ja räntäsadetta pakoon taas pääsee juuri avattuun Sturebadetin hamamiin. Siis jos sinusta tuntuu, että Tukholma on jo koettu, Drottninggatan ei herätä ostoimpulsseja ja vanha kaupunki tuntuu todella vanhalta, muista että Vikingin terminaalista voi lähteä myös toiseen suuntaan. Hyvän hotellin yhteydessä oleva hamam kaikkine spa-hoitoineen voi olla juuri se mitä tarvitset.

En tosin ole aivan varma, haluanko mitään turistiryntäystä paikkaan. Ostin jäsenkortin kuntosalille, ja nyt olen jo kohta tottunut siihen, että treenin jälkeen koko uima-allasosasto on vain minun käytössäni. Hamamin käytännöt eivät tosin ole minulle auenneet, mutta siellä on sekä höyrysaunoja että hoitohuoneita, joissa tehdään kaikenlaisia uudistavia käsittelyjä.  Paikka on kuitenkin kaikessa uutuudessaan ja tyylikkyydessään kokemisen arvoinen, ja täytyyhän minun toivoa sinne väkeä, että itselläni säilyy mahdollisuus nauttia palveluista.

Postauksen varsinainen aihe oli tietenkin saako Pureview-kännykällä hyviä kuvia pimeässä. Tunnelma ainakin taltioituu hyvin. Kun katselen polkupyöriä Boule&Bersån aitaa vasten mieleen hiipii haikeus, harmi ettei mennyt kesä ole vasta tulossa. Mielelläni kelaisin aikaa taaksepäin, etenkin jos ei tarvitsisi palata koko kesäksi paperitöiden ääreen kuuntelemaan peltikattoon hakkaavaa sadetta.

Suunnistusta

Nokian kartat ovat kuulemma suositeltavia.  Olen niitä käyttänyt, mutta jätettyäni kerran karttaohjelman auki ja saatuani kohtuuttoman kännykkälaskun en uskaltanut viime kesänä Pariisissa käyttää ohjelmaa ollenkaan. Hotellin kartta taas oli niin pientä pränttiä, että ei toivoakaan saada selvää pienempien katujen nimistä. Mutta taas tuli kätevä kännykkäkamerani apuun. Otetaan kuva kartasta, ja suurennetaan sitä näytöllä.

Olen siis edelleen tyytyväinen Pureview kännykkään. Sen suurin etu on siinä, että ei tarvitse kantaa erikseen kameraa mukanaan, eli ei ole tarvinnut kertaakaan harmitella, ettei kamera kamera ole mukana. Paitsi viime lauantaina tuli vakava ajatusvirhe. Olimme menossa miehen tädin siunaustilaisuuteen, ja ajattelin, että jätän kännykän autoon, ei sitten varmasti soi kesken kaiken. Siunaustilaisuuden alkupuolella ei kukaan ottanut kuvia, ainakaan niin että olisin huomannut. Tilaisuus oli kaunis ja erityisesti lastenlasten ja lastenlastenlasten  ruusuilla peittämästä arkusta olisin niin mielelläni ottanut kuvan meille muistoksi. Vieläkin harmittaa moinen ajatusvirhe, eihän kukaan jätä kameraa kaiken varalta autoon.

Kuvaaminen on edelleen ollut vähäistä. Kesän sateiset ilmat eivät tarjonneet kummoisia valo-olosuhteita. Suurin syy valokuvauksen vähyyteen on kuitenkin ollut kirjoitustyö, jonka tuloksena syntyi kirja omalta erikoisalaltani. Tänään käväisin Akateemisessa kirjakaupassa juridisten kirjojen osastolla, kirjani oli nostettu näkyvälle paikalle, ja sitä oli kuulemma jo mennyt kaupaksi.

Kirjan onnistuminen mitataan vasta sitten, kun sitä luetaan. Itselleni kuitenkin on ollut ihmeellinen kokemus saada niin paljon tukea, apua ja kannustusta työn tekemiseen. Kirja-ajatus on ollut puheenaiheena entisten työkavereitten keskuudessa jo pitkään, ja olin jopa joskus työssä ollessani yhden version kirjan aluksi kirjoittanut. Mutta koska mitään varmuutta kirjan kustantamisesta ei ollut, jätin työn sikseen joskus seitsemän vuotta sitten. Nyt työ on tehty.  Tehtävä osoittautui odotettua vaikeammaksi, alan muutostahti on niin huikea ja sisällytin kirjaan myös asioita, jotka olivat itselleni uusia.

En usko että olisin uskaltanut tiukkatahtista kustannussopimusta allekirjoittaa, ellen olisi blogin avulla harjoitellut oman tekstin lukemista vielä vuosien päästä kirjoittamisesta. Eivät ne niin pahoja ole. Eikä niitä virheitä moni huomaa. Kun perjantaina avasin ensimmäistä kertaa kirjani, heti löysin kaksi kirjoitusvirhettä,  kuinkahan monta niitä kaikenkaikkiaan on? On siinä kyllä tietoakin.

Vesille venosen mieli

Saimaan pinta lähenee ylärajaa ja vesi on hyytävän kylmää. Aika roskaista myös, kun vesi huuhtelee rannoilta roinaa mukaansa.  Juhannuksena oli kuitenkin päästävä vesille. Kanavassa oli ruuhkaa ja Kallioniemessa jäätelö lopussa. Reipas itätuuli keinutti kunnolla. Mutta veneily oli kivaa ja liikeellä tuntui olevan vain iloisia ja hyväntuulisia ihmisiä, vaikka huomasi, että juhlittukin on.

Väylän varrella näkee monenlaista veneöykkäröintiä. Soutuveneellä väylän ylittäminen on kuin lähtisi kävellen moottoritien yli. Väylä pitää ensinnäkin ajaa keppejä koskettaen. Pahaksi onneksemme viime vuosisadan alkupuolella poistetun laivalaiturin jäljiltä meillä on aika lähellä rantaa vihreä viitta. Viime kesänä olin soutamassa rantaan, kun täyttä vauhtia päästelevä muskelivene halusi päästä halaamaan viittaa. Toisella puolella venettäni olisi ollut puoli kilometriä ainakin kaksikymmentä metriä syvää vettä venhonsa ajella, mutta piti päästä siitä viiden metrin kolosta soutuveneeni ja viitan välistä. Enpä olisi uskonut että satatuhatta euroa maksavassa veneessä ei ohjaus toimi. Oli väistettävä soutuveneellä niin lujaa kuin tällainen viisikymppinen nivelreumaa sairastava nainen pääsee.

Vesiskootterit ovat myös huonosti ohjautuvia. Niin luulin, kunnes parinkymmenen metrin päässä suoraan soutuvenettäni lähestyvä skootterihemmo kuitenkin päätti viime hetkellä olla paloittelematta minua ja venettäni, ja koukkasi veneen perää hipoen ohitseni.

Täällä Saimaalla kuvitellaan, että ihmiset, jotka lähtevät veneilemään, ymmärtäisivät jotain veneellä liikkumisesta, kuten sen, että soutuveneellä pääsee hitaammin kuin moottoriveneellä tai vesiskootterilla. Odotan, että joku sivistysjärjestö EU-tuella pistäisi pystyyn veneilijöiden sivistämiskampanjan. Selkeitä tauluja, mitä ne kummalliset aallonkuvat  ja numerot siellä kanavanvarressa tarkoittavat. Ohjeita muutamalla kielellä, vaikka suomeksi, englanniksi ja venäjäksi, miten otat muut vesillä liikkuja huomioon. Edelleen haluan uskoa, että ihmiset eivät ole ilkeitä vaan tietämättömiä.

Puhdas näkymä

Eilisen sateen jälkeen pihamaalle oli ilmestynyt pioni.  Taas tuli käyttöä uudelle (kännykkä)kameralle. Miten ihminen voikin  näin  innostua yhdestä vimpaimesta. 

Uusin silmin

Tänä juhannuksena siirryin uuteen aikakauteen, kuvausvälineeksi sain kauan odotetun äitienpäivälahjan, Nokia 808 Pureviewn. Koska laite edustaa minulle uutta teknologiaa myös sim-kortin suhteen, saa se vielä hetken toimia pelkkänä kamerana. Pureviewstä on kirjoitettu täällä, asiantuntevasti ja ihmetellen. Olen vuosia toivonut, että Nokia kehittäisi kameran, mikä toimii myös puhelimena. Hyvästi järjestelmäkameran kantamisesta kehittyvä niskakipu ja ryhtivika, hyvästi kuvien lataaminen nettiin tietokoneen kautta, hyvästi harmittelu, kun kamera ei olekaan mukana!

Blogihiljaisuus jatkuu vielä ainakin vähän aikaa, mutta kesän ehdittyä pitemmällä alkavat laitteen todelliset testit. 

Vauhtia rattaisiin

Vaalien ilmiö oli Paavo Lipposen hiipuneisuus. Ei ääniä, ei lisäarvoa yhteiskunnalliseen keskusteluun, ei oman puolueen tärkeänä pitämien asioiden esillä pitoa, ei edes vahvaa tukea nykyiselle hallitukselle. Nyt sai jännittää sammuuko moottori ennen kuin ehdokas pääsee ajatuksen loppuun. Yhden ainoan hetken havaitsin koneen käyvän täysillä kierroksilla, ja siinä kaatui kuppi ääriliikkeiden ja demokratian halveksijoiden niskaan. Ei että muistaisin toiselle kierrokselle päässeiden sanomisista sitäkään vähää, mutta se ei ollutkaan tavoite, vaan äänten saaminen.

Onnettomasti ovat asiat myös sosiaalidemokraateilla lahden tällä puolen. Göran Perssonin jälkeen Mona Sahlinin piti tuoda puolue takaisin valtaan. Kun hän epäonnistui viime vaaleissa, pelastajaksi löytyi Håkan Juholt. Kun Juholtin taival päättyi jalasmökkityyppiseen skandaaliin, tilalle löytyi metalliliittopomo vailla valtiopäiväkokemusta. Mielettömän hyvä tyyppi tämä Stefan Löfven, ainakin kaikkien puheenjohtajan tehtävästä kieltäytyneiden mielestä.

Valtiopäiväosaamista demareiden johtoon hän ehkä hankkii perustamalla varjohallituksen, johon kuuluisi joukko puolueen johtamiseen kykenemättömiä mutta johtajaansa paremmin asioista perillä olevia puolueprofiileja. Varjohallitus on kätevä, jos ei muutenkaan ole innokas kantamaan vastuuta. Siinä on vain riski, että voittaa vaalit, ja joutuu toteuttamaan ehdotuksiaan tai muuten äänestäjät tuntevat itsensä petetyiksi.

Sosiaalidemokraattien perinteiset kannattajat, siis ne, joilla on vakituinen työsuhde, ovat katoava kansanosa. Moni työssä oleva omakotitaloineen, kesämökkeineen, autoineen ja veneineen mieltää itsensä porvariksi, ja äänestää porvareita. Vuokra-, pätkä-, extra- ja keikkatyöläisten yhä kasvava joukko ei saa sosiaalidemokraattien liittojen jäsenille junailemia etuja, ei ole minimipalkkaa, vähimmäistyöaikaa, työsuhdeturvaa eikä usein edes työttömyysturvaa. Nuorisotyöttömyys on Ruotsissa ehkä vielä suurempi ongelma kuin Suomessa, mutta keveitä, matalapalkkaisia työllistämisen muotoja ei voi noin vain kannattaa, ay-väkeä kun ollaan. Ammattiliittoihin nojaamisen ongelma on, ettei liitoilla ole äänioikeutta, jäsenet taas voivat äänestää miten sattuu. Niin kuin on nähty.

Ääniä ei tule, ellei tee töitä. Sosiaalista mediaa voi käyttää hyväksi ehdokkaiden etsinnässä ja viestin välittämisessä, mutta sitten on haettava kontakteja ihmisiin. Päivystämällä entisestään kasvavassa liikkuvien äänestäjien joukossa on mahdollista kerätä ääniä, ei tarvitse kuin kuunnella. Äänestäjät ovat edelleen yksinkertaisia ja henkilökohtaiset kokemukset ehdokkaista ovat ratkaisevia. Viime kevään eduskuntavaaleissa saa ääneni se, jonka vaalimainos ja samalla äänestysnumero löytyi äänestyskopissa taskusta.